Synnytyksessä pahasti revenneet äidit!!!

Itse olen Kättärillä myös yli nelikiloisen poikani viime vuonna synnyttänyt; repesin oikein komiasti. Piirua vaille 4. asteen repeämät, onneksi sentään vain säikeitä meni tiedät-kyllä-mistä. Koko repeäminen ja valtaisa verenhukka hidastuttivat kuntoutumista pahasti. Maito nousi vasta kolmen viikon kuluttua sitkeästä imetyksestä huolimatta, menetin viikossa kaiken raskausylipainon ja muutaman kilon päälle. Istua en voinut kolmeen kuukauteen, johtuen uudelleen revenneistä tikeistä kuukausi synnytyksestä (verisuonen vierestä; verta tuli paljon silloinkin...)ja siitä nousseesta uudesta pelosta johtuen. Voin todeta tunteneeni suurta syyllisyyttä ihan kaikesta (imetyksen hiljalleen lopettaminen oman mielialan ja kunnon kohentamiseksi; olin aivan zombi...) En voi kokea nauttineeni täysillä vauvastakaan ensi viikkoina, sillä olin itse aivan romuna. Onneksi oli mies lomalla ja auttoi. Kätilö totesi moneenkin otteeseen, että epparia ei tehdä Kättärillä automaattisesti, eikä se olisi tässäkään auttanut, vaikka poika tuli ihan " tavallisesti" ulos. Tosin nopeasti ja isompana kuin luulimmekaan... Pikku hiljaa toivuin ja pystyin toiminaan normaalisti, mutta todettava on, että ei kannata tuudittua ihaniin mielikuviin siitä, kuinka kaikki menee hyvin ja imetys onnistuu jne. Itse petyin pahasti, kun kaikki ei mennytkään niin kuin oppaissa kerrotaan.. Onneksi luin palstaa ja huomasin, etten olekaan yksin syyllisyyksieni kanssa. Niin, ja koskaan ei enää alatiesynnytystä, sen olen jo osastolla kertonut. Ihan vaan järkisyistä... Okei, saattoi olla hieman pirskahteleva tämä selostus, mutta poika on jo aika levoton vierellä, aika lopetella...

Mulla oli kans verenhukka sellainen, että alussa vaan makasin aneemisena ja mies hoiti vauvan. Ihmeellisesti meni sekaisin anemia, repeämä ja jälkivuoto. Kun jälkivuoto loppui aloin vasta tajuu, ettei se tullutkaan repeämästä vaan kohdusta. Olin kokenut itseni kipeämmäksi senkin takia, kun verta vaan valuu kokoajan. Istumaan en kyennyt kuukauteen ja autossa istumaan 1,5 kuukauteen.

Mä olen taas aatellut, että totisesti synnytän uudestaan alateitse, jos sektiohaavan kanssa voi kans tulla ties mitä vaivoja muassaan. uusi vauva keksii kuitenkin uudet kujeet.. Toivottavasti ainakin, ei tuosta uusintaa ottaisi mielellään. vaikkakin olen kyllä sanonut, että jos palkinto on tuollainen kuin lapseni on, niin kyllä tuon saman kärsimyksen voi läpi käydä. Muttei kyllä yhtään enempää!

Mulla on meneillään kans lantiopohjalihasten kuntoutus, johon sain kotikuntoutuslaitteen, pitäis alkaa sitä pikkuhiljaa kokeilee..



Mulla tuntuu kyl olevan hurja jakamisen tarve, kirjoitelkaa!

