Tuleva kotiäitiaika AHDISTAA
Eilen on jätetty työnantajalle ilmoitus mammalomalle siirtymisestä ja Kelalle ä-vapaahakemus. Tänään olenkin sitten itkeskellyt koko päivän. Ei huvita tuleva vauva-aika, mm. yövalvomiset pelottaa. Kotikin tuntuu aivan väärältä tulevaan elämäntilanteeseen: pinnis ei mahdu minnekään, rappuun on hankala päästä rattailla, 3 krs. ja ei hissiä. Tuntuu, että tulen olemaan vankina omassa kodissani. Kodinvaihto ei tule kyseeseen, sillä muutimme juuri ennen raskautta uuteen kotiin (eikä lisälaina uutta asuntoa varten todellakaan houkuta - kuten ei uuden autonkaan, joka pitäisi nyt hankkia perheenlisän vuoksi).
Töissä on ollut kivaa ja ei haluta jäädä taas kotiin elämään " hiekkalaatikkoelämää" . Vauvaikä ei minusta ole kivaa aikaa - enemmän nautin taaperoiästä, uhmakausineenkin (esikoinen 4 v.). Olisin jo halunnut alkaa luoda uraa (olen 36 v.).
Mies ei osaa tukea. Kuuntelee korkeintaan toisessa huoneessa valitustani tulevasta (ts. pelkojani tulevasta), muttei vastaa vaikka esittäisin hänelle suoria kysymyksiä. Vaikka sanoisin hänelle suoraan, mitä häneltä toivoisin, hän ei reagoi. No, yrittää ehkä siivoamalla helpottaa v-tutustani.
Neuvolasta en tukea tähän tilanteeseen ole pystynyt pyytämään. En koe siihen suuntaan luottamusta: raskauttani tulee seuraamaan kolme eri henkilöä henkilövaihdoksista johtuen. Nyt olen ollut kahden terv. hoitajan juttusilla ja seuraavassa neuvolassa on kuulemma taas joku uusi.
Moni varmaan miettii että miksi sitten hankkiuduttiin raskaaksi. Suoraan sanottuna se oli vahinko ts. ehkäisy petti. Sekin hävettää, että näin voi käydä aikuiselle. Periaatteesta en halunnut aborttia tilanteessani, jossa kaikki on ok (mies, työ, koti, suvun ja ystävien tuki jne). Myös se, että monelle lapsensaanti ei ole itsestäänselvyys, vaikutti päätökseeni. Nyt harmittaa, että pidin periaatteestani kiinni. Eipä tässä ole muuta kuin kestää päätöksensä seuraus. Uskoin, että pikku hiljaa sopeutuisin ajatukseen uudesta vauvasta - niin ei vaan ole ainakaan vielä käynyt.
Tunnen huonoa omaa tuntoa, koska vauva ei ole niin tervetullut kuin esikoinen oli. Varmasti häntä kuitenkin rakastan ja hoivaan parhaani mukaan. Eihän tilanne/tunteeni/ajatukseni vauvan vika ole.
Olin tyytyväinen yhden lapsen perheen tilanteeseemme - elämä on ollut suht helppoa tällä kokoonpanolla. Olin päättänyt, että tämä on perheemme lopullinen koko.
Raskauskin ahdistaa - olin juuri laihduttanut ja pistänyt kirppikselle isoksi jääneet vaatteet. Nyt taas hommaamaan isoja vaatteita. Eikä vointi muutenkaan ole kaikkein paras.
Ainut mistä olen viime aikoina nauttinut on ollut vauvanvaatteiden ostaminen ja vauvan potkujen tunteminen - ja esikoisen ihanat höpsöilyjutut sekä innostuminen isosiskoudesta ja pikkusisaresta.
Olenko ainut joka ei odota pelkästään innolla kotiin jäämistä (ja vauva-aikaa)? Miten saisin itseni iloitsemaan tulevasta ja jopa kenties nauttimaan tulevasta ajasta?
