Aitiyden pimea puoli
Olen ihmetellyt, miksei neuvolassa koskaan varoitettu aitina olemisen " pimeasta puolesta" ; vasymyksesta, turhautumisesta, yksinaisyydesta, kiukusta, surusta, pelosta ja jopa vihasta omia jalkelaisia kohtaan. En ole loytanyt aiheesta yhtakaan kirjaa, eika tasta asiasta juuri keskustella kahvipoydissa.
En osannut ennen aidiksi tuloani kuvitellakaan, kuinka lapsi voisi koskettaa syvinta, primitiivisinta minuutta, seka hyvassa etta pahassa. Sita, kuinka voisin rakastaa toista ihmista niin, etta sieluun koskee ja sita, kuinka se sama olento voi joskus kiukuttaa minua niin, etta hatkahdan omia tunteitani.
Olenko ainoa laatuani, kun minusta valilla tuntuu, etta en kerta kaikkiaan jaksa enaa yhtaan kiukuttelevaa kakaraa ikinakoskaanmissaan!? Minako vain, tahtoisin joskus sulkea kotioven takanani ja haipya? Eiko kukaan muu koskaan tunne, etta pitikin mokomat riivinraudat hankkia?!
Rakastan lapsiani enemman kuin mitaan muuta, mutta eivatko negatiiviset fiiliksetkin ole ihan ok? Miksi niista ei puhuta?
Kommentit (15)
nythän on ollut tutkimuksiakin jossa asiakkaat kaipaavat neuvolasta tukea ja infoa myös näistä negatiivisista puolista.
emme mekänä niitä saaneet juurikaan, vain sellaista tätimäistä ymmärtäväistä hyminää että raskastahan se tuossa alussa on---no, onneksi olen itse sellainen että olen suoraan ihmisille sanonut että ei tämä aina ole ruusuilla tanssimista ja joskus todella menee hermo ja ärsyttää kun ei ole juuri mitään omaa elämää. ihmiset ovat olleet hyvillään- varsinkin lapsettomat ja sanoneet että ihanaa kun kerrankin joku sanoo suoraan että välillä homma on ihan p-stä, eikä koko ajan maalaa vaaleanpunaisia höttöjä-
eli älä huoli, kerro kaikista fiiliksistäsi avoimesti- neuvola on vaan virallinen kanava, maailma on pullollaan epävirallisia kanavia jossa voi jakaa kokemuksia- niin kuin tämä netti.
Minä olen miettinyt aivan samoja kuin ap. Vaikka oma lapsi on minulle maailman rakkain ja tärkein, välillä raivostuttaa niin maan perhanasti, että ihan itseään pelästyy.
Vauva-aikana, kun univelkaa kertyi kamalasti ja vauva siis heräili useasti joka yö, kerroin asiasta neuvolassa. Sain vastaukseksi vähättelevän katseen ja sanat: " Sellaista se vauvan kanssa on." Ei mitään muuta. Riittämättömyyden ja huonouden tunne vain kasvoi, tuli olo, että kaikki muut jaksavat hoitaa oman lapsensa helposti, minä olen ainoa, joka valitan väsymystäni. Ja ettei väsymys ole oikeutettua, olenhan halunnut ja saanut ihanan, terveen vauvan.
Onneksi samanikäisten äideistä ja tuttavapiiristä löytyi ja löytyy edelleenkin vertaistukea. Toki opin senkin, että sanansa kannattaa valita tarkkaan, koska aina on joku, jonka mielestä kaikki on kiinni omasta asenteesta. (No, tämäkin esikoisen odottaja kyllä vuotta myöhemmin valitteli väsymystään, vaikkei hänen vauvansa heräillyt läheskään yhtä usein kuin minun...)
Jos vielä joskus pääsen neuvolan asiakkaaksi, niin aion kyllä ottaa tämän asian esille.
