Oman vartalon häpeäminen synnytyksen jälkeen.....

En ole uskaltanut vielä laihduttakaan ( en tiedä auttaisiko se) kun täysimetän.



Voiko sitä edes laihduttaa imettäessä?

ei varmaan kannata alkaa tiukalle dieetille kun imettää,mutta voithan kiinnittää huomiota siihen mitä syöt..eli muuttaa ruokavaliota ehkä terveellisemmäksi.mulle ei jäänyt raskauksista,kaksi aika lähekkäin,arpia eikä kiloja,mutta mahan seutu ei ole vielä palautunut ennalleen.kun ennen voisin käyttää napapaitoja,eipä taida enää niille käyttöä olla..

ja kun olen imettänyt peräkkäin kaksi lasta,niin voi voi..millaiset lurppatissit...eipä paljon tee mieli katsella itseään peilistä..tai mennä yleiseen saunaan..ja koska olen jäänyt yksinhuoltajaksi,niin kyllä varmaan on joskus kynnys näyttäytyä uudelle miehelle ilman vaatteita..jos nyt sellaista elämääni tulee..

valitettavasti se on naisten kohtalo että useimmiten joku paikka muuttuu synnytyksen jälkeen.ainahan voi yrittää korjata paikkoja,mut mun tapauksessa ei auttais ku silikonit..niin turhamainen en kumminkaan ole..

olen jostain kuullut että kun raskaus kestää sen 9kk niin kauan myös palautuminenkin... eli kärsivällisyyttä. varsinaista laihdutusta ei suositella kun imettää, siitä olen lukenut että kuona-aineet menisivät vauvaan, tiedä häntä kun jotkuthan nimenomaan laihtuvat ja palautuvat imettämällä. ja jäisiväthän tärkeät hivenaineet yms rvintoaineet saamatta vauvalta jos tiukkaa diettiä pitäisi.

ehkä sinuna ruukkaisin ruokavaliota, jättäisin turhat herkut pois ja jos mahdollista lisäisin liikuntaa. mikä se liikunta sitten kellekin on, toisille kävelyä, jumppaa kotona tai ohjattuna, pyöräilyä tms. tärkeää mielestäni on että sen tekee mielellään eikä verenmaku suussa. ja että siitä saa hyvänmielen.

arvet vaalenevat vähitellen, jotain rasvaa voi kokeilla mutta itse suhtaudun skeptisesti ihmerasvoihin. aika tekee oman tehtävänsä.

alapääkin kaiketi palautuu vähitellen, jumpasta ainakin sanotaan että se auttaa, joskin pitää olla sinnikäs ja kärsivälinen. geisha- pallot voi olla oiva apu jos itse jumppa tuntuu työläältä ja hankalalta. esikoiselta menivarmaan puolivuotta ennenkuin alapää alkoi tuntua omalta, seksikin oli täten aika vähäistä. ja nytkun odotan toista niin alapää on ollut arka ja kuiva alusta asti, esikon syntymästä tulee kaksi vuotta. ja vanha episotomia- haava tuikkinut välillä alussa jatkuvasti varsinkin kyykyssä. ja hormonit tekee sen oman temppunsa ettei edes tee juuri mieli seksiä. näin hormonit varmistavat että juuri synnyttäneenä pidät huolta vauvasta ja keskityt hänen tarpeittensa tyydyttämiseen etkä miehesi tai itsesi ;) jostain tuollainenkin ajatus tarttunut matkaan.



eli kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa oman kehon ja vartalon kanssa. ei sitä mitään koneita olla! juuri on kasvatettu uusi elämä sisällä ja pukerrettu se ulos niin on se vaan niin iso työettä keho muistaa sen vielä.

vanha kansa sanoo kukin lapsi ottaa yhden hampaan eli että äiti menettää yhden hampaan per lapsi, no tiedä häntä pitääkö paikkansa, mutta kuvastaa sitä että lapsi jättää jälkensä, hyvät sekä epämieluisat.



voimia ja iloa pienokaisistamme:)



elizabet rv37+

Varoitan heti kättelyssä , teksti sisältää melkoista avautumista..

Vastaan, ensimmäisen synnytyksen jälkeen olin aivan rikki. Jotenkin olin kuvitellut että raskausarvet ja ylivenyttynyt pötsi, kilot ja kaikki muu jäävät laitokselle. Ovathan julkisuudenhenkilötkin, timmissä ja hehkeässä kunnossa, istumassa perhepotretissa, heti laitokselta päästyään. Niin istumassa.. Oma epparini kasvoi kiinni nippa nappa jälkitarkastukseen, joka tehtiin 12vk synnytyksen jälkeen. Ja kun asiasta yritti keskustella, niin kommenttina oli, että olisit iloinen onhan sinulla ihana, terve lapsi.. Okei näytät pystyynnostetulta sialta, istua et pysty, pissalla käynti vie ikuisuuden eppareiden suihkutuksineen, vauva huutaa kuin hinaaja jollei ole kokoaikaa sylissä, tissit ovat kuin Pamela baywachilla mutta koskea ei saa, kun ovat kokoajan niin juukelin kipeät ja värkkiinsä voisi kokonsa puolesta pysäköidä vaikka täysperävaunullisen rekan, mutta miestään ei voi sisälleen ottaa kun eppari on käsittämättömän kipeä.. Siinä sitä sitten miettii yön pimeinä tunteina, tenavaa sylissään kelkkoessaan, että mitähän tästäkin tulee??? Kauanko mies jaksaa rakastaa väsynyttä, norsun kokoista vaimoa, joka raivoamista ja itkua saa kuunnella päivät pitkät ja palkaksi saa toisinaan, jos hyvä mäihä käy, lämmintä kättä.. Ole siinä sitten iloinen ihanasta vauvasta..