Minna rv 22+5
Kommentit (11)
Toisaalta huokaisin helpotuksesta, että ei tarvi alkaa lapsia hoitoon viemään, vaan saan tämän seuraavan myötä olla ainakin 2 seuraava vuotta kotona lasten kanssa. Toisaalta, pelottaa kuinka jaksan kolmen kanssa, kun en aina kahdenkaan. Monesti olen aivan kurkkua myöten täynnä siivoamista ja ruoan laittoa ja talon pystyssä pitämistä, näitä samoja rutiineja päivästä toiseen. Takana akateeminen koulutus ja reilun vuoden työkokemus, siihen perään tämä ainakin 7 vuoden kotiputki... Ei hyvältä näytä. Teillä sentään on työpaikat joihin palata. Omalta kohdalta en usko, että kovinkaan helposti tulen töitä saamaan, koska alakin on niin erikoinen ettei kovin paljon täälläpäin ole. Sitten aikoinaan saan varmasti jonain harjoittelijana aloittaa, maksapa siitä " palkasta" sitten kolmen hoitomaksut... Parempi kun ei näitä kauhean tarkkaan vielä mieti, masentuu vaan.
Maaria 35+2
Itselläni jo raskaus loppusuoralla ja juuri perjantaina jäin äitiyslomalle.Meille tämä on kolmas lapsi ja myöskin onnellinen yllätys.
Esikoisen ja nuoremman kanssa olin kotona yhteensä 5 vuotta.Palasin töihin viime syksynä kun sain " unelmieni" työpaikan.Olin ajatellut että nyt " teen uraa" ja keskityn uusiin asioihin & käymme matkoilla jne. Yllättäen huomasin olevani kuitenkin raskaana ja ajatusten oli pakko muuttua.
Tällä hetkellä vauva tuntuu todella ihanalta asialta mutta kotiin jääminen pelottaa.Aikaisemmin kun olin lasten kanssa niin tuntui että jaksoin hyvin.Minulla oli kotiäitituttuja ja muita menoja.Nyt tuntuu että kaikki tutut ovat työelämässä ja omatkin ajatukset ovat erilaiset.
Esikoinen 5v on kamalassa uhmassa, samoin nuorempi reilut 2v .Tuntuu että päivät ovat yhtä tappelua ja huutoa ja " sumplimista lasten kanssa" .Kaikki on varsinkin isomman mielestä huonosti.Omat hermoni ovat kireällä kun olo on jo tukala.
Minulla kävi vielä niin että työsuhdettani ei jatkettu raskauden vuoksi(oli määräaikainen) joten työpaikkakin meni uudelleen etsintään(tilalleni palkataan toinen).Lisäksi joudumme vaihtamaan mm. auton jne.
Olenkin tehnyt päätöksen että jaksaakseni lapset menevät edelleen päiväkotiin ja olen vauvan kanssa kotona.Olen periaatteessa ollut aina sitä vastaan mutta nyt tuntuu että muuten seinät kaatuvat päälle.
Hassuinta on se, että meille tämä vauva on oikeasti jo nyt tosi rakas ja toivottu mutta ehkä itse olen muuttunut sen kotäitiyden suhteen, tiedä sitten.Meillä yhtenä vaihtoehtona on se, että mies jää syksyllä kotiin ja minä menen töihin mutta se riippuu paljon siitä miten viihdyn kotona.Eipä minulla tainnut tässä mitään pointtia olla muuta kuin se, että et ole ainoa!
Itseäni ei ahdista varsinainen vauva-aika - en osaa sitä vielä kuvitella, kun elämäntilanne niin erilainen kuin aiemmin, mutta luulen, että siihen löytyy rytmi ajallaan. Tiedän, että kunhan nyt jaksaa/pystyy voinnin mukaan kuntoilemaan, entinen kunto palautuu suth nopeasti. Nautin myös siitä, ettei kuopuksen 4-v. tarvitse olla hoidossa niin pitkiä päiviä kuin nyt. On tuokin prinsessa vielä aikalailla sylinkaipuinen.
Muut muutokset sitten pelottaa ja kauhistuttaa välillä enemmän tai vähemmän. Itse olin myös juuri aloittamassa uudessa työpaikassa, ja sopimus piti olla vakituinen alun koeajan jälkeen. Nyt tietenkään ei vakinaistettu, kun kerroin raskaudesta. Lisäksi päälle tuleva uusi asuntolaina, muutto raskauden loppuvaiheessa (vaikka uusi löydetty koti onkin ihan unelma meille kaikille!) ei innosta. Vaikka asuntolainasta onkin vain 1/3 omaa osuuttani ja reilu 2/3 miehen.... Silti sitä jo etukäteen huolestuu siitä, miten töihin palaaminen onnistuu, missä vaiheessa raaskii jättää uuden pienokaisen hoitoon (eka oli kotona eskari-ikäiseksi, toinen 2,5 vuotiaaksi, ja tuon kuopuksen kanssa tarhan aloitus oli todella raskasta: alkoi taas yö- ja päiväkastelu, vaikka muuten ulkoisesti tarhassa tuntuikin viihtyvän - oli kuitenkin isoveli seurana samassa tarhassa vaikka olikin eskarijutuissa osan päivästä, nyt ei ole sitäkään, kun tyttö menee eskariin toiseen paikkaan jne.), meneekö taas yli vuosi siihen, että löytäisi edes suth ok palkkaista työtä haluamaltaan alalta jne.