- Reeta, 2,5-vuotiaan rakkaan uhmiksen äiti
oli jo raskausaikana lohdullisempaa luettavaa esim. Cia Kiiskisen Äitiyspakkaus-kirja ja Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen kuin Vauva-lehdet (toivottavasti joku ei sensuroi tätä täältä sivustolta...) ja Kaksplussat, joista tulee yhä edelleen jotenkin halju olo. Näissä kirjoissa äitiys esitetään myös raadollisena asiana, jossa pimeätkin puolet ovat läsnä. Olen itse kokenut äitiyden monestakin syystä kovin positiiviseksi, mutta pimeätkin puolet ovat tietysti läsnä niinkuin missä tahansa isossa asiassa elämässä. Mielestäni onkin suorastaan rikollista, jos ei näistä esim. neuvolassa saa puhua. Itselläni oli raskausajan alussa erittäin pimeä jakso, jolloin onneksi sain myös neuvolasta asiantuntevaa apua. Terkkari kertoi, että todella pimeät ajatukset ovat raskauden aikana erittäin yleisiä, niistä ei vain ole tapana kovin julkisesti puhua. Tämänkin vuoksi nuo edellä mainitsemani kirjat ovat mielestäni mainioita, koska avaavat toisenlaisen näkökulman äitiyteen.
Meidän neuvolassa oli ihan päinvastainen asenne kuin mitä te olette tähän mennessä kirjoitelleet. Jo odotusaikana hoitaja varoitteli mahdollisista synkkyyden syövereistä ja kertoi esim. masennuksen oireista. Ja vauvan syntymän jälkeen hän kysyi joka ikinen kerta, eikö minulla tosiaan ole itkuista oloa tms... Ja nämä kyselyt vain kiihtyivät kun toinen lapsemme syntyi 11 kk myöhemmin...
Muistan kun eräänä maanantaiaamuna puhelin soi. No, neuvolatäti soitti ja kertoi että oli nähnyt mieheni kaupassa perjantaina ja häntä harmittaa kun ei soittanut minulle jo viikonloppuna. Aloitti kysymällä että miten minä oikein voin. Ihmettelin mistä hän puhui... Hänen mielestään mies oli näyttänyt NIIN väsyneeltä että hoitajalle tuli hätä minun jaksamisesta! Neuvoi miten kaupungilta voi saada kotiin hoitoapua jos oikein koville ottaa. Minun piti selittää tosi pitkään että meillä ei ole mitään hätää, olen ihan hyväntuulinen ja että univelka on osin itseaiheutettua... ;)
Niin että jotkin neuvolat suhtautuvat tosi herkästi masennukseen ja väsymiseen...
kaksi hyvää kaveria, jotka ovat tehneet lapsia suunnilleen samassa tahdissa kuin mekin, ja jotka olen kuitenkin tuntenut ystävinä jo pitkän aikaa ennen meitä lisää yhdistänyttä äitiyttä: tällaisille ystäville voi jutella kahvipöydässäkin näsitä pimeistä puolista itsessään, ja kehtaa myös tunnustaa kamalia ajatuksiaan. Heidän kanssaan olen myös kyennyt etsimään erilaisia toimintamalleja itselleni ja jakanut hyviä kirjavinkkejä joista saa voimaa ja rohkaisua.
Itse olen viime aikoina lukenut paljon Jari Sinkkosen kirjoja, tunnen saavani niistä oikeasti tukea omiin lukkoihini äitinä ja kasvattajana.
t.kahden uhmaikäisen ja villin pojan äiti
Äitiysneuvolantäti otti synnytksestä saamani traumat tosissaan, vaikka papereiden mukaan ei ollut mikään kamalin synnytys. Ja taas lastenneuvolan täti oli itse niin uupunut, että tuskin lähti senkään vuoksi kamalasti kartoittelemaan muiden alakuloja.
Pahimman uhmaiän aikana (eikö siitä ole kuin pari kuukautta) mietin ihan oikeasti, että onko nämä tunteet ihan hyväksi, kun olin valmis antamaan lapsen ekalle vastaantulijalle. (Vaikka sitten hetkeä myöhemmin tilanne olikin toinen).