Miehen on pakko päästä koneelle tekemään töitä. Teksti jäi pahasti kesken mutta palaan pian. Älkää vielä intautuko kommentoimaan tekstiäni. ;-)

Lila75

aia-:

Minusta tuntuu että olisin jonkun muun vartalossa. Synnytyksestä on aikaa kolmisen kuukautta ja vatsa roikkuu ja on täynnä raskausarpia (ja arpi aikaisemmasta sektiosta), takamus on läski ja levinnyt, alapää on löystynyt huomattavasti (ei ole jumppa ainakaan vielä auttanut) ja painoakin on jäänyt raskaudesta vähintään 6 -(8) kiloa ylimääräistä.

En todellakaan kehtaa olla bikineissä tai yleisissä saunoissa, seksistä ei tarvitse puhuakaan. Hävettääkö muita uusi oma olemus? Ei minua ekan lapsen jälkeen, mutta jotenkin toi alapään menettäminen oli mun itsetunnolle viimeinen niitti...

Miten tästä eteenpäin?

En uskaltanut näyttää miehelleni mahaani, kuin vasta lähes 4kk synnytyksen jälkeen. Sitä ennen kiljuin hysteerisesti, jos hän sattui avata esim. suihkun oven. No pakkohan se oli näyttää. Tunsin käveleväni teloittaja ryhmän eteen, kun nostin varovasti paitaani.. En nähnyt miehen silmissä järkystystä vaan hellyyttä. " Eihän se nyt niin pahalle näytä, onhan se pyöreämpi mutta kyllä se siitä pienenee kun antaa ajan kulua" . Helpotti vähäsen.



Ja kun vauva oli 4kk vanha, koitti tuomion päivä. Vauvauinti. Olin varma että vauvauinnissa lapset kääntyvät katsomaan, kylkiluihini asti nousevia, pahimmillaan 4cm levyisiä ja 15cm pituisia raskausarpia ja juoksevat pelosta ja inhosta sekaisin timmien äitiensä syliin. Vollotin kotona, lukitun vessan takana, koko aamun, mieheni maanitellessa minua ulos. Raahasi sitten itkevän vaimonsa ja vauvansa autoon. Ei siinä itku auttanut. Ei vaikka itkin koko 60km matkan uimahalliin. Oli varsin viehkeää mennä uintiin, itkusta silmät punaisina ja turvonneina. Pukuhuoneessa peittelin mahaani ja vilkuilin toisia 4kk ikäisten vauvojen äitejä. Olihan sitä muillakin, raskausarpia, pulleaa vatsaa ja vauvakiloja. Eikä kukaan tuntunut kiinnitttävän vartalooni sen kummempaa huomiota. Joten ymmärsin, möröt ja pilkkaavat sanat olivat oman pääni sisällä, eivät kanssaihmisten ajatuksissa. :-)



Sitten tarina lantionpohjanlihaksistosta tai -lihaksettomuudesta. Äitini ja isäni olivat kyläilemässä ja nostin vauvani kyykkyasennossa lattialta. Kun hieman jouduin ponnistamaan, niin kovaäänistä pierua alkoi tulla ja tulla ja tulla. En pystynyt katkaisemaan kaasupurkaustani ja se vain kesti ja kesti useita kymmeniä sekunteja. Läsnäolijat vain katselivat vaivautuneina varpaitaan, eivätkä puhuneet sanaakaan. Kumpa maa olisi voinut niellä..



Tapauksesta suivaantuneena tilasin jumppakuulat, aloittelijan (halkaisija 3.5cm). Helppoa ajattelin, olinhan aloittanut jo lihaksiston treenamisen synnärillä, vaikka ne olivat niin turrat, etten niiden supistumista kykenytkään tuntemaan. Laitn kuulat sisuksiini ja kun nousin ylös, nostaakseni housuni ylös, kuulat vierivät iloisesti lattialle.Niin kävi uudestaan ja uudestaan. Sain vatsani ja lantionpohjanlihaksistoni kipeäksi, kun olin saanut onnistuneesti pidettyä kuulia sisälläni n. 2minuuttia. Ei puhettakaan mistään hissiharjoittelusta. Mutta siitä se lähti. Pienin askelin.



Täysimetin vauvaani 6kk ja kun lapsi alkoi syödä kiinteitä, oli ohjeiden mukaan turvallista alkaa tiputtaa vauvakiloja. Tiputin kilot (14kg) ja kuulissakin siirryin pienempiin (n.1cm halkaisijaltaan oleviin). Nykyisin sujautan kuulat sisääni alkaessani esim. imuroida ja jaksan ja jaksan. :-) Mieltäylentävimmimmän kommentin sain mieheltäni (heh, no keneltäpä muultakaan) puuhatessamme, että älä rutista niin kovaa, on jo liikaa rutistusta. Eli jos viitsii nähdä vähän vaivaa, niin sille täysperävaunurekallekkin saa etsiä jonkin muun parkkeerauspaikan!



Lähtemättömästi mieleeni syöpyi YlenX:n aamustudiossa käyty keskustelu. Raavaat miehet kun mollasivat Alias-tähdestä tehtyä juttua (en muista näytelijän nimeä). Hänen vauvasta jääneitä kilojaan kun oli parjattu jossain lehdessä. Äijien mielestä raskaana olleiden naisten kilojen ihmettely oli sam, kuin ihmetellä paraolympialaisten hitaampia aikoja. Hauska rinnastus, ainakin minusta!



