Kuinka otatte vastaan kommentit muiden kasvatusnäkemyksistä?
Siispä, painin omasta mielestäni hankalan ongelman kanssa.. Työskentelen lastentarhanopettajana, joka tuo oman vahvan osansa ongelmaani. Mieheni siskolla on kaksi ihanaa lasta (4v. & 1,5v.), joiden kanssa vietämme paljon vapaa-aikaamme. Nyt on kuitenkin alkanut tuntumaan, että mielelläni vähentäisin käyntejä heidän luonaan. Lapsia kyllä otan mielelläni meille hoitoon. Mutta omat ja lasten äidin kasvatukselliset näkemykset ja tavat poikkeavat toisistaan todella paljon ja omat voimani menevät vierailuilla vain siihen, että saan hermoni hillittyä, etten puutu äidin tapoihin toimia lastensa kanssa. Tiedän kyllä, että jokainen kasvattaa lapsensa omalla tavallaan, mutta uskoisin, että minun tapani toimisivat joskus paremmin varsinkin uhmakkaan 4-vuotiaan kanssa. Äiti on usein olevinaan jämäkkä ja vaativa, muttei lähes koskaan vie käskyjään ja sanomisiaan perille ja loppuun asti.
Ruokailutottumukset ovat heillä myös aivan toista luokkaa kuin mihin itse olen tottunut ja itse vaadin. Ruokapöydässä saa olla leluja, ruokapöydästä voidaan välillä lähteä leikkimään ja palata kohta takaisin, ruoan kanssa saa " leikkiä" ja ruokailu kulkee hyvin pitkälti 4-vuotiaan pillin mukaan. 1,5-vuotias on hyvää vauhtia tulossa isomman jalan jäljillä ja lähtee pöydästä aina, kuin isompikin. Pukemis-/lähtemistilanteet ovat edestakaisin puljaamista ja vetkuttelua. Välillä äiti uhkaa/kertoo lähtevänsä, muttei kuitenkaan koskaan vie uhkaustaan edes lähelle toteuttamista. Kiellot ja kehoitukset menevät kaikenlaisissa tilanteissa (leikki, leikin siivoaminen ja lopettaminen, pukeminen, vessassa käynnit, nukkumaan menot, kaupassa käynnit) kuuroille korville, eikä niitä koskaan viedä loppuun asti. Myös läpsiminen, tavaroiden heittely ja paiskominen ovat aivan arkipäivää ja jonkalaista toimintaa itse en voi suvaita.
Itse vaadin tuolta 4-vuotiaalta, kuin myös ikätasonsa mukaan 1,5-vuotiaaltakin, esimerkiksi leikin siivoamista, ruokatapoja, kohteliaisuutta ja tottelevaisuutta. Usein tilanteet minun kanssani venyvätkin, koska lapset eivät usko minunkaan olevan tosissaan, koska kotonakaan ei olla. Tilanteet kuitenkin viedään loppuun asti ja usein isompi pahoittaakin tilanteissa mielensä ja suutahtaa. Onneksi asia pystytään kuitenkin joka kerta puhumaan ja hoitamaan ja hoksaavana ja fiksuna lapsena hän yleensä ymmärtää miksi näin toimitaan.
Kuinka siis itse toimisitte tilanteessani? Ottaisitteko asian puheeksi äidin kanssa? Tarjoaisitteko hänelle omia tapojanne? Ja mitä ajattelisitte äitinä siitä, jos ottaisin asian puheeksi? Olen kyllä varma siitä, että äiti on huomannut sen, että minä vaadin lapsilta enemmän kuin hän ja jaksan viedä tilanteet loppuun saakka, joten uskon hänen kyllä sisäistäneen sen, että meidän tapamme ovat erilaiset. Josko hän kuitenkin uskoo pärjäävänsä omilla tavoillaan, eikä koe tarvitsevansa uusia menetelmiä ja keinoja.
Kommentit (22)
Hienoa, että maailmassa on vielä ainakin yksi ihminen, joka ajattelee kasvatuksesta samoin kuin minä ja mieheni! Olen viime aikoina pohtinut paljon juuri noita kaikkia asioita, joista kirjoitit, koska meidän lähipiirissämme suurin osa toimii noin kuin sukulaisnaisenne. Me taas noudatamme sinun kanssasi samoja periaatteita. Meillä siis kaksi lasta, lähes 5v. ja 1v.
Valitettavasti en osaa antaa vastausta varsinaiseen kysymykseesi, koska asia on vaikea ja monisyinen. Ehkä voisit varovaisesti yrittää ottaa puheeksi aiheen esim. kysymällä joskus kahden kesken tältä naiselta, miltä kasvattaminen hänestä tuntuu tai mikä siinä on helppoa/vaikeaa ja miksi. Näin voisitte päästä keskustelemaan, mutta sanansa kannattaa valita tarkoin, ettei toinen asetu puolustuskannalle. Toisaalta välillä tuntuu siltä, että kaiken uhallakin kannattaisi sanoa oma mielipiteensä suoraan, koska kiertely ja kaartelu ei auta mitään. Kun itse olen tehnyt näitä kasvatusaiheisia keskustelunavauksia, ne ovat toimineet, mutta kunnioittavat ehdotukseni tms. eivät ole ainakaan toistaiseksi saaneet aikaan muutosta. Sen olen saanut huomata, että fiksutkin ihmiset ovat aivan hukassa sen suhteen, miten lapsi kokee maailman tai mitä lapsi tarvitsee. Toisin sanoen moni tuntuu pitävän omaa lastaan supererikoisena, kehittyneenä, vertaisenaan aikuisena, jolta kysytään mielipidettä _joka tilanteessa, jonka annetaan vaikuttaa _joka asiaan.
Lyhyesti: kaunis ajatus lapsilähtöisyydestä on kääntynyt räikeästi itseään vastaan. On eri asia ymmärtää lasta kuin taipua toimimaan hänen oikkujensa mukaan. Minä uskon, että lapsi on onnellinen, kun hänellä on turvalliset vanhemmat ympärillään ja hänelle jää tilaa olla lapsi. Tähän ei voi yhdistää sitä, että lapsi päättää jatkuvasti, mitä syödään, milloin mennään ulos, mitä puetaan ulos päälle, kuka saa mennä ensin vessaan/autoon, kuka ei saa istua sille tai tälle tuolille.
