"Tappelukoira" lapsiperheessä

Miks tällanen aihe?

Meillä ei tosiaan oo tollasta koiraa eikä tule.

...sama se, ihmiset kutsuvat näitä rotuja niin monilla nimillä.





Miksi tällainen aihe? No miksi ei?

Me harkitsemme joko staffin tai amstaffin hankkimista. Siksi aihe kiinnostaa.



ap

hankkimassa staffia tai vastaavaa sen "maineen" perusteella?

Yksikään tuntemistani staffi-ihmisistä ei todella puhu tappajakoirasta. :D Niin puhuu urpåt jotka etsivät mulkunjatketta.

Jos tuntisit rodun ei sinun tarvitsisi täällä kysellä sen sopivuutta lapsiperheeseen!

Vinkkinä voin kertoa että vähintään samanlaisen naamapesun saa kuin omalta lapaseltani..

Se on hyvä tehdä tiukat päätelmät ihmisestä ennen kuin tietää hänestä ensimmäistäkään asiaa : ) Hyvä, sillä lailla on aina hyvä mieli kun on oikeassa ja muut väärässä.



Kaikenlaisia keskustelun pätkiä netistä lukeneena olen aika usein törmännyt staffien "nimittelyyn" mainitsemillani kuvauksilla. Siksi otsikossa tappelukoira oli lainausmerkeissä, huomasitteko?



Huomasitteko sitäkään, että en kysynyt mitään staffien sopivuudesta lapsiperheeseen, ainoastaan sitä utelin, mitä ajatuksia se herättää.



Täällä on vaikeaa saada kunnollista keskustelua aikaiseksi, jo puolesta sanasta ollaan heti nyrkit pystyssä.





ap

mistä on vaaraa lapsille. Toki muutkin kuin tuollaiset rodut puree, mutta kyllä niissä kuolemissa ja vakavissa vammatumisissa on yleensä tietyt rodut asialla.

Ensimmäiseksi tulee mieleen että perheellä on rikollisia yhteyksiä, kenties huumekauppaa. Velkojen perinnässä noita koiria käytetään.



Kyllä noiden koirien omistajat on tietyn tyyppistä alamaailman väkeä. Kävin kuluvana kesänä koiranäyttelyssä ja nämä koirien omistajat oli hyvinkin uhmakkaan näköistä porukkaa. Isoja lihaksikkaita kaljupäitä ja naiset koviksen näköisiä ja yleensä nämä ihmiset on tatuoituja.



Vastenmielistä.



Säälin niitä lapsia jotka on tuollaisissa perheoloissa.

Sama mielikuva tulee minullekin. Jotain ihmeellistä pätemisen tarvetta ja uhmakkuutta on ihmisessä, joka tietoisesti ottaa lasten rinnalle koiran, joka rotunsa puolesta kuuluu ns. riskiryhmään. Ehkäpä siinä kokee jonkinlaista pätemistä, jos saa lujaluontoisemman koiran kasvatettua kunnon koiraksi. Valitettavasti kaikki eivät siihen kuitenkaan kykene huonoine hermoineen ja mahdollisesti väkivaltaa käyttämällä.



Minä en ymmärrä, miksi koira ei saisi olla lupsakka, mukava ja herttainen koko perheen koira. Meillä on sellainen eikä ihanampaa ystävää voisi lapsillakaan olla:)

Henkistä keskenkasvuisuutta omistajilla, näin ajattelen.

kyllä nuo rodun omat sivut kertoo näin:



Amstaffin alkuhistoria on perusteeltaan samanlainen kuin staffilla. 1800 -luvun puolessa välissä Englannista ja Irlannista lähtöisin olevat siirtolaiset tulivat Amerikkaan koirineen. Mm. tunnetun "Cocneyn", Charlie Lloydin, isokokoiset staffit, Paddy ja Pilot, vaikuttivat suuresti amerikkalaisenkannan kehitykseen. Rotua jalostettiin lisäämällä painoa sekä kokoa jalompaan ja toimivampaan suuntaan. Samalla haluttiin säilyttää luonteen lujuus ja terävyys. Myös työominaisuuksia korostettiin. Rajaseudulla asuvat uudisasukkaat saivat amstaffista hyvän farmikoiran, joka osallistui niin farmin vahtimiseen kuin villisian metsästykseenkin. Tuohon aikaan vedonlyönti oli suuressa suosiossa ja amstaffeja käytettiin koiratappeluareenoilla. Typistämällä korvat estettiin niiden repeytymiset tappeluissa. 1800 ja 1900 -luvun vaihteessa koiratappelut kiellettiin yleisesti USA:ssa. Kuitenkin viime vuosisadan alussa ja valitettavasti vielä nykyäänkin koiria käytetään laittomissa koiratappeluissa.