Meillekin tämä raskaus oli yllätys, vaikka todella positiivinen sellainen, sillä luulimme ettemme lasta enää sairasteluni vuoksi pystyisi saamaan. Lääkärin mukaan lapsettomuus oli 90% todennäköistä, joten jätimme ehkäisyn ja päätimme ottaa tulokkaan vastaan jos meille sellainen annettaisiin. Kuitenkin oma sairastelu on vienyt voimia jo puoli vuotta ennen raskautta, joten raskaus on tuntunut paljon aiempia raskaammalta eikä mieli ole jaksanut olla aina niin positiivinen...
Onneksi nyt on alkanut fyysisesti olo helpottamaan, jaksaa paremmin ja sen myötä muutenkin jaksaa olla positiivisempi ja huolehtia vähemmän. :) Toivottavasti positiivinen pohjavire jaksaa kannattaa!
Moi,
Suunnattomasti tsemppiä sulle Minna & kakille meille muillekin.
Musta on henoa, että toit esille tämän tärkeän, mutta vaietun aiheen.
Meilläkin tämä 3 oli yllätys. Oli ihanaa kun vihdoin sai nukkua ja lasten kanssa pystyi oikeasti tehdä asioita (lapset pian 5 ja 7). Mulla on pikkuhiljaa tullut vauvafiilis mm. hankkiesssani uudestaan vauvakamoja (kaikki laitettu kierrätykseen kun lapsiluvun piti olla täynnä).
Nyt ollessani viikon flunssassa (ja jatkoksi viikonlopun hoitamassa tietysti myös sairastuneita lapsia) tuntuu, että pää hajoaa. Samalla tajusin, että tämä flunssa-aika on vasta alkua tulevalle kotiajalle. Iski paniikki.
EHDOTAN, että kasataan kasa hyviksi koettuja KEINOJA SELVITÄ KOTIAJASTA. Osa niistä voi toimia, osa vähemmän, mutta yritetäänkö?
Tiedän, että kaikkea ei voi käytännössä toteuttaa, mutta...
ELI MITEN PÄÄ KESTÄÄ KOTONA OLON:
- pakota itsesi ulos vaikkei huvittaisi
- ota omaa aikaa (jos voit) ja laita se kalenteriiin (esim. jumppa/kirppari/kaveritreffit) säännöllisesti
- ota aikaa puolison kanssa (jos voit) ja laita lapsi hoitoon ainakin silloin tällöin
- isompi hoitoon ainakin osaksi päivää
- jätä vauva hoitoon & tee jotain isomman kanssa
- vauva mukaan (esim. kantoliinassa ym.) lähes minne vaan -älä jää kotiin
- älä hengaile hiekkalaatikolla jos ei huvita
- älä leiki jos ei huvita (yritin leikkiä barbeilla, mutta musta ei ole siihen, sen sijaan teen lasten kanssa sitä mistä oikeasti pidän esim. leivon/askartelen/pelaan)
- pidä yhteyttä työporukkaan - jos mahdollista osallistu esim. pikkujouluihin (nehän ovatkin tosi lähellä :)), kevätpäiviin jne.
- mies kotiin - tajuaa että kotona oleminen on rankkaa
- itse töihin kun siltä tuntuu - ei kotona ole pakko olla 3-vuotta...
Kertokaa kiltit lisää...
Onnelllisella vauvalla on jaksavat vanhemmat :) (niin kliseistä kun se onkin)
Voikaa hyvin & tsemppiä!