Luonto on ihan oikeasti rakentanut meidät fiksusti. Nainen kerää odotusaikanaan vararavintoa, että kykenisi ruokkimaan lapsensa. Minä en yhdy mielipiteenseen siitä, että kun odotus kestää 9kk niin myös vartalon palutuminen entisiin mittoihin kestää 9kk. Minusta vartalon palautumisen lähtölaskenta tulisi aloittaa vasta siitä kun äiti lopettaa imetyksen. Esim. rasvaliukoiset ympäristömyrkyt sitoutuvat rasvakudokseen ja jos äiti alkaa laihduttaa niin myrkyt vapautuvat äidinmaitoon. Tästä syystä on sanottu että laihdutuksen saa alkaa vasta sitten, kun lapsi ei ole enää täyimetyksessä ja kun osittaisimettää niin painoa saa pudottaa max 500g viikossa.



Sain taannoin toisenkin vauvan. Toinen alatiesynnytys sujui toipumisen suhteen huomattavasti nopeammin. Lihaksetkaan eivät olleet samalla tavalla kadoksissa, kuin ensimmäisen alatiesynnytyksen jälkeen. Huh, huh, onneksi! Oma mielikin on ollut levollisempi. Nyt tiedän ettei hyvä seksielämä rynni ikuisiksi ajoiksi ulos ikkunasta, kun vauva tuodaan synnäriltä kotiin. Pikkukakkosesta petipuuhatkin käynnistyivät ihan normaalisti viikko synnytyksen jälkeen, vaikka pieniä taisteluvammoja ja ompeleita synnytyksessä pyhimpään tulikin.



Kilojen kanssa olen ollut armollinen. Nyt en vielä jaksa laihduttaa. Pikkukakkosen kanssa kun painitaan pohjattomassa allergiasuossa ja yöt oireilevan lapsen kanssa kun ovat mitä ovat. Vielä kun yrittää olla töissä 38h viikossa. Ylimääräiset 14kg tippuvat kyllä nopeasti, kun vain hommaan ryhdyn. Vielä en keratakaikkiaan jaksa. En vertaa itseäni julkkisäiteihin. Heidän täytyy työkseen näyttää hyvältä. Puhutaan että he teettävät sektion rv 37 viimeistään ettei vatsa löysty liikaa tai ala arpia tulla vatsaa kirjomaan. Itse suhtaudun nykyisin pientyneisiin arpiini, kuin kalliisiin muistomerkkeihin. Olen kantanut esikoistani lähes rv 42 asti, pikkukakkosta muutaman päivän vähemmän. Ja ne muistomerkit ovat kalliita. Niiden poistattaminenkin maksaisi 5000e. Harvalla on yhtä kalliit lieskatatskat vatsanahassa. :-)



Loppukaneettina ole itsellesi armollinen, ensimmäisestä alatiestä toipuminen ottaa aikansa. Mutta loppujen lopuksi toipumisaika näin jälkeenpäin ajatellen on kuitenkin aika lyhyt. Sitä eläessä se aika tuntuu kyllä ikuisuudelta. Itselläni kuitenkin synnytyksen jälkeinen seksi on ollut nautinnollisempaa. Jotenkin tunto on herkistynyt ja osuutensa on myös treenatulla alakerran lihaksistolla.



Tsemppiä ja puhu miehesi kanssa miltä sinusta tuntuu. Lueta vaikka nämä kirjoitukset hänellä. Miehet osaavat toisinaan (tämän myöntämisestä ei sitten puhuta!!) olla joskus fiksumpia kuin puolisonsa.



Minä koen yleensä olevani ihan järki päässä oleva tyyppi. En kyllä olisi uskonut saavani hystreerisiä kohtauksia ja skitsoilevani näin , jos mieheni näkee vatsani, parkumalla kuin pieni lapsi vauvauintiin mennessämme jne.. :-D



Kaikkea sitä itsestään saa oppia tällä äitiyden tiellä!



Lila75 ja tytöt 2v9kk ja 1v4kk

Ja silti juuri niin kuin asia monesti on!



Meillä nukkuu tällä hetkellä pikku viitonen (ikää 2,5vkoa) pinnasängyssään. Ja kyllä, oma kroppa saa peiliin katsoessani minullakin aikaan sekä inhon että vihan tunteita, jos kohta olen myös ylpeä siitä, mitä olen sisälläni saanut kannettua. Olen tottunut olemaan hoikka, mutta jälleen kerran huomaan raskauden jättäneen useita extrakiloja vyötärölleni. Tiedän, että en vielä asialle tee, enkä haluakaan tehdä, sen kummempia, sillä minulla -onneksi- kilot ovat aina lähteneet kuin itsestään. Mutta siihen on kulunut vähintään se 9kk, mieluummin kokonainen vuosi. Mutta siitä huolimatta olisi niin mukavaa voida pukeutua niihin " omiin" kesävaatteisiin.



Raskausarpien suhteen luonto on minua säästänyt, niitä ei ole kuin pari hassua ja nekin jo esikoisen ajoilta (13v sitten), joten ovat jo ehtineet vaaleta. En ole myöskään kärsinyt suonikohjuista enkä peräpukamista. Ja suurimmat vauriot sain alaosastoonikin esikon aikaan, kun eppari oli pakko tehdä. Kolmannen ja meidän suurimman vauvan jälkeen olivat lantionpohjanlihakset vähän kateissa, mutta jumppa auttoi minullakin ja ne rekat ovat sen jälkeen saaneet pysyä muualla ;) Rinnat ovat minullakin jälleen imetyksen loputtua kuin kaksi nahkarukkasta, mutta onneksi joku fiksu on keksinyt push upit ja geelitäytteet :) Muuten saisin kuljettaa lyijykynäni rintojen alla....



Kaikkein ihanin asia on kuitenkin se, että meilläkin mies suhtautuu minuun ja muuttuneeseen vartalooni kuin ennen raskauttakin. Ellei sitten ole taitava valehtelija :) Joten luota sinäkin siihen, että miehesi ymmärtää, kuinka hienon ja arvokkaan työn sinunkin kroppasi on tehnyt, ja että ajan myötä asiat palautuvat, jos eivät täysin, niin ainakin melkein ennalleen.