Kasvatus liittyy moniin arvoihin, kuten taatusti tiedät, ja jokainen kuitenkin haluaa lapselleen parasta. Keinot vain usein ovat väärät - tai näin minä näen. Hyvä ajatus ei kasvatuksessa riitä, jos lapsi ei käsitä, mitä aikuinen ajaa takaa, mutta valitettavan usein keidän lähipiirissämme aikuiset eivät itsekään tiedä, miten ja mihin haluaisivat kasvattaa. Kunhan etenevät tilanteesta toiseen ja yrittävät olla lapsille kivoja ja välttää kaikkia mahdollisia tilanteita, joista edes voisi tulla jonkinmoinen konflikti. Luulen, että heidän lapsensa ovat aika turvattomia, ja osittain siksi yrittävät hakea rajojaan jatkuvasti. Toisaalta: miten voisikaan osata pyytää kauniisti tai ruokailla siististi tms., jos kukaan ei ole sitä opettanut.
Ärsyttävintä on, kun meidän kasvatustulos (=suht sävyisästi ja ns. hyvätapaisesti eri tilanteissa käyttäytyvät lapset) mitätöidään sillä, että sanotaan: " Kyllä teillä on käynyt sitten hyvä tuuri, kun olette saaneet kaksi noin helppoa lasta. Meidän JaniPetteri/JennaElviira se sitten on täysin toista maata, niin temperamenttinen ja haastava. Kaikki on yritetty, mutta ei tämän lapsen kanssa toimi mikään." Näissä tilanteissa näen punaista, mutta hillitsen itseni ja kerron, että kyllä meilläkin lapset osaavat olla hankalia, mutta kaikkia näitä tilanteita on harjoiteltu ihan siitä saakka, kun ovat olleet vauvoja. Kun on paljon harjoiteltu, niin vähitellen sujuu yhä paremmin, aivan samoin kuin mikä muu tahansa taito. Pienemmältä ei voi vaatia samaa kuin isommalta, mutta aloitetaan ihan pienestä ja sitten kehumalla ja ohjaamalla taitojen kasvaessa lisätään vaatimuksia. Kyllä meidän 1v. jo osaa kerätä leluja ja tietää, ettei ruoalla/juomalla leikitä (myös hänelle neuvotaan kädestä pitäen, kuinka ruokapöydässä käyttäydytään ja jos hän ei usko, ruokailuväline otetaan pois, niin sotkeminen sillä ei onnistu ja kas, aika pian hänellekin riittää jo varoitus). Ei se toimi, että lapselle yht´äkkiä sukujuhlissa sihistään, että " koitapa nyt käyttäytyä" . Sitä käyttäytymistä on opetettava vähitellen.
Minusta on kertakaikkisen pöyristyttävää, että näen jatkuvasti, kuinka 4-5-vuotiaat komentelevat vanhempiaan, kieltäytyvät lainaamasta lelujaan, tönivät tai jopa kiusaavat muita, keskeyttävät aikuisten puheen jatkuvasti, kerrassaan sikailevat ruokapöydässä ja yrittävät pomottaa muita lapsia ts. saada nämä toimimaan koko ajan oman pillinsä mukaan. Vieläkin pöyristyttävämpää on se, että lasten vanhemmat ovat aivan vieressä, eivätkä näe mitään tarvetta ohjata lastaan toisenlaiseen käytökseen, vaan keskittyvät kehumaan, kuinka hienosti oma lapsi sitä tai tätä tekee. Mahdollisesti vanhemmat huomaavat, että lapsen käytöksessä on hiukan jotain noloa tms., ja sitten selittelevät, että meidän JaniPetteri/JennaElviira se on vähän väsynyt/nälkäinen, siksi se noin tönii/vinkuu kaikesta. Siis JESTAS SENTÄÄN! Jos lapsella on ikää yli 3v., niin eikö vanhempi vieläkään osaa pitää lapsensa unen/ruoantarpeesta huolta?! Vai onko heistä vain helpompi selittää lapsen huono käytös jollain tekosyyllä. Veikkaan jälkimmäistä. Missään tapauksessa en hyväksy sitä, että leikki-ikäinen lapsi voi toimia _ihan miten vain, koska vanhempi sitten vain keksii selityksen.
Ongelma siis lyhykäisyydessään on mielestäni se, että nämä lasten " kivat kaverivanhemmat" eivät halua/osaa ottaa vastuuta lapsen kasvatuksesta. He haluavat olla mukavia, mutta kun siihen vanhemmuuteen kuuluu myös se pettymysten tuottaminen, rajojen määrittely ja asettaminen ja lapsen kiukun vastaanottaminen. Vanhemmuus ei ole aina kivaa, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Olen tuohtunut, koska olen oikeasti huolestunut siitä, millaisia nuoria ja aikuisia kasvaa näistä lapsista, jotka ovat joutuneet päättämään liian monista aikuisille kuuluvista asioita liian pieninä ja nopeasti alkaneet tyrannisoida koko perhettä ja muuta ympäristöä. Valitettavasti lapsi itsekin kärsii ennemmin tai myöhemmin tästä - ellei tämä maa ja maailma kohta täyty itseään täynnä olevista kuninkaista ja kuningattarista.
Lopuksi, ennen kuin saan ryöpyn niskaani:
Kyllä, lapset voivat päättää ns. sopivan kokoisista asioista. On eri asia päättää, ottaako siniset vai punaiset hanskat kuin saako äiti istua isin viereen ruokapöydässä.
Kyllä, lapset saavat kiukutella ja olla hankalia, myös julkisesti. Niin omanikin ovat välillä. Oleellista on se, reagoiko vanhempi ja jos, niin miten.
Kyllä, lapsissa on eroja. Mutta kasvatuksella, omalla esimerkillä ja omilla reaktioilla voi ohjata lapsen käyttäytymistä hyvin pitkälle haluttuun suuntaan.
Onnea ap:lle näihin hankaliin tilanteisiin ja hienoa, että näet, ettei se varsinaisesti ole lasten vika vaan aikuisten, että lapset käyttäytyvät huonosti. Valitettavasti minun on paljon helpompi pitää hyvin kasvatetuista lapsista kuin näistä, jotka saavat pellossa rehottaa.
- Reeta
Niin, vielä piti sanoa, että itse ap:n tilanteessa yrittäisin puhua lasten äidille johdonmukaisuuden tärkeydestä - ja tätä siis teenkin omassa tuttavapiirissä. Moni tuntemani nykyvanhempi kyllä haluaisi, että lapsi osaisi olla asiallisesti ruokapöydässä/juhlissa/ravintolassa/kaupassa, mutta luovuttaa liian pian: Sanoo lapselle, että " olehan kunnolla" (tämä liian abstraktia lapselle, pitäisi selittää, että kunnolla oleminen on sitä, että istutaan omalla paikalla, keskitytään syömiseen, ei oteta ruokaa toisen lautaselta jne.), ja kun tulosta ei näy heti, aikuinen toteaa, että " ei toimi" , vaikka homma kyllä toimisi, jos aikuinen jaksaisi 2 viikkoa ja _joka ruokailussa pitää kiinni säännöistä ja toki selittää niitä lapselle niin, että lapsi ymmärtää.