SM 33+
Mukava kuulla, että täällä on muitakin kotiäitiaikaa pelkääviä. Jotenkin se asia ainakin minua hävettää, enkä ole viitsinyt siitä juuri kellekään puhua. Aika, jolloin lapset ovat pieniä, on kuitenkin niin lyhyt, että tuntuu suunnattoman itsekkäältä ajatella, etten jaksaisi olla kotona lasten kanssa sitä lyhyttä äitiysloman aikaa. Meillä 2 lasta ovat menneet aina alle vuoden ikäisenä hoitoon ja minä olen jatkanut kesken jääneitä opintojani. Kuitenkin äitiysloman aika on tuntunut aina rankalta ja olen kovasti odotellut kouluun takaisin pääsyä. En myöskään ole hiekkalaatikon reunalla viihtyvää tyyppiä. Minulla ei ole koskaan ollut voimia solmia suhteita leikkipuiston/perhekerhon äiteihin.
Nyt kolmannen kohdalla on sama juttu, koska opintoni ovat edelleenkin kesken. Vauvan on tarkoitus syntyä huhtikuussa ja todennäköisesti joudun koulun vuoksi aloittamaan lukukauteni jo tammikuussa -09 ja saattamaan opintoni päätökseen. Etukäteen 3 pienen lapsen vieminen hoitoon hirvittää. Todennäköisesti otammekin kotiin hoitajan. Toisaalta vaakakupissa painaa myös yli 200 000 euron talolaina ja keskituloinen mies, jonka tuloilla emme tuollaista summaa pysty ikinä maksamaan. Siksikin minun on kiireesti mentävä takaisin kouluun ja heti perään töihin, jotta saisin edes äitiyspäivärahani paremmaksi, jos meille vielä joskus lisää lapsia tulee.
Etukäteen nautin ajatuksesta saada olla kesä kotona lasten kanssa. Pimeä syksy onkin sitten eri asia, olenhan melkein yh kun mies töiden ohella rakentaa kaiket illat taloa. Toisaalta olenhan tähänkin mennessä keksinyt itselleni selviytymiskeinot, miksen nytkin.
Nuo edellisen (sori, en muista nimimerkkiä) vastaajan selviytymiskeinot tuntuivat hyviltä. Minullekin oma aika ja jokin harrastus ovat elintärkeitä ollessani kaiket päivät kotona lasten kanssa. Rakentamisesta huolimatta mielenterveys ja jaksaminen ovat tärkeintä, myös miehelleni. Olemme siksi sopineet, että mikäli minusta tuntuu etten jaksa, mies jää illaksi kotiin ja minä pääsen vapaalle. Ulkoilu on myös tärkeää. Itsensä ulos pakottaminen kelillä kuin kelillä voisi toimia. Tässä tärkeää on sopivien ulkoilukamppeiden hommaaminen. Huomaan, että lapsille kyllä hankin goretexiä ja vettä pitävää ulkoiluvaatetta, mutta itse kuljen missä sattuu asusteissa ja sitten paleltaa. Se taitaakin olla seuraavaksi säästölistallamme, kunnon ulkoiluvaatteiden ostaminen.
Olemme mieheni kanssa pitäneet lasten syntymän jälkeen kiinni siitä, että käymme ainakin 2 kertaa vuodessa kahdestaan pienellä viikonloppureissulla. Useimmiten olemme olleet kylpylässä tai hotellissa ja matkustaneet toiseen kaupunkiin yhteistä viikonloppua viettämään. Nämä reissut ovat olleet tärkeitä henkireikiä ja niiden voimalla onkin jaksanut pitkään.
Tässä näitä minun selviytymiskeinoja. Arjessa yritän kehittää itseäni suurpiirteisempään otteeseen kotona. Jos lastenhuoneessa vallitsee hirvittävä kaaos niin ettei sisälle mahdu, yritän sulkea silmäni siltä ja ajatella, että illalla siivoan lasten kanssa sotkut. Samaa pätee muuallekin taloon. Yritän olla näkemättä likaista eteistä tai keittiötä ja siivoan sitten kun jaksan enkä heti, kuten tapanani on. Homma meneekin sitten sellaseen jatkuvaan puunamiseen ja ärsyyntymiseen, kun tuntuu että minä siivoan jatkuvasti ja muut sotkevat.
Voimia meille kaikille, jotka emme niin hirveästi kotiäitiydestä nauti! Aika kuluu siivillä ja kohta ollaankin haikailemassa näitä aikoja :)
seurakunnan avoimet yms. yhteiset harrastukset, joissa pääsee tapaamaan muita äitejä ja luomaan uusia ystävyyssuhteita.