Oma aika = jos saa jotenkin nollata oloaan, kyllä auttaa näihin tunteisiin. Minun pari lapsetonta kaveria on kyllä kuullut tästä raadollisesta puolesta, ja varmaan sen vuoksi luulevat kyllä äitiyden olevan ihan kamalaa.. Toivottavasti silti joskus uskaltavat tehdä lapsia.
Laitan uuteen viestin sopivan runon tästä aiheesta.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
Tein ja söin lämpimiä aterioita.
Minulla oli tahriintumattomat vaatteet.
Minulla oli hiljaisia puhelinkeskusteluja.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
Nukuin niin myöhään, kuin halusin enkä kantanut huolta siitä,
kuinka myöhään menin nukkumaan.
Harjasin hiukseni ja hampaani joka päivä.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
Siivosin kotini joka päivä.
En koskaan kompastunut leluihin tai unohtanut tuutulaulun sanoja.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
En tullut ajatelleeksi olivatko minun huonekasvini myrkyllisiä vai
eivät.
En miettinyt koskaan rokotuksia.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
Minun päälleni ei oltu koskaan oksennettu
kakattu
syljetty
pureskeltu
pissitty
eikä nipistelty pienillä sormilla
Ennen kuin minusta tuli äiti,
Minulla oli täydellinen mielenhallinta,
- ajatuksieni
ja vartaloni hallinta.
Nukuin koko yön.
En ollut koskaan pidellyt kirkuvaa lasta, jotta lääkärit
voisivat tehdä kokeita tai antaa rokotuksia.
En ollut koskaan katsonut itkuisiin silmiin ja itkenyt.
En ollut koskaan ollut äärettömän onnellinen yksinkertaisesta hymystä.
En ollut koskaan istunut myöhään yöllä katsellen nukkuvaa lasta.
Ennen kuin minusta tuli äiti.
En ollut koskaan pidellyt nukkuvaa vauvaa, vain sen vuoksi,
etten halunnut laittaa häntä sänkyynsä.
En koskaan ollut tuntenut sydämeni murskaantuvan miljooniksi
palasiksi, kun en voinut lopettaa kipua.
En koskaan ollut tiennyt, että jokin niin pieni voisi vaikuttaa elämääni niin paljon.
En koskaan tiennyt, että voisin jotakuta rakastaa niin paljon.
En koskaan tiennyt, että rakastaisin olla äiti.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
En tiennyt miltä tuntuu, kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella.
En tiennyt kuinka ihanalta voi tuntua, kun syöttää nälkäistä vauvaa.
En tiennyt siteestä äidin ja lapsen välillä.
En tiennyt, että jokin niin pieni voisi saada minut tuntemaan
itseni niin tarpeelliseksi.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
En ollut koskaan noussut ylös yöllä kymmenen minuutin välein
tarkistaakseni, että kaikki on kunnossa.
En ollut koskaan tuntenut sitä lämpöä
iloa
rakkautta
sydänsärkyä
ihmetystä
tai tyytyväisyyttä, joka äitiydestä tulee.
En tiennyt, että voisin tuntea niin paljon...
Ennen kuin minusta tuli äiti.
minulle tuli ihan tippa silmään kun luin sitä...
minulla on ollut tänään päivä jossa äitiyden nurja puoli on ollut edustettuna enemmän kuin tarpeeksi :( kuopus valvotti viime yönä kolme tuntia, itkeskeli ilmeisesti hampaitaan. siitä huolimatta oli noustava aamulla klo 7 ylös esikoisen kerhon vuoksi, väsymyksestä puolitajuttomana.
ja kun keskimmäinen 3-v aloitti taas tutun temppuilunsa pissallakäymisen ja vaatteiden pukemisen kanssa, kiire olisi jo mutta toinen ei suostu pissaamaan vaan pidättää pöntöllä istuen niin minulta paloi pinna. sain niin totaalisen raivarin että itsekin kauhistuin sitä raivoa ja tunteen syvyyttä jonka tuo pieni lapsi minussa voi herättää :(
loppupäivä onkin mennyt itsesyytöksissä ja pahaa mieltä potien, itse insidenssin aiheuttaja taas porskuttaa muina miehinä niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. niin se vain on että äitiys nostaa kaikki tunteet esiin paljon väkevämpinä ja todempina kuin elämässä ennen lapsia. ikinä aikaisemmin en ole ketään rakastanut niin paljon kuin lapsiani, ikinä aikaisemmin en ole raivostunut kenellekään niin pahasti kuin lapsilleni (ja tässä jää miehenkin törttöilyt kevyesti toiseksi ;).
jaksamista meille kaikille äideille!