Johdonmukainen pitäisi jaksaa olla, vaikka lapsi protestoisikin. Moni aikuinen ei tunnu osaavan ajatella edes sinne kahden viikon päähän, että sitten lapsi on jo omaksunut uusia tapoja. Minusta on jotenkin itsestäänselvää, että nyt tekemäni työ kantaa sitten tulevaisuuteen, että on kiva kyläillä ja reissata lasten kanssa, kun ei tarvitse pelätä, mitä lapsi milloinkin saa päähänsä, kun hän ei tottele eikä kunnioita ketään eikä mitään. Vaikeahan lapsen on kunnioittaa vanhempiaan, jos nämä eivät osaa tai halua tehdä päätöksiä vaan lapsen onnistuu vaikuttaa kaikkeen, ja mitään sääntöjä ei ole, vaan samasta käytöksestä seuraa vaihtelevia reaktioita tai ei mitään reaktiota.
No nyt lopetan, mutta kiitos ap:lle, tärkeän asian otit esiin.
- Reeta
Minä en ainakaan lähtisi noilla perusteilla kenenkään kasvatusperiaatteita kovin korjailemaan ja neuvomaan. Minä uskon että jokainen ns. normaali vanhempi yrittää parhaansa, ongelmaperheet (esim. päihdeongelmia) ovat sitten asia erikseen. Lisäksi vanhemmilla on ihan oikeasti erilaisia kasvatusnäkemyksiä ja minä en ainakaan koe olevani niin suuri asiantuntija, että pitäisin omaa näkemystäni jonain absoluuttisena totuutena. Eri asia on jos kyseinen äiti itse alkaisi puhua tyyliin " en saa sitten millään kuriin noita meidän lapsia" , silloin avaus tulisi häneltä ja voisitte keskustella asioista toisianne kuunnellen. Ja lapset kyllä oikeasti ovat hyvin erilaisia eli kaikkiin ei tepsi samat keinot. Lisäksi myös aikuiset arvostavat eri asioita, joillekin esim. kodin siisteys on isompi asia kuin toisille ja nämä sitten siirtyvät helposti lapsiin. Itse en ole mikään vapaan kasvatuksen kannattaja vaan yritän mennä jonkinlaista keskitietä vapaan ja tiukan välillä. Omat kolme lastani käyttäytyvät välillä mallikkaasti ja välillä ei niin mallikkaasti ja se on kyllä ihan normaalia lapsen käytöstä. Kiusaamis, tönimis yms. juttuihin puututaan tietenkin heit, mutta mielestäni se ei ole mikään katastrofi jos lelut jää leikin jälkeen levälleen tai jos pukeminen ei aina suju ihan toivotulla tavalla. Suvaitsevaisuutta vähän erilaisillekin kuin omille näkemyksille!
Ääti05: Näin minäkin ajattelen, mutta tuo hampaan pureminen tuntuu välillä todella hankalalta.. Vietämme joulun isovanhempien luona ja viime joulunakin olimme siellä miehen sisarusten perheiden kanssa. Kiukuttelin jo valmiiksi miehelle sinne menoa, koska tiesin, etten voi nauttia joulurauhasta ja -mielestä, koska erilaiset kasvatustilanteet tuovat konflikteja ajatusmaailmaani ja omiin näkemyksiini. Ja näinhän siinä kävikin.. Sain kuitenkin itseni hillittyä, vaikka vaikeata se välillä olikin. Toisaalta siis ajattelen täysin samoin, kuin sinäkin, että jokainen kasvattakoon tavallaan ja että minä en siihen puutu, mutta toisaalta taas mieleni tekisi niin kovasti puuttua ja ohjata lapsia edes jossain tilanteissa toimimaan toisin.
Reeta: Kiitos todella hyvästä kommentista. Näin juuri itsekin ajattelen ja tuo tekstisi oli aivan omia ajatuksiani vastaava. Olemme äidin kanssa monet kerrat keskustelleet kasvatukseen liittyvistä asioista, mutta jollakin tavalla äiti saa aina omat tapansa kuulostamaan siltä, että ne toimivat ja että niissä ei ole mitään " vikaa" . Näissä keskusteluissa en siis saa omaa suutani auki ko. asiasta, vaan lähinnä kiertelen ja kaartelen omaa mielipidettäni ja saatan vihjailla siihen suuntaan, mutten suoraan sano.. Töissä on paljon helpompi puuttua/ohjata ns. tuntemattomia, ei-sukulaisia, perheitä kasvatusasioissa, mutta oman henkilökohtaisen, ei-lastentarhanopettajan, mielipiteen esille tuominen on hankalaa.. Toivoisin todella, että kunhan omat lapseni ovat sen ikäisiä, että heidän käytöstään esim. juuri tämä sukulaisäiti pääsisi kehumaan, kuten tuossa kerroit, niin siinä vaiheessa varmasti sanoisin, että kaikki on vain kasvatuksen ja ohjauksen tulosta, eikä lainkaan geeneissä ja syntyessä lapseeni tullutta käytöstä.
Helmi34: Mukavaa kuulla myös sinun mielipiteesi, koska tiedän, että kaikki eivät ajattele, kuten minä ja siksi asian esille ottaminen pelottaakin. En ehkä itsekään haluaisi, että minun kasvatusnäkemyksiäni kukaan tulisi arvostelemaan, jos kokisin, ettei niissä ole minkäänlaista ongelmaa. Oma esikoiseni syntyy heinäkuussa ja toivonkin, että saan ja pystyn hänet kasvattamaan, niin kuin itse mieheni kanssa haluan ja että kenenkään ei tarvitsisi puuttua meidän tapoihin.
Se täytyy varmaan vaan itselle myöntää, että meitä on moneksi ja jokaisella on tosiaan ne omat tapansa hoitaa nämä kasvatusasiat. Joskus se myöntäminen vaan on niin hankalaa..
Mutta, vaikka kuinka olet kasvatusalan ammattilainen olisin kuitenkin hyvin varovainen asian esille ottamisen suhteen. Siis jos keskustelun aloittajana olet sinä.
Toisaalta kun olette kerran jutelleet kasvatusasioista mielestäni siinä tilanteessa voisit kertoa suoraan omat näkemyksesi kasvatuksesta.
Mutta koska vasta odotat esikoistasi luultavasti hyvät neuvot kaikuvat kuuroille korville.