Meillä ainakin on loistava seurakunnan avoin, ja sinne voi kyllä mennä vaikkei kirkkoon kuuluisikaan. Siellä puhutaan miltei kaikki mahdolliset asiat ja lapset viihtyy. Mulle ainakin on hyvä henkireikä.
Maaria 35+3
Koen enemmän olevani kyllä :) Mutta esikoisen aikana ahdisti puistot jne paikat jossa oli paljon muita äitejä.
Tunsin helposti itseni ulkopuoliseksi. En jaksanut tuntia keskustella minkä vaipan seuraavaksi vaihtaisi tai mitä ruokaa seuraavaksi kokeilisi.
Seurakunnan perhekerhossa kävimme ja siellä siis viihdyin. Touhu oli erilaista kun aluksi luulin.
Avoimessa päiväkodissa vierailimme pari kertaa, mutta siellä oli samanlaista.. Vauvoista koko ajan puhumista :D
Nyt kyllä siis puhun enemmän mielelläni vauvoista:) Itse olen vahvasti sitä mieltä että äidillä voi olla muutakin elämässään ;) Tarkoittamatta sitä että vauva ei olisi tärkeä.
Itselläni helpotti se että aloin käymään 2 kertaa viikossa jumpassa.
Mutta kuten jo aikaisemmin kirjoitin, ahdistaa taas!
Itse en viihdy myöskään perhekerhoissa tai hiekkalaatikolla. Usein piristävät kaverin tai parin kanssa sovitut treffit puistoon, uimarannalle, salille (jossa on myös lastenhoito, ja mukana siis jo tuttu kaverin lapsi), uimahalliin/stadikalle jne. Shoppailemaan tai kahvilaan en viitsi kamalasti lähteä lasten kanssa istumaan, se ei ole kovin rentouttavaa... Ihan pienen kanssa on kiva mennä kävelyille yhdessä, ja sitten istahtaa johonkin viihtyisään kahvilaan nautiskelemaan ja juttelemaan kun pienet nukkuvat. Se on kyllä kivaa miehenkin kanssa, jos vaan yhteistä aikaa löytyy.
Meillä on myös tulevankin vauvan kanssa tavoitteena omat illat puolison kanssa, mennään teatteriin, ravintolaan, leffaan tms. Ja ulkomaanmatkat, tosin ei nyt ihan heti minnekään kauas... ja vuorotellen ulos isompien muksujen kanssa tekemään isojen juttuja, ettei heidänkään tekeminen muutu kamalasti pienen tulon jälkeen.
Monesta asiasta, kuten vapaammasta ajankäytöstä, on mielestäni ihan mahdollista asennoitua nauttimaan. Pitää vaan jostain löytää se kipinä, kun olisi juuri asennoitunut tekemään töitä. Ei aina tarvitse tehdä kaikkea niin kuin muut, vaan löytää se oma juttu oman vauvansa kanssa, mikä on ihanaa ja mikä jää mieleen antoisana aikana kun myöhemmin kiireessä hoitaa työtä ja perhettä narulla tasapainoillen. :)
Ja saa nauttia!
Tunneskaala on äitiydessäkin laaja ja pitää ja saa olla. Kun hyväksyy myös nuo " kielletyt" tunteet, niin elämä on niin paljon helpompaa ja mukavampaa, eikä pelkkää takahampaitten kiristystä ja suorittamista!
Joskus vaan tuntuu, varsinkin suomalaisia vauvalehtiä lukiesssa - anteeksi nyt vaan Vauva-lehti, että on vain tietynlaisia äitejä ja Sinun on pakko valita lokerosi ja kuulua siihen. Se on minusta ihan järjenvastaista.
Itse voin sanoa, että olen nauttinut lasten kanssa kotona olosta, mutta kyllä on välillä myös kypsyttänyt ja yhtälailla vaikka nautin nykyisestä työstäni, niin ei se joka päivä ole vain suuria älyllisiä haasteita, välillä kypsyttää. Välillä harmittaa, kun hommat jää kesken ja pitää lähteä lapset hakemaan. Lapset, joita tietysti rakastan yli kaiken. Välillä töitä on tehty sitten kotona yöllä. Jos kysytään, oletko ura- vai kotiäiti, niin vastaan, että ilman muuta molempia! =)
Kotiäitiys ei tarkoita, että olisin jonkun saakelin virikekerhon vetäjä, jolla on heti aamusta itsetehdyt spelttisämpylät uunissa ja lihaliemi kattilassa porisemassa samalla kun laulelen lapsille ja hinkkaan wc-pönttöä siihen kuntoon, että siitä näkee vaikka naamansa (kaikkea edellä mainittua kyllä saatan tehdä, jos sille päälle satun, mutta...;-).