Misti ja viisi kullannuppua

ottakaa nyt huomioon kun kirjoitatte näitä purkautumisviestejä, että täällä seikkailee myös tulevia ensisynnyttäjiä. minä olen 7 viikkoa vanhan vauvelin äiti, ja raskausaikana olin hermoromahduksen partaalla kun luin tältä ja muilta palstoilta, millaista synnytyksen jälkeinen aika on.



tutuilta ja lähipiiristä en ollut pelottelujuttuja kuullut, mutta ajattelin että ne eivät vaan kehtaa mulle kertoa, kun täällä aina kerrotaan ikävät jutut kuin niitä sattuisi kaikille. on se tietysti niinkin, että ei ole mitään hohtoa kirjoittaa " kaikki hyvin ja se siitä" . purkautumisen tarve on nimenomaan negatiivisista kokemuksista. mutta jotta nyt kävisi ilmi, että äärinegatiiviset jutut on usein joko liioiteltuja tai poikkeuksellisen huonoa tuuria, kerron oman tarinani:



olin siis synnyttämään mennessä peloissani. eniten en pelännyt kipua, vaan sitä etten paranisi. kun kivuliaat supistukset alkoivat, pelkäsin koko ajan, koska tulee se vaihe milloin ei kestä. sitä ei tullut. kun sain vauvan syliini ekan kerran, ajatus oli että tässäkö tää suuri kamala synnytys nyt sitten oli, ja olin pettynyt kun ei tullut mitään semmoista tunnekuohua kuin siinä vaiheessa " pitäisi" tulla.



aloitetaan nyt vaikka niistä rinnoista. olihan ne pari päivää arat, kun maito ei kunnolla ollut vielä noussut ja poika vaan imi ja imi, ja itsekin oli vielä väsynyt synnytyksestä. mutta lisämaitoa en halunnut antaa vaikka sitä sairaalassakin tuputettiin. olin päättänyt imettää, ja imettäminen onnistuu imettämällä. ja niinhän siinä kävi että tokana päivänä maito nousi niin että lakanat kellui, ja siitä asti maitoa on riittänyt vähän liiankin kanssa (suihkuaminen on oikeesti ongelma, kun poika yskii sitä maitoa ellen lypsä ennen imetystä liikoja pois). sain pikkupurkin nännivoidettakin, en ole muistanut sitä käyttää, mutta hyvässä kunnosa on rinnat pysyneet. maitohan itsessään on iholle hyvää.



sitten tikeistä. kun kuulin että nyt ommellaan, pelkäsin hirveästi että " nyt on sitten ne kuuluisat tikit alapäässä" . seuraavana aamuna söin aamupalaa sängyn reunalla istuen, enkä edes muistanut tuota istumisasiaa ennen kuin kotiuduttuani kirjoitin synnytystarinaani tänne jonnekkin, kun muut hehkutti kuinka eivät pitkään aikaan edes istuneet.



no sitten se vessassa käynti. ekaa vessareissua pelkäsin myös. olinhan lukenut täältä miten se on kamalaa. suihkuttelin samalla, eikä se ollut ollenkaan kamalaa. no sitten kun " ison hädän" aika koitti, pelkäsin vielä enemmän. painoin puhtaalla siteellä välilihaa samalla, eikä sekään oikeastaan sattunut. jomotti vain.



kyllähän se alapää jomotteli muutaman päivän, muttei mitenkään häiritsevästi koko aikaa. ja minkään moisia pidätysongelmia ei ollut, vaikka mulle tuli synnärillä flunssakin, eli viikon yskin ja niistin minkä kerkisin. aloin kuitenkin jumpata lantiopohjan lihaksia jo sairaalassa. kyllähän luonnostaan pitäisi palautumisen tapahtua mutta jumppa ainakin nopeuttaa ja tehostaa sitä.



lihomisesta. lihoin raskausaikana 25 kiloa. parikymmentä kiloa jäi sairaalaan. mulla oli kotiutusvaatteina löysät kuteet, kuten täällä on käsketty ottaa. mahduin kumminkin jo vanhoihinkin vaatteisini kotiin päästyäni. maha pieneni 3 päivässä " kohtuulliseksi" , tosin vatsanahka oli löysää vielä pari viikkoa. sitten huomasin sen kiristyneen. mutta jo viikon päästä synnytyksestä olin sen verran hoikassa kunnossa, että kaikki sanoi etten näytä yhtään vasta synnyttäneeltä.



kun pääsimme kotiin, aloin tehdä vaunulenkkejä joka päivä. aluksi vain kilometri-pari, nyt jo 10kin kilometriä kerrallaan. se on sitten trimmannut kroppaa. ja imetys on laihdutuskeinoista tehokkain. välillä pitää oikein pakosti syödä vaikkei maistuisi. kun laihtuu vaan. no sehän on selvä. niin kauan kuin täysimetän, poika saa ravintonsa minun syömisistäni. ja kun maitoa tulee joka päivä monta desiä yli äyräitten, niin totta kai se kuluttaa.



raskausarvista: niitä tuli reisiin, vatsaan ja rintoihin. alkoivat heti vaaleta kun pienenin. enää toisessa reidessä on pikku viirut jäljellä.



no sitten palataan niihin lantiopohjan lihaksiin: kuten jo sanoin, aloin jumpata jo sairaalassa. jälkitarkastuksessa kävin 5 viikkoa synnytyksen jälkeen. kaikki oli hyvin, mutta tikeistä tietysti muistutti arpi. ostin jatkoa varten semmoiset 3,5 senttiset pallot joista joku jo kertoi täällä. ennen jälkitarkastusta kun en uskaltanut lykätä " sinne" mitään. eka harjoituskerta oli hirveä, kun lykkäsin ne sisään väkisin, enkä puolen tunnin kuluttua meinannut keksiä tekniikkaa, millä saan ne pois. nyt olen oppinut tekniikan.



