Enkelivauva

Minä sain keskenmenon myös rv13+4. Epäilivät että sikiö oli kerennyt olla kk:den verran kuolleena, sillä oli kehittynyt vain 12vkon:n kokoseksi. Ensi kuussa tulisi vuosi lasketusta-ajasta. Päivittäin tämä enkeli päässä pyörii. Ikinä ei yli pääse asiasta, hiljalleen olen jopa pystynyt itkemättä asiasta puhumaan. Synnytys oli tuskallinen ja kivulias, mutta henkinen puoli oli aivan rikki. 2vko makasin sängyssä, taisi mennä useampia kuukausia kunnes töihin selvisin. Tuntui, että koko elämä meni sinä elokuun päivänä.

Nyt on uusi yritys, rv 12 menossa. Pelottaa! En haluisi sitä tuskaa enää uudestaa.. kestäisinköhän edes?

Hei, en tiedä miten tästä selviää, mutta otan osaa todella. Minulle kävi sama vain pari päivää sitten. Maanantaina kävin kuunteluttamassa sydänääniä neuvolassa, kun oli olo ettei kaikki ole hyvin, ja ei ollutkaan. Sydänääniä ei kuulunut, ja ultrassa myöhemmin havaittiin että sikiö oli kuollut jo viikko sitten. Synnytys tapahtui seuraavana päivänä (rv:t 17+4), ja oli kivulias sekä fyysisesti että henkisesti. Saimme nähdä vauvan joka oli aika huonossa kunnossa :(. Siltikin luulen, että oli parempi nähdä hänet. Olen itkenyt jo monta päivää ja varmaan toipuminen kestää vielä pitkään. Me ollaan aiemmin kärsitty lapsettomuudesta, ja tämä oli ensimmäinen luomuplussamme :(. En tiedä uskalletaanko luomuiluun enää uudestaan (ja tuskin edes raskaaksi tulisinkaan), mutta katsotaan nyt kunhan saamme tuloksia patologilta. Ensi viikolla on siunaustilaisuus, josta pitäisi vielä hengissä selvitä :´(. Hirvittävä ikävä vauvaamme!



Voimia kohtalotovereille,



t. Meri05

Koin itse keskenmenon lokakuussa rv21+6.

Menin normaalisti neuvolaan, täynnä intoa ja iloa, saisinhan viimein paperit joilla hakea äitiyspakkausta. Kaikki oli aluksi hyvin, sitten viimeisenä aloimme tutun terkkarin kanssa kuuntelemaan sydänääniä... eikä niitä löytynyt.. Terkkari laittoi mut ultraan ja siellä se koko elämäni kamalin uutinen kerrottiin, näin sen itsekin siitä ruudulta. Pieni lapsemme ei saapuisikaan, meistä ei tulisikaan vanhempia, ei vieläkään. Jouduin tarkempaan ultraan keskussairaalaan ja siellä tieto varmennettiin. Oma rakas muksumme oli nukahtanut minun vatsanahkani alle, minun kohtuuni jo viikolla 16+, olin tietämättäni kantanut lastamme onnellisena kuukauden, aavistamatta yhtään että asiat eivät olleetkaan hyvin .Kuvittelin jopa liikkeitä tuntevani... Syyskuussa olin haudannut isäni ja selvinnyt siitä päivästä vain ajattelemalla omaa rakasta lastamme, jota ei sitten tullutkaan...



Synnytin pienen enkelityttömme hiljaisessa huoneessa viittä vaille seitsemän eräänä tiistaiaamuna lokakuussa. Itkun ja kivun kanssa. Sydän ja keho verta vuotaen...



Elin kaksi viikkoa kuin sumussa, mieheni piti minut järjisssään. Teimme hiljaisia kävelylenkkejä, itkimme yhdessä ja erikseen. Pakkasimme jo valmiiksi katseltuja tavaroita säilytystä varten ja itkimme lisää. Olimme ehtineen vaunutkin jo ostaa ja tuossa ne vieressäni ovat edelleen, emme niitä ole poiskaan saaneet laitettua.