Tämä äiti ehkä ajattelee että hyvähän nyt on sanoa mutta odotas vaan kun saat omia lapsiasi, ei niitä olekkaan niin helppo kasvattaa.
Omat lapset kun on kuitenkin niin paljon erilaisia kasvatettavia kuin hoitolapset.
On kyllä totta että kuvailemasi tilanteet on ongelma, johon täytyisi puuttua.
Itselläni on 2 lasta, 3,5v tyttö ja 2v4kk poika, osaavat kyllä käyttäytyä hyvin, mutta kuten jokainen lapsi hekin osaavat olla hyvinkin " rasittavia" välillä ja käskyt kaikuvat kuuroille korville.
Joskus jopa " tuhmuusnurkkakin" on todella kiva juttu ;) varsinkin jos sillä pääsee illalla pois sängystä.
Tsemppiä tilanteisiin jossa joudut lapset ja perheen kohtaamaan!
Ehkäpä joskus tilanne heidänkin kohdallaan muuttuu ja vanhemmat omaksuvat hyvät ja johdonmukaiset kasvatustavat.
Itse kasvatan meidän lapset melko tiukan (tai verratessa kavereihin tuntuu ainakin siltä=) linjan mukaan. Ja punaista kyllä usein nään kun kyläillessä ei kavereiden lapsille tunnu olevan mitään rajoja monessakaan asiassa. Kasvatus on kuitenkin hyvin henkilökohtainen asia, vertaisin siihen että joku tulisi neuvomaan minua miten saavuttaa ihannepaino, vaikka olisin ihan tyytyväinen itseeni muutenkin. Nämä ovat asioita jotka eivät kuulu muille, jos niistä ei synny haittaa kenellekkään. Tuskin ne miehesi siskon(vai veljen?) lapset pilalle siitä menevät, voisi kuvitella kuitenkin että ihan kelpo kansalaisia heistä kasvaa. Ja fakta on kuitenkin että sinä et tiedä mitä on kasvattaa omia lapsia, vaikka töissä oletkin kasvatusalalla. Se ei läheskään aina mene niin kuin on etukäteen suunnitellut. Minä kyllä ärsyyntyisin ihan törkestä jos joku (etenkin lapseton) tulisi neuvomaan omien lapsieni kasvatuksessa.
Mielestäni tämä on sellainen asia joka täytyy vaan oppia hyväksymään, kaikki eivät ole samanlaisia. Suvaitsevaisuus kunniaan.
Tipy+tytöt 2½v, 1v2kk sekä tulossa rv 22+5
jos joku - varsinkin vielä lapseton - tulisi neuvomaan minua kasvatusasoissa vain siltä pohjalta, että hän on alan ammattilainen. Kasvatus on pitkälti valintoja, ja asioiden toteutukseen vaikuttavat vanhempien ja lasten persoona.
Voi olla, että ihminen, jolla on ulkopuolisen silmin jonkunlaisia ongelmia esim. lasten rajojen asettamisessa, on ihan oikeastikin neuvoton, eikä vain tiedä keinoja joita kannattaisi käyttää. Syitä ulkopuolisten näkemään tilanteeseen voi olla muitakin. Voi myös olla, että vieraiden läsnäollessa vanhemmat toimivat toisin kuin kotona.
Jos haluat jollakin tavalla auttaa, kannattaisi varmaan ottaa puheeksi alan kirjallisuus ja suositella lämpimästi jotain oppaita, ilman vihjailua siihen, että he tarvitsisivat apua. Ehkä toinen mikä voisi olla toimivaa, olisi kannustus tyyliin " ole vain jämäkkä, vaadi vain, älä luovuta!"
että kasvattajana, toisten lapsiperheiden kanssa toimiessa, saa kyllä mielestäni aika hyvin sulkea korviaan ja vain omaksua sen roolin, että kukin toimii tavallaan. Se on ihan välttämättömyys. Lähestulkoon jokaisessa perheessä tuntuu olevan omat omituisuutensa verrattuna omiin toimintatapoihin, ja varmasti verrattuna joihinkin oppikirjan oppeihin. Minusta täytyy vain ajatella, että antaa kaikkien kukkien kukkia, niin kauan kuin perheessä ei ole jotain todellisia ongelmia tai väärinkäytöksiä. Omia kommenttejaan saa toki hyvin vaivihkaa yrittää antaa, mutta kannattaa varautua siihen, että ihmiset eivät niitä välttämättä halua kuulla saati noudattaa.
Meillä on kaikilla täydet oikeudet omien lastemme kasvattamiseen, mutta muiden lasten suhteen täytyy niin tässä kuin monessa muussakin lapsiin liittyvässä asiassa ymmärtää, että valta ei kuulu ulkopuolisille niin kauan kun tosiaan ei ole kyse mistään väärinkäytöksestä.
Tässä oma näkemykseni asiasta: tiedän prikulleen miten kasvattaa, olen oppini saanut sekä koulun penkillä (tietty ala) että oppaita/kirjoja/lehtiä lukemalla. Kaikki mainitsemanne periaatteet ovat hallussa. silti lopputulos ovat riehuvat kauhukakarat, joita nenänvierustaanne pitkin katsotte ja pohditte miten " puuttua tähän kauheaan epäkohtaan" . kehotan vierailemaan alempana olevassa poikien äidit-viestiketjussa, jossa meitä ilmoittautuu koko joukko temperamenttisten ja vilkkaiden lasten vanhempia. Puhun nyt tietysti pelkästään omasta puolestani tässä nyt ja omista " kasvatusongelmistani" ...
Eli koska tiedän teoriassa miten toimia, en tarvitse kenenkään neuvoja kasvatustyöhöni, jollen niitä erikseen pyydä!!! Eli älkää tulko neuvomaan ,jos näette, että lapseni häiriköivät ja minä esim. olen sillä tuulella, että suljen mieluummin korvani. En ole onnistunut kasvattaja, koska juuri johdonmukaisuus ailahtelee oman jaksamiseni mukaan. Lopputuloksen tietävät kaikki. etenkin kun lapset ovat erityistä jämäkkyyttä vaativia, voimakastahtoisia ja vilkkaita. Mutta silti, asia ei kenellekään kylänmiehelle kuulu niin kauan kuin lapseni eivät tuhoa omaisuutta tai vanhingoita jotakuta.
Voisitte muuten käydä antamassa vähän väsyneille äideille kasvatusvinkkejä tuolla poika-ketjussa:-) siellä on tosi moni helpottuneena todennut että ihanaa ettämuillakin on vaikiaa...
Ja jos jolta kulta neuvoja halajan, juuri saman prässin läpikäyneiltä, joilta ei kasvatustyö suju aina kuin tanssi. Siinä ei ole ylemmyydentuntoa ja ikävää opettavaa sävyä. Etenkään en halua kuulla kasvatusvinkkejä lapsettomalta:-) (jos ei olla asiakas/työntekijä-suhteessa).