seksiä oli pian jälkitarkastuksen jälkeen. oltiin varovaisia, kun se arpikohta vielä hiukan kiristi ja toisaalta en ollut vielä ihan timmissä. missään nimessä ei ollut pahan tuntuista kummallekaan!



ja tarinan päähenkilö, eli vauva, on terve, kasvaa hyvin, on tyytyväinen, nukkuu hyvin, ei herättele öisin kuin pakollisen aamuyön maitoannoksen verran. siihenkään en tosin kunnolla herää, kun imetän öisin kyljelläni. päivisin vauvan kanssa saa liikuttua ihan missä vain, kantoliinassa se kiikkuu tyytyväisenä mukana kaupungilla, kylässä...



eli ottakaa nyt huomioon että kaikki VOI mennä hyvin, ja useimmilla meneekin. vaikka synnytys onkin naisen kokemuksista niitä elämän kivuliaimpia, hirveää se ei välttämättä ole (mulle kamalinta synnytyksessä oli turhan ronskisuinen kätilö, mutta onneksi mies oli mukana, niin ei sekään tuntunut niin kamalalta). ja ennen kaikkea: normaalisti siitä paranee kyllä nopeasti. kukaan tuttu ei ole kertonut mitään vastaavaa kuin mitä näiltä palstoilta saa lukea.



vaikka olen periaatteessa ennallani ollut jo jonkin aikaa, tietynlainen " pehmeys" kropassa on. mutta mulla ainakin on siitäkin lähinnä naisellinen tunne. ja mieskin on sanonut pitävänsä muutoksista, olivat ne sitten pysyviä tai tilapäisiä. ja vauvanhoito (ainakin kun niitä on vain yksi) ei ole mitenkään raskasta välttämättä! se voi olla myös todella ihanaa aikaa, ja äitiyslomalla ehtii päivisinkin tehdä kaikkia juttuja mitä ei töissä ollessa ehtisi. vauvan voi todellakin ottaa mukaan myös harrastuksiin.

Kuten varmastikin luulet, aloitukseni ei ollut pelotteluviesti enkä todellakaan juuri nyt jaksa ajatella pelokkaita ensisynnyttäjiä.





Huoleni omasta vartalostani on MINULLE totisinta totta ja vaikuttaa kuvailemillina tavoilla: Ei seksiä todellakaan, ei uimapukua jne. Mukavaa että sinulle mahtuu omat vaatteet ja ei ole roikkuvaa nahkapussia ja paranit synnytyksestä nopeasti.



Minä en parantunut ja omaan kengurupussin, riipputissit, tajuttomat raskausarvet ja ison läskin takamuksen. Ikävää jos minun vartaloni pelottaa ensisynnyttäjiä, koska niin se pelottaa totisesti minuakin.



Ja jos pelottelutekstejä haluatte voit etsiä haulla kertomukseni kuinka en pystynyt pissaamaan synnytksen jälkeen 8 viikkoon itse ollenkaan vaan reiän kautta mahassani tein sen.



Mutta kuten sanottu nyt olen oikeasti huolissani omasta esteettisestä ulkomuodostani ja isontuneesta alapäästäni.



Eiköhän synnytysasia- osastossa saa kertoa tuntemuksistaan oikeasti. Missäs minä sitten saan vertaisapua, jos en edes nimettömänä netissä?



Aia

Eli ap:n tarkoitus ei todellakaan ollut pelotella ketään.



Ama-83, uskon, että myös sinun tarinasi on totta joka sana ja sinällään tärkeä. Mutta se, mitä aia aloituksellaan haki, oli nimenomaan vertaistuki. Ja tosiasia on ikävä kyllä se, että kovin monelle naiselle jää -ainakin aluksi- kaikenlaisia ikäviä vaivoja synnytyksen jälkeen. Jotkut toki sellaisia, jotka tuntuvat vaivoilta vain siellä omassa päässä, mutta osa ihan oikeita ja todellisia fyysisiä. Aika auttaa monessa asiassa ja se, että itse viitsii nähdä vaivaa palautuakseen, mutta se ei poista sitä tunnetta, joka joskus valtaa mielen, kun katsoo peiliin.



Ihanaa, että olet, ama-83, noin hyvin ja nopeasti taas entiselläsi. Mutta otathan huomioon myös sen, että me kaikki olemme erilaisia. Minulla esim. on nyt viidennen vauvan jälkeen ikää 33v, kun sitä esikoisen jälkeen oli 20v. Ja toki tuo ikä vaikuttaa asioihin. Kuin myös se, että kun jo on lapsia entuudestaan, niin ei sitä ihan niin vain lähdetä heittämään esim. 10km:n vaunulenkkejä, vaikka kuinka haluaisi. Ja sitten taas toisaalta se, että minulla synnytyksiä on takana jo nuo viisi, vaikutti esim. siihen, että vauva syntyi nopeasti, eikä esim. tikkejä tarvittu kuin pari, joten minäkin saatoin istua sängyn laidalla heti synnytyksen jälkeen. Niin kuin olen pystynyt istumaan toisesta lapsesta eteen päin.



Näissä asioissa on aina yhtä monta puolta kuin on kirjoittajaakin. Ja toiset osaavat suhtautua omiinkin puutteisiinsa huumorilla, toisille se voi olla kovempi paikka ja ne hymyn aiheet löytyvät ehkä vasta vuosien kuluttua. Tärkeää on kuitenkin se, että kenenkään tuntemuksia ei väheksytä tai aliarvioida!



M

Toivon että vastaisuudessa, mikäli näet palstalla tälläisiä tekstejä, missä selkeästi ketjun aloittajalla on paha olla ja hän etsii vertaistukea, empaattisena ihmisenä ymmärrät aloittaa oman ketjusi aiheesta miten kaikki voi olla päinvastoinkin.



