Arka lapsi.

Kyllähän kolmevuotias vielä aika pieni on. Uskoisin, että monia harrastuksia voi käydä kokeilemassa niin, että äiti tai isä on ekoilla kerroilla mukana, ja maksaa lukukausimaksu vasta sitten, jos tuntuu, että se alkaa sujua ja muutenkin kiinnostaa lasta. Eli maksaisit vaan ne käynnit, jotka olette siellä käyneet. Meidän muskarissa syksy aloitetaan sillä lailla, että vanhemmat saavat olla mukana ja jäävät sitten pikkuhiljaa pois.



Meillä arkuus ilmenee pojalla lähinnä siten, että leikkipuistoissa ei uskalla mennä toisten lasten joukkoon, jos lapsia on siellä enemmän kuin yksi. että samoja mietteitä minullakin syksyn kerhojen ym. suhteen. Joskus kai kuitenkin aloitettava. Meillä kyse vaan tottumattomuudesta, ollaan liian vähän puistoiltu ja kerhoiltu, kun olen ollut töissä ja poika mummolassa hoidossa.

Itse olen ollut tosi ujo/arka lapsi ja jonkin verran ujo olen siis vieläkin. Nyt meillä on kohta 2v. poika -myös aika arka. Olen omien kokemusten perusteella vahvasti sitä mieltä, että ujoa/arkaa lasta on turha yrittää opettaa ujoudesta pois. Sehän on luonteenpiirre, olisi ihanaa, jos se hyväksyttäisiin ihan niin kuin ei-ujojen lasten luonne hyväksytään. Onhan se tietenkin välillä hankalaa, kun lapsi haluaa olla äidin/isän tuntumassa ja meillä ainakin aletaan itkeä jos vieras aikuinen tulee juttelemaan. Itse olen ainakin vasta murrosiän jälkeen pystynyt jollain lailla voittamaan ujouttani. Olen lehdistä ja kirjoista monesti lukenutkin, että ujoa lasta ei saa pakottaa jäämään esim. harrastuksiin, jos hän ei sitä halua. Tämä on siis mun kokemus ujona luonteena ja ujon lapsen äitinä.

Ihan kuvailemaasi oli käytös tuossa iässä. En lähtenyt väkisin viemään kerhoihin jne. Nyt tyttö on tokalla luokalla ja vähän hitaasti uusille asioille lämpenee vieläkin. Suurin haaste koulussa on sosiaaliset tilanteet, mutta oppiihan siellä niitäkin. Lapsi ei ole enää, josko oli milloinkaan, varsinaisesti ujo. Arka ja epäilevä kylläkin. Olen antanut olla omanlaisensa. Pyrin suhtautumaan lasten persoonallisiin eroihin " parhaassa tapauksessa" -periaatteella. Eli tästä arasta tyttölapsesta kasvaa parhaassa tapauksessa viisas ja harkitseva aikuinen. Ei paha lopputulos.

...sillä itse olin juuri myös kuvailemasi kaltainen arka lapsi. Pahinta oli, kun yritettiin väkisin laittaa puhumaan vieraille ihmisille. Muistan vieläkin sen kamalan pelon mikä niistä tuli. Harrastuksiin en myöskään suostunut menemään yksin joten baletit ja partiot jäi käymättä. Näin myöhemmin ajatellen olisi ollut mukava harrastaa jotain koko perheellä turvallisessa ympäristössä.



Minäkin pääsin ylitse tuosta ujoudesta joskus teini-iän kynnyksellä. Jostain sain rohkeutta, päätin etten kuole siihen vaikka joudunkin menemään vieraitten ihmisten mukaan.



Nyt olen meidän yksivuotiaassa pojassa huomannut joitakin samoja merkkejä ujodesta. Hän aivan selvästi ahdistuu jos meille tulee vieraita:o/ Mutta saa nähdä tuleeko yhtä paha kuin äidilleen...



stemppiä!