Minun pitääkin ottaa se ihan talteen!
Minulla on vilkas_ja_uhmakas tyttö, jonka kanssa olen joskus ollut ihan helisemässä. Olen kyllä fiiliksistäni puhunut neuvolassa ja tutuille äideillekin - toiset ovat olleet ihan kauhistuneita, mutta onneksi joku ymmärtääkin.
Minusta tuntuu, että näistä pimeistä puolistakin on puhuttava, eikä niissä saisi olla hävettävää. Ei se tee kenestäkään huonoa äitiä! Uskoisin, että tätä paljon puhuttua lasten pahoinpitelyäkin olisi paljon vähemmän, jos negatiivista tunteista puhuttaisiin enemmän. Varmasti helpottaisi monen oloa!
Minäkin pohdin täällä äitiyteni heikkouksia. Miksi käyttäydyn kuin murrosikäinen? Kuinka jaksan kotona hermopiuhat paukahdellen? Olisiko sittenkin parempi viedä lapset päivähoitoon ja mennä töihin? Olisinko parempi vanhempi silloin?
Kotiäitiys on siitä kehno ammatti, että työpaikalta et pääse pois muutamaa tuntia pidemmäksi aikaa. Keljut asiakkaat ovat jokapäiväistä käsiteltävää, eikä työnohjausta ihan kevyesti järjestetä. Joinain päivinä keskustelupalstat ovat miehen lisäksi ainoa sosiaalinen kokemus. Hyvä, että tällaisia paikkoja on. Omaa pahaa oloa helpottaa jo muiden purkauksien lukeminen: en olekaan yksin!
Taidanpa mennä keittämään kahvin ja pirauttamaan ystävälleni. Juttuseura tekee ihmeitä. Antaa uutta perspektiiviä elämään ja kohtuutta reaktioihin!
Mukavaa ja vahvempaa päivää toivotan!
Muuten maasta loppuisivat uudet veronmaksajat.
Veikeä nikki sinulla!
Kun vuosi sitten tultiin vauvan kanssa kotiin sairaalasta, me mieheni kanssa tosissamme mietittiin, että näinköhän meitä on huijattu kaikkien jo lapsen saaneiden taholta: Onnittelut tuntuivat niin korneilta siinä tilanteessa - pää ja ruumis aivan sekaisin, halusin vain olla rauhassa yksin kotona, ilman tuota kolmatta osapuolta. Eihän kukaan voi haluta sellaista, niin vierasta oloa ja jatkuvaa epätietoisuuden tunnetta.
Tässä vuoden aikana ovat tunteet ehtineet tasaantua tai sitten olen vain tottunut siihen, että vuorotellen on väsynyt, onnellinen, raivon partaalla jne. Joinakin päivinä en malta odottaa, että mies tulee töistä saadakseni kertoa, mitä kaikkea pikku poikamme on tehnyt ja oppinut, toisina päivinä en malta odottaa, että hän tulee, jotta pääsen samalla punaisella sekunnilla ulos tuulettamaan oloani, kun en kestä enää tuota lasta!