Toivon että ymmärrät, kirjoittamasi teksti painaa toisia, jotka asian kanssa painivat, alaspäin.



Toivon että mikäli itse kohtaat elämässäsi jonkin ison kriisin ympäristössäsi, että sinulla on olkapäitä, jotka nostavat ja kantavat pahimman paikan yli.



Toivon että mikäli itse kohtaat elämässäsi ison kriisin, kukaan ei tule sinulle kertomaan, ettet saisi puhua tai kirjoittaa asiasta, koska se voi saada muut pelkäämään, että vastaavaa voi tapahtua itselle.



Aia, toivottavasti muistat paikan, missä kaikki kukat saavat kukkia. ;-) Tervetuloa pinoon, sinua on kaivattu! :-)



Lila75

Kaivoin osoittesi vanhasta sähköpostiringistämme, mutta en saanut siihen viestiä perille. Jos sinulla on vielä s.p.ringin osoiteet (minulla on yhä sama osoite) tai tiedät jonkun rinkiläisen puhelinnumeron niin kysäise yhteystietoni, jos haluat asiasta kanssani keskustella.

Tässä minun kokemukseni.



Odotan kolmatta lastani, ja jokaisen raskauden aikana on tullut painoa 20-25 kg vaikka paino on alunperinkin ollut " ylipainon rajalla" . Palautuminen lähtömittoihin on kestänyt minulla aina 1-1,5 vuotta pitkästä imetyksestä huolimatta - eli juuri sen verran, että olenkin sitten jo tullut uudelleen raskaaksi. Omiin vaatteisiin mahtumista on saanut todellakin odottaa kuukausikaupalla ja juuri kun on niihin mahtunut, niin on pitänyt alkaa taas kaivamaan äitiysvaatteita esiin...:/



Ensimmäistä lasta odottaessani olin masentunut ja huolestunut ulkonäöstäni. Varsinkin synnytyksen jälkeiset ongelmat ja kilot saivat minut ahdistumaan, koska en ollut osannut ollenkaan varautua, että palautuminen voisi olla niin hankalaa ja pitkäkestoista.



Lopulta päätin, että rupean tositoimiin itseni suhteen vasta sitten, kun kaikki lapset on tehty ja viimeisenkin imetys lopetettu - turha siinä lastenteon välissä on kauheasti stressata ja ponnistella, hukkaan menee työ kuitenkin.;)



Minulla ulkonäköahdistusta lisäsi nuoruuden syömishäiriö - mutta loppujen lopuksi asia kääntyi onnekseni, ja raskaudet ovat pikemminkin auttaneet minua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, kuin toisinpäin.

ei ollut tarkoitus!!!!!

en ehkä ajatellut lukiessani aloitusviestejä, että ne oli ihan täysin vakavissaan kirjoitettu. useinhan missimittaisilla naisillakin on näitä " mun takapuoli on iso" -juttuja, niin se sellaisenaan ei tuntunut kovin hurjalta.



toisaalta taas nuo pitkät toipumisajat synnytyksen jälkeen ihan oikeasti pelottivat itseäni etukäteen. ja olin ihan varma että vähintään kesä on pilalla:/ ja sittemmin juteltuani aiheesta läheisten kanssa, olen hieman kallistunut mielipiteeseen, että synnytys on ylipuhuttu homma. sen vuoksi tuntuu tosi pahalta myös niiden puolesta, jotka muutenkin peloissaan ovat menossa synnyttämään ensimmäistä, ja lukevat täältä että sen jälkeen voi intiimihyvinvoinnin ja seksielämän unohtaa, eikä muutenkaan mene kovin hyvin. ajattelin, että näissä purkautumisviesteissä helposti tulee " ammuttua yli" .



mutta sikäli kun tekstit oli tosissaan kirjoitettu, pyydän anteeksi että teitä loukkasin. toivottavasti saatte seuraavan lapsen kohdalla kokea vielä sen normaalinkin paranemisen! ;) (rohkeesti vaan, ei se välttämättä seuraavalla kerralla ole yhtä kamalaa)

Minut sai kirjoittamaan tuo aman viesti jossa toivoi muille normaalia paranemista. Siis eihän edellisten kirjoittajien synnytyksestä toipumiset olleet mitenkään epänormaaleja! Itsekin olen joka ikisen synnytyksen jälkeen itkeä tihrustanut vaatekaapilla kun mikään ei mene päälle, hiuksia jää isot tupot harjaan, tissit on eriparia, pissa karkaa ainakin pari kuukautta, seksi ei huvita. Mutta nyt ainakin kolmannen lapsen jälkeen olen tajunnut sen, että se kaikki on ohimenevää!!! Raskausaikana minulla on tullut noin 15 kiloa. Niistä viisi kiloa on tippunut synnytyksen yhteydessä, viisi kiloa vuoden imetyksen aikana ja viisi kiloa kuukauden aikana imetyksen lopettamisesta. Imetysaikana on aivan turha murehtia kiloja, ei ainakaan täysimetyksen aikana. Ja mitä tuohon seksiin tulee, niin äidin haluttomuushan on aivan luonnollinen juttu. Sehän on luonnon konsti turvata sille juuri syntyneelle poikaselle paras mahdollinen hoito. Äidin kuuluukin olla keskittynyt poikaseensa, eikä haaveilla heti toisesta. Siis sitähän varten sitä luonnossa paritellaan ;-) Itse olen selvinnyt ilman pahempia repeämiä, ompeleita on tullut aina vain pari. Ponnistusvaiheetkin ovat olleet nopeita. Silti minusta on tuntunut muutaman kuukauden ajan, ettei kaikki ole kunnossa tuolla alapäässä. Tuntuu, että paikat ovat olleet löysät ja minkäänlaista tuntoa ei ole ollut. Mutta niin sitä vain olen toipunut ja lasten välissä olen ollut ihan yhtä timmissä kunnossa kuin ennenkin. Minä aina ajattelen, että raskausaika ja sen jälkeinen vuosi ovat jotenkin poikkeustila. Silloin on tärkeintä vauvan hyvinvointi ts. huolehdin siitä että vauvalla on ruokaa rintamaidon muodossa. Huolehdin myös siitä, että itse voin hyvin. Syön hyvin ja terveellisesti, herkkuja kuitenkaan unohtamatta. Käyn lenkillä, mutta vain oman hyvinvoinnin vuoksi, en laihtuakseni. Imetyksen jälkeen pyrin sitten siihen normaalitilaan. laihdutan jos se on tarpeen. Vaikka minustakin on kamalaa jos joku sanoo, että mitä sinä mitään raskausarpia murehdit,sinullahan on terve lapsi, niin itsekin mietin raskausarpia, eripari tissejä, pömppövatsaa murehtiessani, että jos minulla ei niitä murheita olisi ei minulla olisi myöskään kolmea ihanaa lasta!! Joskus olen jopa ylpeä raskausmuistoista kehollani! Jaksamista sinulle ja muista, aika aikaansa kutakin, kuten vanha kansa sanoo.