Vuonna 1936 Amerikan Kennellitto (AKC) hyväksyi rotumääritelmän ja rotu sai nimekseen Staffordshire Terrier, joten valvottu kasvatustyö pääsi alkamaan. Rodun nimeä selkeytettiin 1970 -luvun alkupuolella liittämällä nimen eteen sana American.



Suomeen ensimmäiset amstaffit tulivat vuonna 1985. Suomen kennellitto - Finska Kennelklubben (SKL-FKK) hyväksyi rotumääritelmän vuonna 1986 ja rodulle osoitettiin rotujärjestöksi SBTY ry. Ensimmäinen amstaffipentue syntyi vuonna 1987 ja tästä alkoi amstaffikannan kasvatus Suomessa.

Mitä ajatuksia herättää?

Tuttavaperheessä on dogo argentino, joka myös tappelukoirana käytetty. Perhe ei ole ollenkaan sopiva kasvattamaan vaativaa koiraa, ja koira onkin mm uhitellut oman perheen lapsille sillä pitää itseään niitä ylempänä (laumassa) olevana. En uskaltaisi päästää meidän lapsia tähän kotiin kyläilemään, enkä kyllä menisi itsekään. Koira on tosi vaikeasti edes vanhempien pideltävissä.

Ja siis summa summarum: jos välttämättä haluaa tuollaisen koiran, niin vain perheeseen, jossa paljon kokemusta koirista ja nöyryyttä oppia kouluttamaan koira uudella tavalla (näitä ei voi kouluttaa, kuten monta muuta rotua).

Minä en ymmärrä, miksi koira ei saisi olla lupsakka, mukava ja herttainen koko perheen koira. Meillä on sellainen eikä ihanampaa ystävää voisi lapsillakaan olla:)

Staffi on oikein perukoulutettuna mitä mainioin lupsakka, mukava ja herttainen koko perheen koira.

t. staffinomistaja vuodesta -93, äiti vuodesta -97, ei tatuointeja

amstaffeja ja staffeja ainakin kuvien perusteella siellä oli.



Jos aikoo ns. kovan koiran ottaa niin pitää kyllä olla reilusti kokemusta koirista jo valmiiksi.

Itse rottiksen omistaneena voin sanoa, etten muuta rotua enää edes harkitse. Edesmennyt rakas koirani olli jopa jollain tavalla pelottavan inhimillinen ja älykäs. Sitä edeltänyt saksanpaimenkoira oli rakas ja ihana sekin, mutta tyystin erilainen, jotenkin lammas ja nöyristelevä.

amstaffeja ja staffeja ainakin kuvien perusteella siellä oli.i]

Siellä ei ollut yhtään yo. puhdasrotuista koiraa, lähinnä pitbulleja ja pitbullsekoituksia

että niitä ns, kovia koiria ei oteta pelkästään egonjatkeeksi. Harmittavan paljon sellaisiakin tapauksia on ja tiettyjen rotujen maine on siksi mitä on.



Vaativaa koiraa ei koskaan saisi ottaa ekaksi koiraksi eikä sellaiseen elämäntilanteeseen, missä koiralle ei riitä aikaa. Jos joku perheenjäsenistä on surkea koirien kanssa miettisin myös uudelleen, koska ison ja luupäisen koiran kanssa koko perheellä on oltava kunnon ote siitä, muuten tulee ongelmia.

on se, että rotuna on todella vaativa. Meillä on lapsiperheessä, enkä silti suosittelisi ensimmäisenä (en varsinkaan ensimmäiseksi koiraksi) Omamme on kyllä kiltti, eikä turhia edes hauku. Myös sisarellani on staffi, vähän ongelmallisempi tapaus varsinkin vieraita kohtaan. Luonteet vaihtelee. Tunnen usean staffiperheen, ja suurimmalla osalla on lapsia. Tarkalleen en tiedä koirien käytöksestä, mutta pari ns. rotututtavaa ovat joutuneet koiristaan luopumaan lapsien tulon jälkeen. Meillä itsellämme oli siis omamme jo ennen lasten syntymää, mutta suhtautui kuitenkin hienosti lapsiin. On ihan yksilökohtaista. Mutta, siis en silti suosittele varsinkin jos ihan pieniä taaperoita kotosalla on.

Vierailija kirjoitti:

Mitä ajatuksia herättää?