Niinpä, kiitos runosta! Vähän hymyilytti tuo alun hiusten ja hampaiden harjaaminen. Ennen lastani en olisi uskonut, että joku ei ehdi muka harjaamaan hiuksiaan, nyt se on arkipäivää... mutta väliäkö sillä, minkä näköisenä sitä puistossa on, jos lapsi vain on tyytyväinen ;)
Minulla on sikäli ollut onni matkassa että parisuhteen hoitamiseen on löytynyt mahdollisuuksia ja aikas hyvin niitä " tyttöjen-kesken-iltoja" ym. kissanristiäisiä ja harrastuksia omaan tuulettumiseen. Mielenkiintoinen työyhteisö tarjoaa aikuiskontakteja. Lisäksi perhekahviolat ja puistot tuttuineen ovat mukavia paikkoja.
Mutta silti! siltisiltisilti vaikka asiat ovat melkoisen hyvässä jamassa niin haluaisin viikonlopun tai jopa viikon ihan pelkästään ittekseni. Vain minä, ei edes sitä parasta naiskaveria tai rakasta siippaa.
Olen jopa ajatellut ottaa selvää niistä hiljaisuusretriiteistä, vaikka niissä ollaan yhdessä, niin oltais edes hiljaa....
Koska...
haluaisin
nukkua kun nukuttaa
herätä kun ei väsytä
ajatella ilman keskeytystä
lukea rauhassa
ulkoilla niin kauan kuin minä jaksan
saunoa rauhassa
syödä vain omia mieliruokiani ilman kompromisseja
jättää tavaroita mihin vain
olla jakamatta vastuuta
olla vastuuton ilman jatkuvaa ennakointia ja suunnittelua
vain olla
vain minä
ei muita
vain minun aivotippaleipäni jossain laatikossa pois kotoa lataamassa uusia tomusokereita
---------------------------
Koen itseni itsekkääksi tätä miettiessäni, mutta olen jo alkanut vihjailut omasta lomasta ja mitä siellä tekisin....
Myös minä olen miettinyt olenko päästäni vialla, masentunut tms. piuhat ristissä ja ruuvit löysällä, kun en olekaan supermutsi...
Rakastan lapsiani ja miestäni, mutta pitäisi olla äideille lakisääteinen oikeus edes yhteen täysin perheettömään ja omaan viikonloppuun vuodessa ; )
Ollaan kukin täydellisen epätäydellisiä äitejä, jokainen omalla täydellisellä tyylillään!
ps. oli ihanaa löytää tämä ketju!
Se on saatu/lainattu joko tältä palstalta tai sitten sain sen joltain äitituttavalta. On kyllä yksi parhaista, joita olen lukenut ja jotka koskevat äitiyttä. Kolahti kerrallaan ja luen sitä aina välillä, jotta muistuu mieleen, että kaikki tunteet kuuluvat tähän elämään.
Omasta lomasta minäkin haaveilen. Siihen kuuluisi keskeytymättömät yönet ym. Mutta minulle riittäisi vuorokausikin, jos voisin olla sen ajan kotona. Kotona saan olla niin harvoin yksin, että tuntuu, että jokainen homma jää aina kesken.
Parempi minusta puhua kielteisistä tunteista, vaikka ne liittyvätkin pyhänä pidettyyn äityteen. Eihän se sinkkuuskaan tai avioliitto/avoliitto ilman lapsia ollut aina ihanaa.
Jaksamista kaikille ja hvyää (vaikkakin kylmää) viikonloppua!
Itsellä ei tällä hekellä ole sellaisia tuntemuksia, mutta usein täällä noista jutuista kirjoitellaan. Olen sitä mieltä, että useimmiten turhautuminen ja väsyminen johtuu kiireestä, ja siitä ettei äidillä ole lainkaan omaa elämää.
Jos se on mahdollista, ota se oma aika vaikka millä tavalla. Ja viekää lapset johonkin hoitoon ja lähtekää miehen kanssa kahdestaan viihteelle tai matkoille, irti arjesta. Tee päätös, että jos et jaksa illalla tiskata, niin anna niiden olla, ne eivät katoa mihinkään..! Itse pääsin yli lievästä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta (voiko sellaista edes olla..?) kun päätin, etten ota turhia paineita kodin siivoamisesta.
Puhu neuvolassa näistä tunteista, ehkä hekin voivat jotenkin auttaa. Voimia sinulle..!