Huohkis. Onko tämä outoa/normaalia?

Mutta meillä siis ongelma oli se, että minä kannoin vastuun meidän suhteesta, edustin meitä " ulkomaailmaan" , hoidin raha-asiat, kodin, kaiken... Ihan iloisena ja mielelläni. Tykkäsin, että on helpompi tehdä itse kaikki kuin neuvoa miehelle " se oikea" tapa. Olin niin isossa roolissa (omasta mielestäni) meidän suhteessa, että jos mieheltä kysyttiin esim. kylässä jotain, niin MINÄ vastasin, minä kerroin hänen kuulumiset ja hauskat jutut... Mies antoi tuon tapahtua aika kauan, kunnes sitten kerran räjähti.



Hän suuttui ja räyhäsi mulle ja antoi kaiken tulla... Kertoi, että hän ei enää halua olla mikään mun näyttelyesine, jota minä kierrätän ja josta minä kerron juttuja, että hän on oma itsensä ja haluaa itse näyttää sen muillekin. Että hän haluaa kantaa oman kortensa kekoon kotona, että hän haluaa ottaa vastuuta ja tehdä asioita omalla tavallaan, ei aina mun tavalla.



Ja tämän jälkeen totta tosiaan mietin omaa käytöstäni ja se tosiaan oli ollut todella tyrannimaista! Vaikka olin vain ajatellut toimivani niin kuin mieheni toivoo... Ja paskat. Olin vain itseäni korostaakseni niin toiminut.



Nykyään mieheni on tullut kuorestaan ystävien ja sukulaisten parissa. Kertoo hauskoja juttuja enkä minä sekaannu niihin... Annan hänen kertoa itse omat kuulumisensa, mistä minä oikeastaan niitä voisin edes tietää kuten hän! Enhän minä hänen päässään asu, vaikka hänen rakas puolisonsa olenkin. Mies arvostaa mua nykyään paljon ennemmän ja minä olen oppinut tuntemaan ihan erilaisen miehen, hauskan ja seurallisen, toisaalta fiksun ja ajattelevan, joka kyllä osaa keskustella kunhan annan siihen tilaa! Kotona myös meidän jutut on paljon syvempiä, kun annan hänelle tilaisuuden puhua, enkä puhu päälle ja kerro, kuinka hän mun mielestäni ajattelee. " Annan" hänen tehdä päätöksiä itse, oikeastaan musta on ihanaa kun voin sanoa miehelle, että sä päätät, sä oot mies :)



Kyse oli siis kaiken kaikkiaan mun kontrollistani. Siitä, että halusin tehdä kaiken rakastamani miehen puolesta... Meni vähän liian pitkälle.

Tahtoo vaan olla just niin, että jos joku kysyy jotain mieheltäni, ei hän tee muuta kuin kohauttaa olkiaan. Omien kavereidensa kanssa on kuitenkin taas ihan erilainen, jos niitäkään nyt koskaan tapaa. Miehellä ei kuulemma ole kellekään mitään sanottavaa. Varsinkaan mun sukulaisille tai kavereille. No, hän on sit sellanen, mutta tästä seuraa se, etten minä sitten seurustele kenenkään " ulkomaailman henkilön" kanssa, kun mies jäisi muuten varjoon. Joten kaikki mun omat kaverit on oikeastaan nyt jäänyt pois mun elämästä, tyydyn elämään tässä miehen rinnalla hissutellen.



ap