Laittakaa käsi sydämelle ja sanokaa, miltä tuntuu, jos joku tulee teitä pyytämättä neuvomaan jossain arassa asiassa? Ja ajatella, jos lapsesi jonain päivänä alkaakin salaperäisesti oireilla (esim. levottomuudella, vetäytymisellä, arkuudella)...tuntuuko kivalta kuulla opettavaisia neuvoja esimerkiksi liittyen siihen, miten OIKEALLA tavalla vahvistat lapsesi itsetuntoa, jotta hän uskaltaa ilmaista omaa tahtoaan?
Niin kuin itsekin sanoin, en minäkään luultavasti halua, että minun kasvatustapojani kukaan tulee kommentoimaan tai varsinkaan arvostelemaan. Harmikseni itseäni vaan riepoo niin paljon se, että kun tiedän, että nämä sukulaislapsetkin osaavat toimia ja toimivat ohjeen mukaan, jos vaan on jämäkkä ja vaatii loppuun asti, mutta heidän kanssaan ei näin toimita.
Ja tuo lapsettomuusasia on varmaan myös sellainen, jonka uskon vaikuttavan tässäkin tilanteessa varmasti juuri niin, että " puhu, mitä puhut, mutta lapsettomana et tiedä mitään omien lasten kasvattamisesta" . En varmasti tiedäkään, mutta uskoisin tietäväni kuitenkin moni hyviä varteenotettavia vaihtoehtoja käytöksen ohjaamiseen, joita voisi hyvin edes kokeilla..
Mielipiteittenne perusteella taidan siis edelleen pitää suuni kiinni ja purra hammasta, ellei tämä ko. äiti ota asiaa itse puheeksi ja suoraan kysy esim. mielipidettäni kasvatuksellisissa asioissa.. En nimittäin todellakaan halua välejämme pilata tai kylmentää tällä asialla, vaikka mielestäni aika suuri asia onkin.
Meidän JaniPetteri ja JennaElviira ovat näitä temperamenttisia lapsia, joiden kanssa tästä huolimatta/juuri siksi on toimittu aina käytöstapoja edellyttäen, niitä opettaen, toistaen,toistaen,toistaen....
Vasta nyt 4-7 vuoden hokemisen ja toiston jälkeen huomaan asioiden toimivan ihan oikeasti ja julkisilla paikoilla, juhlissa ja kyläilyissä, kerhoissa, ravintoloissa olemisen olevan helpompaa, ns. normaalimpaa.
Vilkkaan lapsen/lapsien kanssa ei menty esim. pienitiloisiin kerhoihin, ravintolapaikatkin valittiin lapsisietoisuuden mukaan. Kyläilyt ja perhejuhlat ajoitettiin aina tosi tarkasti, kun tiedettiin että pienikin väsy vie käytöksen överiksi. Ym. Vältettiin siis tilanteita, joissa lapsi/lapset joutuvat negatiivisuuden kierteeseen.
Onneksi on jo helpompaa. Olen varma siitä, että tasaluontoisempi muksu olisi " oppinut" lyhyemmässä ajassa ja vähemmällä toistolla yhtä hyvät käytöstavat. On ihanaa kuulla ulkopuolisilta kommentteja siitä miten hyvätapaisia lapsemme ovat. Itse kun sitä sokeutuu välillä tähän opettamiseen.
Ps. itseäni välillä ärsyttää naapuri, joka " ojentaa ja opettaa" pienempää lastani ( minun läsnäollessani) esim. kiittämään - antamatta lapsen itse hoksata hetken kuluttua että näinhän sitä tässä tilanteessa pitikin sanoa/tehdä. Mutta onhan se kuitenkin parempi että " kylä kasvattaa" kuin että kukaan ei välittäisi mistään.
Pps. Ja ne muutamat pätevät esikoisten äidit, joilla on 1v-1,5 v. kiltti päivänsäde, joiden muksujen tahto- ja taistokaudet ovat vielä edessä.....heiltähän sitä tarkoituksenmukaista kommenttia on tullutkin....Oli meilläkin vauvakaudet helppoja : ) pitänee mennä neuvomaan jotakuta vaikka imetyksessä ym. niin saisi itse " päteä" edes jossakin ; P
että nämä kasvatuskysymykset ovat sellaisia, että sitä absoluuttista totuuttakaan ei välttämättä ole. Jos on opiskellut alaa, voi sokeutua helposti sille, että kasvatusvalinnat ovat vapaaehtoisia, eikä kaikkien tarvitse kasvattaa lapsiaan samaan muottiin tai sen mukaan, mitä esim. joku tietty koulukunta edustaa. Ymmärrän, että jonkun mielestä voi olla pöyristyttävää jos vaikkapa pöydässä on leluja, lapset pomppivat miten tykkäävät jne. Jonkun mielestä se voi olla todellinen ongelma. Mutta ehkäpä vanhemmat, joiden valinnasta on kyse, eivät pidä sitä lainkaan ongelmana! Samaten tämä muukin rajojen asettaminen ja tottelemisen vaatiminen. Homma ei tosiaan ole muiden päänsärky niin kauan kuin lapset eivät satuta tai muuten aiheuta muille vahinkoa. Turha silloin on kenenkään sanoa, että sinun pitäisi sitä tai tätä, kyllä vanhemmat saavat itse päättää miten toimivat.
Ketjun loppupuolella on sentään tullut muutamia samanlaisia tapauksia ja kantoja kuin itselläni, kaikki eivät onneksi olekaan täydellisiä kasvattajia ; )
Minäkin tiedän täsmälleen, mitä pitäisi tehdä vajaan 3-vuotiaan kanssa, mutta totuus on joskus tarua ihmeellisempää. Meiltä saattaa löytyä yksi pieni lelu ruokapöydästä ja poika saattaa poistua kesken kaiken (mitä en kumminkaan hyväksy vaan takaisin on palattava käskystä) eli ei löydy meiltä mitään kasvatuskirjaesimerkkiä, ei. Joskus vaan on pakko tehdä pienissä asioissa kompromisseja, jotta arki sujuu ilman jatkuvaa tappelua.
Ap:n tapauksessa mietin sitä, että kyllä meilläkin on päiväkodissa ihan erilainen kuri ja lapset tottelevat kuin enkelit, mutta oma lapsi on aina oma lapsi. Kyllä kasvatusammattilaiset myöntävät auliisti omien lapsiensa kohdalla menevänsä metsään, vaikka vieraiden lasten kanssa säännöt ovat kovat. Näin todennäköisesti käy itsellesikin, halusit tai et...