-kolmen äiti





mutta sikäli kun tekstit oli tosissaan kirjoitettu, pyydän anteeksi että teitä loukkasin. toivottavasti saatte seuraavan lapsen kohdalla kokea vielä sen normaalinkin paranemisen! ;) (rohkeesti vaan, ei se välttämättä seuraavalla kerralla ole yhtä kamalaa)

[/quote]

kirjoitin liian hätäisesti siitä miten 9kk kestää palautua, toivottavasti en tällä kommentilla masentanut sinua, ap. minäkään en aloitusviestistä heti ymmärtänyt miten ikävä tilanne sinulla on ja on ollut palautumisen suhteen, kuin vasta myöhemmin ketjussa kerroit hieman lisää voinnistasi.

en avannut ajatustani tarpeeksi. siis oma kokemukseni on että alapää ja seksihalut palautuvat tällä ajalla, mutta ylipainoa oli minullakin vielä 9kk jälkeen.

esikoisen odotuksesta painoa kertyi 30kg, tosin olin alle normaalipainoni kun raskaus alkoi. tästä 8-9kg jäi laitokselle. jälkivuotoa oli muistaakseni ainakin se 2kk, haava oli kipeä pitkään. isoon hätään minä tarvitsin laitoksella ja kotona kaikki mahdolliset levolacit, ei pystynyt ajattelemaankaan ponnistamista. en edes uskaltanut katsoa miltä värkki näytti kun vasta kotona joskus viikkojen kuluessa muistaakseni. arpia minulle ei tullut, muutama juova synnytyksessä repesi. poika oli iso yli 4kg ja täysiaikainen.

synnytyksen jälkeen sitten alkoi epätoivoinen imetysrumpa/parisuhdekriisi/lievä babyblues ja huomaamattani se 8kg tulla tupsahti takaisin. ei puhettakaan että seksi olisi kiinnostanut. nukuin pojan kanssa makuuhuoneessa ja mies sohvalla/varasängyssä. imetyksen kanssa taistelin sen 5kk, saman verran kun kriisi miehen kanssa oli pahimmillaan. yhden syyn takia imetys loppui tällöin, olin niin väsynyt ja rikki kriisin takia etten jaksanut enää taistella maitotippojeni kanssa. samoihin aikoihin hakeuduimme pariterapiaan, aloitimme yhteisen painonpudotuksen, ja suhdekin alkoi hieman lämmetä. jaksoin aloittaa säännölliset ulkoilut ja miehenkin kanssa läheisyys parani vähitellen. painoa tippui siinä puolen vuoden aikana se 10kg.

samanlaisia tunteita oli myös minulla mennä 4-kuisen vauvan kanssa vauvauintiin, kuten joku aiemmin kirjoitti, en muista nyt nimimerkkiä. tissit roikkuivat ylisuurina ja mahalla makkarat löllyivät. ja vertasin itseäni hoikistuneisiin kiinteärintaisiin kanssaäiteihin... nyyh...

nyt odotan toista, painoa on taas tullut se 20kg, lähtöpainoa oli n. 7-8kg liikaa... eli komea olen;) vatsa on suuri jopa ystävien lapset huomaavat sen ja puhuvat minusta isomahaisena... juuri eilen illalla peilasin itseäni saunan lasiovesta, millainen hylje siellä lauteilla makasi... yök. ja toisella mielellä olen kuitenkin ylpeä isosta vatsastani, hedelmällisyydestni, äitiydestäni, lapsistani...

pienin pelonsekaisin tuntein odotan miten alapääni selviää tulevasta rääkistä. ja kyllä synnytys pelottaa minua nyt hieman enemmän kui´n ennen esikoista sillä tiedän mmillianen rääkki se on minulle. ja nyt kotona on vajaa 2v. joka ei odota vaan hänen päivärytminsä jatkuvat smaan malliin. lisäksi mieheni ei oikein ole vauvojen hoitaja tyyppiä, ja omia menoja on runsaasti eikä tiedä pitääkö isyyslomaa ja jos pitää niin milloin ehtii töiden puolesta ja todennäköisesti tekee omia hommiaan, maalla ja omakotitalossa kun ollaan ja asutaan, niin kuin esikonkin kohdalla.. joten kyllä hieman hirvittää miten kaikki palaset loksahtavat kohdalleen. joten en todellakaan voi yhtyä, oliko se nyt nimimerkki amy-83, sanoihin että synnytys olis piis of keik- homma ja laitokselta lähdetään timmit farkut jalassa kotiin ja hypätään miehen kanssa vällyjen väliin samana iltana himokkaana seksipetona. ja että vauvan hoito sujuu hymyssä suin ilman minkäänlaisia hankalia tunteita. kanoliinaillaan vaan ympäri biitsiä bikinit jalassa ja imetellään vauhdissa. no joo tuo oli hieman kärjistettynä, kylläkin, toivottavatsi en loukannut kenenkään ajatuksia tai kirjoituksia.