Tuttavaperheessä on dogo argentino, joka myös tappelukoirana käytetty. Perhe ei ole ollenkaan sopiva kasvattamaan vaativaa koiraa, ja koira onkin mm uhitellut oman perheen lapsille sillä pitää itseään niitä ylempänä (laumassa) olevana. En uskaltaisi päästää meidän lapsia tähän kotiin kyläilemään, enkä kyllä menisi itsekään. Koira on tosi vaikeasti edes vanhempien pideltävissä.

Ja siis summa summarum: jos välttämättä haluaa tuollaisen koiran, niin vain perheeseen, jossa paljon kokemusta koirista ja nöyryyttä oppia kouluttamaan koira uudella tavalla (näitä ei voi kouluttaa, kuten monta muuta rotua).

Jokainen pentu muuttuu uhittelevaksi, jos sillä ei ole kunnon rajoja. Pennulle pitää pienestä pitäen opettaa, ettei se ole perheenpää. Kasvatti villakoirani oli omistajilleen ihan sika, joska nämä eivät kouluttaneet koiraansa. Pentu yritti purra minuakin, kun perhe toi sen kynsien leikkuuseen. Otin niskasta kiinni ja painoin (en tietenkään liian rajusti) lattiaan ja putelin siinä hetken. Tämän jälkeen ei pentu enää koittanut napata kiinni. Kuitenkin kynsien leikkun jälkeen pentu oli tosi suloinen oma itsensä ja nykyäänkin kiltti ja super fiksu. Ei pure tai uhittele, koska tietää paikkansa

Meillä on pitbull, oli miehen koira tavatessamme ja aina on minusta tykännyt (ja toki minäkin hänestä). Täytyy sanoa että aivan ihana koira ja rotu monia tavanneena, MUTTA tarvitsee todellakin hyvän kasvattajan sinne remmin päähän. Hyvällä koulutuksella koirasta saa todella ihanan perhekoirankin.

Kannattaa kuitenkin muistaa että näillä koirilla on aina suojeluvaisto omistajaansa ja perhettään kohtaan eli esimerkiksi me ei anneta koskaan vieraiden ihmisten tai lasten tulla paijaamaan kadulla. Kerran pelleiltiin jotain miehen kanssa sylikkäin ja mies tavallaan koitti työntää mua pois, koira hyökkäsi kurkkuun muttei kuitenkaan purrut eikä varmaan olisikaan. Tämä siis suhteen alkuaikoina. Meidän lapseen koira on suhtautunut hyvin, oikeestaan vaan pysyy poissa lapsen leikkien tieltä ja lenkillä tuntuu aina seuraavan ettei kukaan häviä laumasta. Toisten lapsista taas ei ole koskaan oikein tykännyt ja jos tulee taaperoita kylään laitamme toiseen huoneeseen.

Eli, hyvällä kasvatuksella ja etenkin ensimmäinen vuosi on oltava todella jämäränä saa hienon perhekoiran. Ekaksi koiraksi en suosittele. Huonoissa käsissä pilaa minkä vaan koiran olen nähnyt agressiivisempia kultaisianoutajiakin.

Tärkeintä olisi valita rotu, joka sopii ominaisuuksiltaan perheeseen. Nämä rodut jättäisin vaan osaaviin käsiin.

Tietyn tyyppiset, tietyn elämäntavan omaavat hyypiöt ottaa noita rotuja "lemmikeikseen", jotka naksahtaessaan ei enää katso kenen kurkkuun käy repimään, onko perheen lapsi, vai isäntä emäntä vai ohikulkija. 

Kannattaisi miettiä sitäkin, että lapsiperheessä käy lasten kavereita ja minä en ainakaan halua päästää lastani perheeseen, jossa löntystelee tämmöinen pommikoira. Enkä ainakaan, jos siellä ei ole aikuisia kotona. Koirahan voi tulkita tilanteita todella kummallisesti ja on epävarmempi aikuisten ollessa pois.

Tutuilla oli häirikkökoira rotunsa ja kasvatuksensa puolesta. Lapsen ollessa ekalla lopettivat koiran, koska koirasta tuli sosiaalinen rajoite lapsellekin jo. Pelkäsivät, että joku naapurin lapsi on pihassa pian kurkku auki ja lapsi ei ikinä voi koulusta tuoda kaveria kotiin yms. Yrittivät koiran kanssa kyllä kaikkensa, kaikenlaisilla koirapsykologeilla ja koirakasvattajilla käytiin, mutta tilanne ei vaan kohentunut pysyvästi ja tuosta lapsen kaverikuviosta tuli viimeinen pisara. Ottivat kyllä uuden koiran, pienen puudelin tilalle...