Sitä mukaa kun oloni koheni fyysisesti, pystyin henkisestikin aloittamaan paranemisen..

Vieläkään en ymmärrä miksi, mutta tiedän että enkelityttömme on isäni käsivarsilla Taivaassa, meitä odottamassa.



Nyt, kun laskettuaika, jolloin tyttömme olisi pitänyt syntyä, on vain muutaman viikonpäässä, minua ahdistaa. En voi katsoa kaupassa odottavien vatsoja, kierrän paikkoja joissa tiedän olevan raskaanaolevia. Ja silti en pääse karkuun, en... Se on vain kestettävä, se minkä elämä antaa...



Toivon sinulle voimia raskaaseen elämänvaiheeseen... Onnen täytyy olla jossain... Eihän tässä elämässä muuten mitään järkeä ole..



Halauksia

Trust

Hei!



Sain pari vuotta sitten km:n rv:llä 17+5. Jouduin synnyttämään lapsen, se oli hyvä, saimme pitää häntä lähellämme synnytyksen jälkeen. Lisäksi hautasimme lapsemme itse vauvahautojen riviin. Se oli äärimmäisen terapeuttista + että tiedämme missä lapsemme on. Käväisepä netissä osoitteessa www.tositarinat.net, sielä pitäisi saada keskenmeno kirja, jossa on myös minun tarinani. Uskon, että sitä lukiessasi saisit helpotusta, et ole todellakaan ainoa jolle on näin käynyt.



Nyt kahden vuoden jälkeen voin sanoa että olen toipunut tuosta tapahtumasta, vuoden jälkeen olin toipunut henkisesti käytyäni terapiassa, ja nyt kahden vuoden jälkeen olen myös viimein toipunut fyysisesti aloitettuani vyöhyketerapian. Minulla nimittäin meni hormonitoiminta todella sekaisin tuon km:n jälkeen.



Anna surulle tilaa, vain siten voit päästä asian kanssa eteenpäin. Kohtaa vauvasi, hyvästele hänet. Se auttaa.

Mulla meni tuossa rv9+3 kesken ja siitä on nyt aikaa noin 8kk . Tuntu henkisesti todella pahalta ja kesti jonkun aikaa selvitä tuosta jollai tapaa eteen päin.Mutta se että asiasta sain vapaasti jutella jos halusin tai itkeä jos siltä tuntui,auttoi jonkin verran.En unohda tuota kesken menoa vaikka,olikin alku raskaus vasta menossa...

Toivon sulle kaikkea hyvää ja rauhallista joulua.

Minä koin myös keskenmenon syyskuussa, viikkoja oli tuolloin 13+4. Ultrassa kuitenkin todettiin vauvan kuolleen jo pari viikkoa aikaisemmin. Tuntui ihan hirveältä ja syksy on ollut aika vaikea. Olen oirehtinut niin psyykkisesti kuin fyysisestikin, mutta nyt alkaa olo olla jo parempi. Huomasin, että puhuminen ja asian käsitteleminen oli lopulta ainut tie ulos pahasta olosta. Jokainen tietysti käsittelee asiat omalla tavallaan.



Vähitellen olen uskaltanut jo herätellä ajatusta uudesta vauvanyritysprojektista (mies on ollut halukas jo kauan), vaikkei keskenmeno unohdukaan koskaan. Haluan siis vain sanoa, että anna itsellesi lupa surra ja parantua ajan kanssa. Jonain päivänä huomaat sitten taas, että elämä jatkuu...



Toivon teille voimia surunne keskellä ja rauhaisaa joulunodotusta!

Minä menetin vauvan kolme viikkoa sitten (rv 13),oli kuollut jo pari viikkoa aikaisemmin. Olin aivan tyhä,en tuntenut oikeastaan mitään. Minua lohdutti se että minulla on terveitä lapsia ja raskaudet olleet normaaleja.