haluaisin myös kuulla lisää " normaalista palautumisesta" . tarkemmin selitettynä miten luokitellaan normaali palautuminen, kauanko siihen menee aikaa, millaisia tunteita ja ajatuksia siihen kuuluu, miltä alapää ja kroppa näyttää normaalin palautumisen jälkeen? no tosissani siis, mikä on normaali palautuminen, kuka sen voi sanoa tai määritellä. eli ei ainakaan ap:ta eikä muitakaan lohduta yhtään tuoa ajatus normaalista palautumisesta. tai että ensi kerralla toivotaan normaalia palautumista synnytyksestä.



toivon sinulle edelleen jaksamista ap, ja toivottavasti osasin antaa sellaista vertaistukea jos edes hieman lohduttaisi sinua, se ainakin oli tarkoitukseni:)

-e-

Misti:

Minulla esim. on nyt viidennen vauvan jälkeen ikää 33v, kun sitä esikoisen jälkeen oli 20v. Ja toki tuo ikä vaikuttaa asioihin. Kuin myös se, että kun jo on lapsia entuudestaan, niin ei sitä ihan niin vain lähdetä heittämään esim. 10km:n vaunulenkkejä, vaikka kuinka haluaisi.

Mä ymmärrän tuon aman pointin pelottelusta...itse odotin koko ensimmäisen synnytyksen ajan koska se helvetti alkaa, millon lähtee taju ja kokee jotain niin tuskallista, ettei pahempaa ole ennen kokenu. No, ekat sanat vauvan synnyttyä olikin sitten " ei tää ny niin kamalaa ollu, vois tän uudestaanki tehdä" -Ja edelleen mun elämäni tuskallisimmat muistot on kaksi palovammaa, joista sai molemmista 2 viikkoa sairaslomaa. Synnytys oli ohi, kun se oli ohi, palovammoja todella poti muutaman päivän, vaikkei tuskat nyt montaa tuntia kestäny, niin ehdottomasti vaivas kauemmin kun synnytykset. Joka synnytyksen jälkeen olen ollu parissa tunnissa ihan normaalissa kunnossa ja seksäkin on ollu ennen jälkitarkastusta, viikossa-parissa.

Mutta tuohon ikään...mun piti mainita juuri samasta; ikä vaikuttaa palautumiseen hyvin paljon. Tai ehkä ei niinkään palautumiseen vaan...no tunnustettava se on, kaksi ekaa sain reilu parikymppisenä, kolmannen komikymppisenä ja kolmosta kun aloin odottaa, oli painoa odotuksen alkaessa sama kun kahdesta ekasta sairaalasta kotiin lähtiessä...Salakavalasti siinä vuosien myötä oli alkanu vuosirenkaita kertyä, vaikka ei lapsia ollu tullukkaan. Joka lapsesta, -myös tästä kolmosesta- paino on kyllä jälkitarkastuksessa ollu sama kun raskauden alkessa, ikä vaan tekee tehtävänsä, vaikka ei raskuksia välissä olekkaan.

Mulla viellä on käyny niin, että kun imetys loppuu, hallitsematon lihominen alkaa...raskaudet ja pitkän imetysajan oli saanu kahden ekan kanssa mättää mitä huvittaa (pienen ikäeron ja pitkän imetyksen takia kolme vuotta!) ja sit yhtäkkiä oliskin pitäny tajuta, että enää ruokkii vaan ittensä...

Ja noista vaunu lenkeistä; jos on kaksi lasta, hankkikaa kaksosten rattaat! Ekalla ja tokalla on ikäeroa 15 kk ja niihin aikoini kävin paljon 6 km:n kauppareissut kävellen, muskut vaunuihin ja menoksi. Ja kun ei rattaissa istuminen enää maistunu muksuille, muksuille polkupyörät ja pyörään naru, että voi antaa vetoapua tarvittaessa. Sama 6 km:n reisu on taitettu 3 vuotiaan kanssa pyörällä. Kyllä se on kukkua, ettei kahden/useamman kanssa enää liikuttaisi, jos vaan hlaua on, niin se onnistuu.

Jos on oikeasti motivaatiota, voi terveellisesti syödä ja liikkua imetysaikanakin, mutta omasta kokemuksesta -josta taaskaan en voi syyttää raskauksia ja lapsia- voin sanoa, että se motivaation löytyminen voi joskus olla lievästi kiven alla...

Mä en tykkää periaatteessa siitä, että maailman ihaninta ja upeinta asiaa, sitä omaa lasta, syytetään omasta rupsahtamisesta, se rupastahtaminen kun tosiaan seuraa jossain vaiheessa, vaikka olis kokonaan lapseton! Nekin, joilla ei ole yhtään lasta, joutuvat jonain aamuna katsomaan peiliin ja toteamaan että hitto kun maha roikkuu ja tissit kans.

Toki mä ymmärään, että hyvista kokemuksista ei puhuta, mitäs puhumista siinä on " no joo, eilen kävin synnärillä, nyt pitäis lähtee kauppaan" Joo, ei tule hyvää juttua noilla eväillä...

Siihen ulkonäköön pitäis kyllä osata asennoitua niin, että se ei ole ikuista, fyysiset vaivat on sitten ikävämpi juttu varmaan moniin löytyy neuvolasta apua, kun rohkeasti ottaa asian puheeksi, mutta maha alkaa roikkua lapsettomillakin, uskokaa se hyvät ihmiset!