Oleanteri: yhtenä iltana oli konkreettinen esimerkki kaupassa tästä mainitsemastasi paheksunnasta. Olin pojan kanssa kaupassa, jossa oli ihana Brion junarata, jolla poikani jäi leikkimään. Kun sain asiani toimitettua, kehotin poikaa pari kertaa lopettamaan leikin ja tulemaan mukaan ja kerroin, että jos ei niin tapahdu, lähdetään väkisin. Siinä samassa pöydässä oli äiti pienemmän lapsen kanssa leikkimässä ja kun nakkasin rimpuilevan ja kirkuvan poikani rattaisiin, näin tämän äidin kasvoilla ilmeen " minä en ainakaan tuota tule koskaan tekemään" ja syvää paheksuntaa. Itsekseni naureskelin sisäänpäin että " odotapa vaan, kyllä se teidänkin poika vielä oppii" ; )
Joku totesi, etteivät kaikki onneksi ole täydellisiä kasvattajia. Mielestäni tässä ketjussa kukaan ei ole sellaista väittänyt olevansa - ja minun lähipiirissäni ongelma tuntuu olevan se, ettei kukaan yritä olla edes tyydyttävä kasvattaja, edes itsensä mielestä. Pokkana äidit toteavat, etteivät jaksa opettaa lasta nukkumaan päiväunia sisällä, " opettakoot ne kasvatusalan ammattilaiset sitten siellä hoitopaikassa" . Tässä asenteessa unohtuu se (kai aika kiistämätön tosiasia?), että ensisijainen vastuu kasvatuksesta on lapsen vanhemmilla. Päivähoito, koulu, läheiset jne. sitten tukevat sitä, mutta päävastuu _pitäisi olla vanhemmilla. Itse miettisin tällaisessa tapauksessa myös sitä, miltä lapsesta tuntuu kohdata muutos jonkun muun kuin oman turvallisen vanhemman kanssa.
Kunnianhimoisten vanhempien kunnianhimo ei tunnu kohdistuvan kasvatukseen vaan sinne harrastus- tai työpuolelle. Lapsille kyllä maksetaan joka sortin kalliita harrastuksia ja pohditaan pitkään, mihin erikoiskouluun lapsi sitten aikanaan laitetaan, mutta ne peruskäytöstavat jätetään opettamatta, liekö liian vaivalloista tai tylsää? Toivon todella, että muunlaisia vanhempia on enemmistö, koska juuri lasten puolesta tuntuu pahalta, että vanhemmat haluavat vain olla kivoja ja mieliksi, jolloin rajojen vetäminen kotona unohtuu. Ei nähdä metsää puilta. Sitten ihmetellään, miten lapsi ei siellä hoidossa ole oppinut, kun naapurin samassa ryhmässä oleva lapsi kyllä osaa odottaa vuoroaan tai olla ottamatta lelua toisen lapsen kädestä. Daa, kun vika/vastuu ei olekaan siellä hoidossa, vaan kotoaan lapsi mm. matkii sen, kuinka vanhemmat kohtelevat toisiaan, puhuvat muista ihmisistä jne.
- tiukkis
Minut on aina kasvatettu siihen, että esim. sukujuhlissa ja muissa " tärkeissä" tilaisuuksissa lapset tulevat ja menevät pöydässä ja aikuiset saavat istua ja syödä pitkään ja hartaasti useampia ruokalajeja.
Samaa periaatetta toteutan kotosallakin, jos syöminen jäi kesken niin sitä voi tulla jatkamaan kunnes aikuiset ovat syöneet, sen jälkeen sitten astiat korjataan pois ja ruokaoptio on loppu. Tosin lapsella on niin hyvä ruokahalu, että jos on hyvää ruokaa, syö kyllä loppuun ennen kuin poistuu pöydästä. Jos taas hän ei pidä ruuasta ei syö kirveelläkään, eikä minusta sitten ole pakko syödä.
Tunnustan myös neuvottelevani lapsen kanssa monesti, en aina enkä kaikista asioista, mutta usein. Esim. kauppaan mennessä kysyn mitä syötäisiin, ja jos vastaus on jotain järkevää, kuten spagettia ja jauhelihakastiketta tai kanaa ja riisiä, niin mikäpä siinä, miksei lapsi saisi välillä valita? Useimmiten tosin käydään kaupassa ilman kakaraa ja silloin ei tietenkään tätä optiota ole. Tai esim. sovin lapsen kanssa että muumien jälkeen laitetaan telkkari kiinni, mutta ei ennen sitä, ja muumien aikana puetaan päiväkotivaatteet päälle, ja silloin myös näin tehdään. Ja lapsi siis reilut 2,5v.
Tämä meni nyt vähän aiheen vierestä, mutta kun itseni on kasvatettu melko vapaasti ja neuvottelevalla tyylillä ja olen kokenut sen tosi hyväksi niin ihmettelen, kuinka nyt yhtäkkiä autoritäärisyys ja tiukka rajojen korostaminen on täällä se suuri ihanne? (Ymmärrän toki tosi hyvin että päiväkodeissa ja muissa paikoissa, joissa lapsia on runsaasti yhtä aikaa, niin linja joutuu olemaan tosi tiukka, ja kokemukseni mukaan myös lapsi ymmärtää että eri paikoissa on eri säännöt ja systeemit..)
Ainakin jos omat lapset (tai joku heistä) sattuu olemaan hieman haastavampi kasvatettava. Meillä esikoinen (poika) on ollut vauvasta asti hyvin vaativa lapsi ja todella kovapäinen. Alusta asti ollaan miehen kanssa molemmat oltu johdonmukaisia, mutta haluamme olla myös jollain tavalla neuvottelevia ja lapsen tunteet ja ajatukset huomioon ottavia sen sijaan, että aina määräisimme, mitä ja miten asiat tehdään ja lapsen homma olisi sitten toteltava. Meillä ei ole esim. koskaan kielletty asioita vain sen takia, että muissakin perheissä (esim. omissa lapsuudenkodeissa) kielletään, vaan ainoastaan, jos siihen löytyy meidän vanhempien mielestä joku oikeasti hyvä syy. Lapset saavat mm. juosta ja hyppiä sisällä, koska koko ajan ei voida olla ulkona sitä tekemässä ja koska osaavat turvallisesti juosta ja hyppiä myös sisällä. Tietenkään eivät saa tehdä sitä koko ajan, vaan jonkin ajan päästä keksin heille muuta tekemistä, mutta voin uskoa, että joku äiti (ammattikasvattaja varsinkin...) paheksuisi kovastikin sitä, että lapset juoksevat ja hyppivät sisällä. Ja pienestä asti lapset ovat tienneet, että muiden kotona ei saa juosta ja hyppiä paitsi jos siihen saa talon isäntäväeltä erikseen luvan.