Paljon voimia ja haleja sinulle! Käy juttelemassa vaikka neuvolassa, se helpottaa.

toivottavasti olet saanut jo synnytettyä, koska se on aika tylsää kun tietää tuloksen. Minulle kävi ikävästi viime raskaudessa, kun sain tulehduksen ja " synnytin" 16 viikkoisen sikiön supistusten kanssa. Tulehdus oli siis jo mennyt sikiöön eli se oli kuollut. Mutta se minusta.



Toivottavasti saat/sait myös rauhassa hyvästeltyä vauvasi, koska itselleni oli tärkeää nähdä sikiö. Vaikka kuolleen sikiön kuva jääkin ikävästi mieleen painajaiseksi, niin koin sen näin jälkikäteen hyväksi. Silloin tiesi mitä surra, ja siten surukin oli kova ja nopea. Kaikesta sitä selviää, vaikka ei uskoisi ennen kuin joutuu kokemaan. Elämä vain vie eteenpäin ja tulee myös uusia mukavia päiviä.

Minulla kuoli keväällä 2003 vauva kohtuun rv 34. Kuusi viikkoa laskettuun aikaan... Synnytin kauniin tytön.



Aluksi kun tieto tuli, että vauva on kuollut kohtuun, halusin että leikattaisiin tai jotenkin otettaisi vauva ulos, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna, vauvan synnyttäminen on omalle psyykkeelle hyvä. Ja etenkin vauvan näkeminen ja hyvästeleminen. Kuolin syytä ei koskaan tiedetty.



Halusimme mieheni kanssa yrittää surusta huolimatta mahdollisimman pian uutta vauvaa. Tuntui, että jos ei mahdollisimman äkkiä tärppää, en enää ikinä yrittäisi..



Huomasin syksyllä odottavani... En ajatellut koko raskautta, en missään vaiheessa nauttinut odotuksesta, pelkäsin pahinta koko ajan...



Mutta toukokuussa 2004 terve poika näki päivänvalon, ja meidän elämä heitti häränpyllyä! Siinä se nyt oli, ihana, terve pieni poikamme!



Nyt taas kun on aikaa kulunut ja poitsu jo 1,5 vuotias, niin olemme alkaneet varovasti ajatella pikkukakkosta, mutta ei lapsia todellakaam tehdä!!



Sain lokakuussa keskenmenon rv 7, ja nyt jouluna minulla todettiin kohdunulkoinen raskaus. Jouduin sairaalaan todella kovien mahakipujen vuoksi. Todettiin, että oikea munatorvi revennyt, ja vatsaontelossa verta. Jouduin samantien leikkauspöydälle. Toinen munatorvi on nyt poistettu, mutta heti kun mahdollista, niin yritämme uudelleen.

Perkele, periksi emme anna.



Tämä on meidän tarina ja emme todellakaan saa mitään helpolla, voimia tarvitaan niin meiltä, kun läheisimmiltäkin.





Toivotan onnea ja VOIMIA kaikille keskenmenon kokeneille.



Älkää antako periksi, kyllä jossain vaiheessa onnistaa =)





3 enkelin äiti

Minä menetin esikoiseni rv 11, taisi olla.. Muistan päivän ihan niin kuin se olisi eilen tapahtunut. Olin neuvolassa, menin ottamaan pissa näytteen, tuli siinä sitten verta mukana, ei kovinkaan paljon. Ultralla katottiin, ei kuulunut mitään. Hoitaja ei halunnut sanoa minulle vielä mitään vaikka arvaili sen menevän kesken. Olisiko ollut seuraavana päivänä kun menin uudestaan neuvolaan (tai samana) vain lääkärille siellä katottiin kunnolla miten oli käynyt. Sitten taas seuraavana päivänä menin Tayssiin, ehdotettiin kaavintaa taikka pillereitä, tein väärin kun otin pillerit.. Se oli tosi kivuliasta, ensi kerralla tiedän sitten että otan kaavinnan jos sattuu keskenmenoja tulemaan.. Asiasta en ole vieläkään päässyt ylitse vaikka siitä on jo 2kk aikaa..