Tuntuu, että kotiäideiltä on muka kielletty kaikki nautinnot, kuten ajattelu tai joutenolo. Jos sanoo hyvin ehtivänsä lukea Hesarin ja seurata muutenkin maailman tapahtumia, käydä suihkunsa, kääntää ripset ja lorvia vielä netissäkin, niin huh huh! Mitähän lapsesi tekevät tällä hetkellä? - Varmasti ihan heitteillä. =)
Sekin on vakava asia, jos olisi, mutta luulen, että siihen kuntoon pääsee just tuolla hullulla suorittamisella. Uskon, että superkotiäiti saa kyllä helposti aikaiseksi sekä burn-outin että avioeron.
Sama työnkin kanssa. Jos ei osaa sanoa ei, niin hommaa kyllä riittää ja jos on valmis uhraamaan yönsä, niin kyllä tämän päivän työelämässä saa yötkin kirjoittaa sähköpostia, jos siihen leikkiin lähtee.
Itse on mietittävä, mitä elämältä haluaa ja osattava sanoa ei. Olla armollisempi itselleen on monesti yhtäläisyysmerkki myös koko perheen hyvinvoinnille.
Joka tapauksessa tässä tuli aika monta riviä, lyhyesti sanottuna: Ymmärrän. ;-)
Finette rv14
Mahtava kirjoitus! Pitäisi säilyttää sitä jossain omalla koneella ja palata lukemaan sitä, jos alkaa ahdistaa.
Uskon myös siihen, että ihan kaikkeen voi kypsyä, niin työhön, kotonaoloon, mieheen, harrastuksiin, mihin vaan. Ja se on ihan normaalia.
Tsemppiä kaikille, ja koettakaamme löytää hyviä puolia kotona olemisessa. Tosiaan, se työn ja lastenhoidon yhdistelmä varmaan vasta tuskaista onkin.
Esikoinen täyttää 4 nyt keväällä. Esikoisen aikana en kokenut olevani kotiäiti. Kotona olo oli minulle henkisesti todella rankkaa. Masennukseen sairastuin loppuraskaudesta. Esikoinen sairasteli paljon ja vietimme runsaasti aikaa sairaalassa.
Arkemme alkoi joskus kun poika oli n 8-9kk.
Lapsi oli suht helppo, mutta äitiys oli itselleni todellinen shokki!
Ei lapsi ollut mielestäni mitenkään ihana, suloinen rakastettava.
Halusin karkuun kun hänet tuotiin rinnalleni.
Mikään ei ns mennyt kuin olisi pitänyt. Tai kenen mielestä, sitä en vieläkään tiedä. Neuvola toitotti koko ajan äidin rakkaudesta ja siitä kuinka hyvin olin lapseni hoitanut. Mutta minusta ei tuntunut pätkääkään siltä!!
Tämä toinen on suunniteltu. Tätä ennen kaksi keskenmenoa.
Olen ollut nykyisessä työpaikassa ( aloitin esikoisen ollessa 1v10kk) vajaa 2vuotta. Viihdyn todella hyvin, olen saanut toivomaani vastuuta ja työporukka on aivan mega mahtava.
Pelottaa jäädä kotiin. Jäädä ulkopuoliseksi työjutuista, uran rakentamisesta. No eihän se loppu ole! tiedän, töihin paluuta on.
Meillä kehitys on erittäin ripeätä ja uusia asioita tulee viikottain. Tieto määrä on lisäksi aivan valtava.
En lisäksi koe olevani ns vauva ihminen. Lapsista kyllä pidän :)
Yksin jääminen kotiin pelottaa todella paljon! Esikoisen aikana löysin perhekerhon jossa käydä, se helpotti kovasti! Olen jo suunnitellut kovasti palaavani sinne tämän kakkosen kanssa.
Yöheräämiset, väsymys! PELOTTAA!!! Miten jaksan.
Tiedän että kyllä siitä selvitään, aika kuluu nopeasti. Yritän ajatella positiivisesti. Onneksi sentään nyt tiedän ettei äidin rakkaus syty sillä hetkellä välttämättä kun lapsi tulee syliin.