Tiedän tunteen, itselläkin on arka lapsi, joka on kyllä jo jonkin verran reipastunut.

Meillä tosin neiti reipastui, kun menin töihin ja tyttö meni hoitoon. Ikää oli tuolloin 2v5kk. Pääsi onneksi ryhmikseen, jossa oli max 12 lasta. Oli ihana ryhmä ja ihanat hoitajat. Siellä pikkuhiljaa reipastui. Mutta eihän lasta voi päiväkotiin laittaa vain reipastumaan, meillä siis vain kävi niin.

Reilu 3vuotiaana tyttö jäi taas kotihoitoon, kun pikkuveli syntyi. Alkoi käydä kerhoa ja viihtyi hyvin. Ja syksyllä jatkoi taas. Hieman on reipastumisesta taannuttu, araksi tyttöä voi vieläkin kutsua ja välillä tulee sellaisia kausia, jolloin on erityisen arka. Esim. nyt keväällä 1½vuotta kerhossa käytyään alkoi yhtäkkiä ujostella kerho-ohjaajiaan:) Meidän tyttö on kyllä lasten seurassa reippaampi kuin aikuisten ja toisaalta ihan hyväkin että suhtautuu aikuisiin hieman epäileväisemmin.

Uusissa tilanteissa tyttö tarvitsee paljon rohkaisua ja tsemppaamista, mutta pakottaa ei saa. Tilanteista voi silti puhua etukäteen ja niin että lapsikin saa sanoa mikä pelottaa tai jännittää.

Meilläkin keskusteltiin muskariryhmän esiintymisestä aika kauan. Tyttö oli sitä mieltä, että ei esiinny. Selitin, että tutut ryhmän lapset ovat mukana ja ohjaajakin, sehän on niinkuin muskarissa laulaisi, nyt vaan on katsojiakin. Pitkään tyttö mietti ja vielä ryhmää lavalla kutsuttaessa empi, mutta meni kuitenkin ja oli tosi iloinen. Ja jälkikäteen me kehuimme tyttöä moneen otteeseen.



En osaa muuta neuvoa antaa, kuin ymmärrystä, keskustelua, rohkaisua ja kehumista. Ei pakottamista tai toisiin vertailua negatiivisessa mielessä (tyyliin, kun toisetkin menee, mikset sinä).

Ei se helppoa ole, myönnän ja välillä sitä miettii, onko jotain vialla tai onko itse tehnyt jotain väärin. Mutta lapset ovat erilaisia ja arkuuskin voi jossain mielessä olla hyväkin asia (eipähän kokeile mitään hulluja juttuja). Ja ne tilanteet, kun huomaa, että lapsi rohkaistuu, ne on ihania ja siitä kannattaa lasta kyllä kehua.

En todellakaan ole tyttöä väkisin viemässä minnekkään harrastuksiin tms. Pakotettu ei ole koskaan tekemään mitään mitä ei halua. Eilen oltiin häissä jossa n. 200 henkeä ja kaikki tytölle vieraita, mutta hyvin reipas oli ja lähti jopa leikkimään toisten lasten kanssa, ei kauaksi vanhemmista , mutta kuitenkin. Morsiusparin sylissä kävi usein vaikka ei heitä oikeastaan edes tuntenut. Pöydässä oli paljon vieraita ihmisiä, mutta kovasti keskusteli heidän kanssa.

Juu, eihän se oikeestaan ainakaan meillä edes olisi mahdollista väkisin jättää/viedä poikaa jonnekin jonne ei halua jäädä, siis harrastukseen tms., kun siitähän syntyisi aivan kauhea huuto. Niinhän se vähän on, että yht´äkkiä tämmöinen arka lapsikin voi sitten olla tosi seurallinen jossain tilanteessa. Kait se on niin, että kun lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, niin uskaltaa sitten myös ottaa kontaktia muihinkin ihan huomaamattaan.