Meillä on monessakin asiassa (siis niissä, joista ei meidän vanhempien mielestä ole haittaa) varmaan aika lepsu meininkin niiden mielestä, mutta tietyissä asioissa on tiukka kuri ja on aina ollutkin. Hyvät käytöstavat on mulle tosi tärkeä asia ja olenkin tosi ylpeä, kun muuten haastava poikani on pienestä asti ollut aina tosi kohtelias niin vieraille kuin tutuillekin ihmisille. Ruokapöydästä meillä ei lähdetä kesken ruokailun pois, koska se on mun mielestä epäkohteliasta. Kun ruoka on syöty, saa kiitoksen jälkeen poistua. Eri asia, jos on vaikka vieraita kylässä ja aikuiset syövät pidemmän kaavan mukaan ruokansa. Silloin lapset saavat poistua ennen jälkiruokaa välillä leikkimään. Ruokaa ei meillä lapset syö muualla kuin pöydässä ihan yksinkertaisesti siitä syystä, etten halua ruoanmurusia yms. ympäri asuntoa tai edes olohuoneeseen. Ruokapöydässä ei ole koskaan ollut leluja tai kirjoja, eikä siinä muutenkaan saa pelleillä ja leikkiä. Jutella toki saa ja niin aina tehdäänkin. Kaikesta tästä huolimatta, pojan (kohta 5 v) on tosi vaikea istua ruokapöydässä nätisti. Möykkää, keikkuu, tänään tökki maitopurkkia niin, että kaatoi sen jne. Lähes joka päivä joutuu ruokapöydästä jäähylle miettimään, mutta silti taas seuraavalla kerralla ruokailu on samanlaista sähläämistä ja mölyämistä. HUOH! Ja alusta asti on ollut asiassa selvät rajat ja seuraukset huonosta käytöksestä.
Tietenkin ollaan muissakin asioissa tiukkoja kuin tossa ruokapöytätouhussa, mutta en ehdi niitä nyt kirjoittaa. Joku mainitse siitä, kun lapsi keskeyttää aikuisen puheen. Meidän poika on todella kova puhumaan ja puhuu AINA aikuisten päälle. Ollaan siitäkin nyt monta vuotta (siitä asti kun sen aloitti) sanottu, mutta poika ei vaan millään malta olla hiljaa ja odottaa omaa vuoroaan. Todella ärsyttävää! Joka kerta, kun itse puhun jonkun aikuisen kanssa (oli se sitten tuttu tai tuntematon), poika tulee siihen väliin selittämään jotain ja aina sanon, että pitää odottaa omaa vuoroaan jne. En kuuntele pojan asiaa ennen kuin aikuinen on saanut oman asiansa sanottua. Olen kuitenkin huomannut, että moni aikuinen keskeyttää myös lapsen puheen esim. jossain juhlissa tai muualla, missä on paljon ihmisiä. Silloin olen kyllä sanonut tälläiselle aikuiselle, että pojalla olisi juttu kesken, voitko kuunnella loppuun.
Nyt pitää mennä. Toivottavasti ei ollut liian sekavaa tekstiä. Pointtini oli kuitenkin se sama, mikä monella muullakin, että kaikilla meillä on omat kasvatusmenetelmät ja varmaan jokaisen kasvatusmenetelmissä on jotain vikaa jonkun toisen mielestä. Ihmisiä tosiaan häiritsevät eri asiat. Ja vaikka itse olisi alan ammattilainen, ei se takaa, että omien lasten kasvatus sujuu niin kuin toivoisi.
Osanderi: Tätä minäkin toivoisin, että edes yritettäisiin ja toistettaisiin ja toistettaisiin. Uskon, että juuri sillä niitä tuloksia tehdäänkin..
Syysnasu: Itsekin tiedostan sen, että kasvatuskysymykset tosiaan ovat jokaisen oma asia, eikä juuri sitä oikeaa linjaa ole olemassa. Toiselle eri asiat ovat tärkeitä, kuin toiselle. Enkä toisaalta vaadikaan, että kaikkien täytyisi kasvattaa lapsensa saman kaavan mukaan, mutta en vaan voi itselleni mitään, kun joku asia ärsyttää, niin se vaan ärsyttää ja nyt se tuntuu olevan noiden sukulaislasten käyttäytyminen, tai siis oikeastaan vanhempiensa kasvatustavat.
Tiukkis: Juuri tuolla kuvailemallasi tavalla uskon nykyään monen vanhemman luovivan arkensa kasaan.. " opettakoon päiväkodissa" En todellakaan voi hyväksyä tällaista ajatusmaailmaa. Lapset on vanhempien, ei päivähoidon/kerhon henkilöstön vastuulla kasvatusasioissa. Kivat kaverivanhemmat taitavat olla nykyään suositumpia, kuin vastuulliset kasvatusvanhemmat. Mutta juuri niin kuin tämänkin pinon mielipiteistä näkee, näitä kaverivanhempia ei kuitenkaan kiinnosta ja haittaa lastensa käytös oli se millaista hyvänsä. Harva perhe kokee esim. lapsen pomoilua ja ylivaltaa minkäänlaisena ongelmana..
Zel: Olen minäkin sitä mieltä, että lapsen kanssa voi keskustella asioista ja kysyä lapsen mielipidettä esim. juuri ruoka-asiassa. Enkä todellakaan kannata autoritääristä kasvatustapaa, jossa lasta vaan komennetaan ja käskyytetään kuin armeijassa. Lapsen pitää antaa opetella tekemään päätöksiä, mutta aikuisen ohjauksessa ja valvonnassa. Mutta jos lapsi pystyy päättämään lähtevänsä talvipakkasella hame päällä ulos tai syövänsä viikon kalapuikkoja, niin siinä vaiheessa valta on siirtynyt perheessä aivan muualle, kuin se kuuluu, eikä tämä mielestäni ole todellakaan sitä, jossa lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja hyväksi.
Fassiloora: Omat kasvatusnäkemykseni ovat juuri samoilla linjoilla, kuin sinukin.. En todellakaan halua käskyttää lastani koko ajan ja joka asiasta ja on ymmärrettävää, että lapset villiintyvät, juoksentelevat ja pomppivat joskus, mutta hyvät käytöstavat ja vanhempien sanan kunnioittaminen täytyy kuitenkin olla päivänselviä asioita. Tuli mieleeni muumit ja sieltä Vilijonkan hyvin käyttäytyvät kolmoset (?).. En halua, että lapseni eivät osaa leikkiä ja istuvat nätisti tuolilla jalat ristissä teetä siemaillen. Lasten pitää saada olla lapsia ja kokeilla rajojaan, mutta muumimamman tavoin vanhemmilla täytyy kuitenkin olla jonkunlaiset, jopa hieman venyvätkin, ohjat käsissään kokoajan.
