neitoperhosen ja " pienen" pojan synnytyskertomus
viikon olin jo potenut epämääräistä oloa, synnärillä käytiin näytillä 18.11 kun terkan mielestä niin oli paras. no kotiinhan sieltä passitettiin. vloppu meni rauhallisesti, vanhempani kävivät sunnuntaina ja sovittiin etteivät vielä ota koiraamme matkaan, hakevat vasta kun lähetään synnärille jotta mulla on päivisin seuraa kun mies on töissä ja tiistaina lähtee sotaharjotukseen. Mies lähti sitten maanantaiaamuna töihin kolmen vkon sairasloman jälkeen. ite heräsin kaheksalta ja kävin vessas ja todella väsyneenä menin vielä sänkyyn, aattelin et torkun viel. laitoin miehelle viestiä et mikä on vointi et itellä olo kun hakatulla. hetken päästä housuun lorahti jotain lämmintä, ajattelin että sitä limatulppaa se vaan. no en siinä kauaa makoillu ku ei uni tullu ja nousin ja tulva tuli. siis lapsivedet meni, kiiruusti kylppäriin ja onneks oli puhelin kouras. itkun vallas soitin miehelle noin 8.20 et nyt ne vedet meni, ala tulla. soitin myös äidille et sopii noutaa koira, nyt on menoa. supistellu ei kuitenkaan mun jännitys ja paniikki vuorottelivat mulla. vihdoin pääsin yläkertaan pyyhe jalkojen välis, koira hämillään kun en aamulenkille vienytkään. menin istumaan vessaan kun koko ajan lorahteli ja oottelin siinä miestä jotta voi auttaa pukemises. lopult tuli kun olin saanu kavereille jo ilmotettua et me lähetään synnyttään.
synnärillä sitten tehtiin tutkimukset ja totesivat et kaikki muuten hyvin mut kaulaa pari senttiä jälel ja sormelle auki. siinä sit lähettiin käveleen ja syömään ku en ollu aamupalaakaan viel syöny. sit yhen jälkeen tehtiin uus tutkimus. kaula hävinny mut kenties viel pehmeet paksua reunaa, sormelle auki. eikun oottelemaan, supistuksiakin oli alkanu tulla. siin meni päivä ihmetelles, mies oli varma et syntyy iltaa mennes. no vuorotkin vaihtu ja hiljalleen aukenin kolmeen senttiin. kuuden jälkeen illalla pääsin ammeeseen leikkimään hyljettä, supituksia tuli mut ei sit tarpeeks pahoja edistääkseen tilannetta. kymmenen jälkeen raahauduin takas sänkyyn ku alko oleen kovin väsy olo ja puolilt öin otettiin käyrät ja sain kipupiikin jotta saan hiukan huilata. nukahdettiin, mies tuolis ja mä sängyl. jossain vaihees mieskin sit meni isien huoneeseen nukkumaan ja heräsinkin puol seittemän tiistaiaamuna, ilman vauvaa. no sen tiesin et on käynnistys edessä. lääkäri tuli jossain vaihees sit tarkisteleen, olin auki sen kolmisen senttiä. ja eikun saliin ja tippaa tippumaan.
vähän väliä kävivät lisäämässä tippaa ja puolilt päivin kätilö sano tilaavansa mulle epiduraalin ku alko olo oleen kipiä. 11.50 laitettiin eka katetri. meni puol tuntia tai jotain, ei tehonnut. soitto narkkarille, käski lisäämään seuraavan satsin kahes eräs. ei tehonnut. olo vaan paheni kun tippaa lisättiin mut puudute eikä ilokaasu auttanut. sit narkkari tuli hieman vetämään katetria ulos, jos oli jäänyt liian ylös vaikuttamaan. ei auttanut. ja joskus kahen jälkeen laitettiin sit uus katetri ja ah, sain autuuden tunteen ja nukuin melki tunnin. sit alko hieman supistuksia tuntuun ja oli vessahätä. olin aiemmin saanu peräruiskeen mikä tyhjensi suolen ja helpotti oloakin. tutkittiin. 9cm auki mut pää viel kovin ylhääl. :( vessas kun olin alko ponnistuttaan, siin ähisin ja ponnistelin, tajuamatta et ponnistuttaa. takas ilokaasun pariin ku enää ei voinu puudutetta antaa. tutkittiin, täysin auki ja vauva laskeutunut asemiin. jes. ja eikun ootteleen ponnistamisen tarvetta. ja eipä tarttenu ootella. ponnistusvaihe alko 16.15 ja päätty rakkaan poikamme syntymään 16.49. tuskien taival oli mutta kyllä sen kesti näin jälkikäteen aatellen vaikka usko meinaskin loppua, siis multa. mies ihanasti oli vierellä ja tuki ja tsemppas. :) ilman häntä en ois siihen kyennyt.pään ponnistaminen oli tiukin homma, sattu niin peevelisti ja sen jälkeen helpotti. repesin hieman emättimestä mutta nekin haavat on jo hyvässä vauhdissa paranemassa. pojalla oli kokoa siis 3860g ja 52cm. pipokin komiat 36cm.
itse pääsin kotiin perjantaina, 25päivä mutta poika jäi sairaalaan tarkkailuun kun tuli nykimiskohtaus torstaina. itse olen hermoraunio vaikka mistään kokeista ei mitään löydykkään. pelko sisimmässä elän kuitenkin. eilen oltiin sitten pääsemässä kaikki jo kotiin, olin lähdössä hakemaan miestä töistä ja vaatteita kotoa kun tuli uus kohtaus. :( jouduin hetkeksi shokkiin, oli hankala ajaa autoakin. mies onneksi päätti että jää nyt isyyslomalle, piti lähteä oikeasti sotaharjotukseen tänään ja tulla perjantaina. yksin tää kaikki ois ollut monta kertaa raskaampaa kokea ja jaksaa. nyt on poikamme kotilomalla, huomenna mennään kuulemaan aivosähkökäyrän tulokset ja magneettikuviin ja toivotaan parasta ettei mitään mistään löydy.
ilosta ja surusta soikea neitoperhonen ja isukki sekä pieni mies 1vko