Lisää vaan kommentteja ja näkemyksiä pinoon.. Mukavaa nähdä, että kaikki eivät todellakaan toimi kasvatusasioissa samalla tavalla. Ja että monia jonkun toisen mielestä oikeita ja toisen mielestä vääriä tapoja käytetään..
Nyt en jaksa koko ketjua lukea tarkistaakseni, mutta tuskinpa tässä ketjussa kovinkaan monia " kaverivanhempia" edes kirjoittaa. Itse en ainakaan lukeudu näihin, vaikka ehkä kirjoituksestani sen käsityksen olet onnistunut saamaankin. Olen pojalleni äiti, en mikään kaveri. Eikä meillä tosiaankaan sysätä kasvatusvastuuta päiväkodille. Tekeekö joku ihan oikeasti näin vai onko se vaan mantra, jota toistellaan?
Kun otit esille sen, että jos lapsi saa itse päättää, meneekö sukkiksissa ulos pakkasella ja kuinka pahasti asiat ovat silloin pielessä, haluan tuoda esille sen, että jos en nyt ihan väärin muista, niin " kasvatusguruna" pidetty Jari Sinkkonen toi esille luennollaan juuri tämän asian että lapsen kannattaa antaa kokeilla, miltä se tuntuu...
Ja kaikki eivät ehkä itsekään huomaa miten käyttäytyvät, ehkä toiminta on omasta lapsuudesta tuttua tai juuri päinvastaista kuin omien vanhempien (yritetään vältellä heidän tiettyjä malleja).
Monella voi olla myös että jaksaisivat johdonmukaisesti lasten kanssa ehkä työajan, mutta ei sitä 24h. Osa vanhemmista voi olla vain väsyneitä ja kaivata hengähdystaukoa.
No joo muistan itsekin ajan kun joidenkin kaverien holtiton kasvatustyyli ärsytti. Ja kasvatuksen tulos näkyi lapsissa, joiden seura ei ollut kovinkaan mukavaa. Mutta kummasti kaikilla heillä lapsista on silti tullut inhimillisiä olentoja kouluikään mennessä. Oikeastaan ihan mukiin meneviä lapsia. Ja samaiset käytännön kasvatusmentelmät eivät näyttele enää sen ikäisillä lapsilla samanlaista roolia iän kasvettua.
Ja mitä tuli mieleen, että itse huomasin jossain vaiheessa että ehkä meidän lapset oli kasvatettu liian " kilteiksi" . Suoraan ja jopa vastaan sanominen muille lapsille ei onnistunut, kun yrittivät neuvotella ja jakaa kun toisten keinot olivat aika paljon rajumpia (tosin meillä oli maalla kasvaneet lapset muuttivat kaupunkiin efektiäkin). Ja aikuisten auktoriteettiin uskoivat aikuisen kuin aikuisen kohdalla, oli aikuinen minkälainen vain. Joten totesin että on aika löysätä kasvatusmenetelmissä, jos neuvottelemalla ei pärjää kaverin kanssa ja aikuinen ei auta, niin pakko se on jotenkin pärjätä vaikka tappelemalla. Ja vähemmän kunnioitettavaa aikuista ei tarvitse aina viimeiseen asti uskoa. Eli kyllä kummasti siperia opetti myös meillä lasten lisäksi äitiäkin löysäämään.
Pöytätavat kun otettiin puheeksi, niin niissä meillä on petraamista. Ei ihan lähtenyt käyntiin, kun lapsi aikanaan oli lastenlääkärin tutkimuksissakin ja juostiin kaikissa mahdollisissa testeissä kun painoa oli liian vähän. Sellaisen lapsen kanssa teki mitä vain että sai syömään, kun itse ruoka ei kiinnostanut. Ammattilaisten käsitys ongelman korjaamisesta oli pakkosyöttö, joten sen rinnalla viihdyttäminen oli kyllä minusta pienempi paha.
Ja perheissä voi olla erilaisia käsityksiä mitä lapset saavat tehdä. Tiedän jonkun muun kauhistuvan sitä että meillä lapset saavat juosta sisällä ja kiipeillä sohvilla (on sen verran tukevat ja kestävät sohvat), sekä pelata sählyä ja pehmeällä pallolla jalkapalloa. Tämäkin on valintakysymys, jossa laitan lasten liikkumisen kämpän kuosissa pysymisen edelle. Mutta kylässä ollaan kylän säännöillä ja on yritetty opettaa lapsille että kylissä ei tehdä niin kuin kotona. Joskus tosin taisi yksi äiti suuttua 3v:lle esikoiselle, joka heitti pehmeällä pallolla (aika kovaa tosin, kun heittokäsi kävi) samanikäiselle kaverille pallon, joka säikähti alkoi itkeä. - En ihan ehtinyt silloin reagoida ennen pallon lentämistä. No tulihan silloinkin koettua miltä tuntuu kun toinen puuttuu kasvatustyyliin, vaikka yleensä olin tottunut vain kehuihin lasteni käytöksen osalta. Mutta ikä tosiaan on tasoittanut tilanteen ja ei meillä kouluikäiset lapset enää niin hienosti aina käyttäydy.
Myös minä työskentelen kasvatusalalla ja omat kasvatusnäkemykseni ja kasvatusperiaatteeni ovat selkeät. Ne eivät myöskään aina kohtaa ystävieni näkemysten kanssa, mutta en ole sen antanut haitata.
Eli periaatteeni on: minä ja mieheni kasvatamme lapsemme omalla tavallamme, työssäni teen ratkaisuni omien kasvatusnäkemyksieni pohjalta ja ystäväni saavat tehdä omien lastensa kanssa miten parhaaksi näkevät. Toki annan vinkkejä jos kysytään, mutta muuten en suuremmin puutu. Paitsi jos lapseni on jollain tavalla osallisena. Näin on hyvin pärjätty. Toki välillä joudun puremaan hammasta, etten tartu johonkin räikeään epäkohtaan, mutta pitäisin itse tungettelevana jos minua käytäisiin neuvomaan lapseni kasvatuksessa. Ja tottakaihan minä kasvatusalan ammattilaisena ja äitinä osaan lapseni parhaiten kasvattaa, heh ;) Mutta,mutta, täydellisiähän me ei kukaan olla, vaikka siihen yritetäänkin pyrkiä. =)