Aikaa synnytyuksestä jo reilut 8kk, mutta vieläkin kylmää ajatellessani repeämiä ja synnytyksestä toipumista. Meille syntyi iso yli 4,5kg poika ja repeämät ja pitkä eppari haava oli (kai) välttämättömiä. Mulla itse synnytys meni hyvin, vaikka poinnistinkin tunnin, pyörryin synnytyksen jälkeen johtuen väsymyksestä ja verenhukasta MUTTA se ompeleminen!!!!!!! Niin hirveetä etten uskalla edes ajatella, mikään kivunlievitys ei auttanut, kättä, tuppoa ja instrumenttia oli sisuksissa ja se ompeleminen kesti ja kesti. Kotona huumavien kipulääkkeiden kera sitten yritin imettää isoa poikaani. Istua ei voinut, ei voimia nostella jne. Ei todellakaan mennyt niikuin olin ajatellut. Sitten kun epparista ja repeämistä jotenkin parin kuukauden päästä toipui, niin sitten alkoi vaivata peräpukamat ja taas olit kipupotilas etkä taaskaan voinut istua!!! Imetys ei sujunut jne. MUTTA, nyt menee jo kivasti, arvet kyllä tuntee, mutta eivät onneksi vaivaa. En usko, että seuraava synnytys olisi ensinmäisen kaltainen. Jos joskus vielä saan lapsen niin paikat lienevät jo sen verran " löystyneen" että toivon että pikkukakkonen tulee kuin itsestään????????. ja niin aika kultaa muistot.

synnytyksestä ja vielä tuoreessa muistissa 4.asteen repeytymät..



Tuosta mahdollisesta seuraavasta synnytyksestä..mitä suosituksia olette saaneet? Alakautta?

Sen ymmärrän jos on selvä syy repeytymään, esim. käsi poskella tms. mutta meidänkin tapauksessa mitään syytä ei löytynyt, kirjattiin sitten joustamaton kudostyyppi. Poikakin oli pieni, 3100g ja kaikki meni muutenkin normaalisti, ei imukuppia, ponnistusvaihekin oli yli tunnin.

Ja käytin myöskin sitä weledan öljyä raskausaikana, eli siitä ei ainakaan hyötyä ollut.



Ihan tosissaan hirvittää seuraava synntytys, jälitarkastuksessa sanottiin(tyks) että ' ' anna pään selvitä tästä synnytyksestä ennen kuin seuraavaa mietit' ' ja sanottiin vaan että mitään estettä alatiesynnytykselle ei ole!

Ei oikeasti kiinnosta elää vaippojen kanssa läpi elämän, se nimittäin on edessä jos samasta paikasta repeää samalla lailla..

repesin myös todella pahasti, ponnistusvaihe kesti vain 7 min, vauva oli normaalikokoinen, 3,5 kg.



synnystysasiaa-puolelle olen kirjoittanut enempikin, mutta tähän nyt lyhyesti, menetin myös verta, minut onneksi ommeltiin humautuksessa. sain pari pussia verta mutta edelleen hb on alhainen, 3kk kulunut synnytyksestä. missään paperissa ei sanota repesikö peräsuoli tai sulkijalihas, mutta ripuli ja sen pidätyskyky vaivaa edelleen, ei niin pahasti kuin alussa mutta kuitenkin.



seksi, mitä se on? olen kuullut sen sanan joskus viime vuonna.... onneksi aviomies on kärsivällinen.



vauva on ollut onneksi helppo, tosin imetys kärsi rankasti ja nyt syödäänkin pelkkää korviketta. vauva oli synnyttyään myös lastenosastolla 5 päivää alhaisten sokeriarvojen, hieman koholla olevien tulehdusarvojen ja laiskan imemisen vuoksi, ja eipä minusta olisi ollut vauvaa vierihoidossa pitämään kun en pysynyt hereillä juuri ollenkaan, väsytti ja olin kipeä.



oli se vaan rankkaa, nyt vähän helpottaa, mutta sen tiedän että ikinä enää en synnytä alakautta. jos vielä lapsia saan, ne syntyvät sektiolla.

Minäkin repesin nyt 10-kuukautisen esikoiseni synnytyksessä pahasti. Ponnistusvaihe kesti 1 ½ tuntia ja lopulta kun voimani loppuivat totaalisesti, vauva revittiin ulos imukupilla. Siis todellakin revittiin! Imukuppi irtosikin pari kertaa ja lääkäri " lensi" taaksepäin ennen kuin poika saatiin ulos. Mä en jotenkin muista paljoakaan tuosta, en edes niitä kipuja, jotka kuitenkin loppui heti kun vauva tuli ulos. Mun repeämiä ompeli kirurgi 2 tuntia, jonka ajan nukuin, joten siinäkään en tuntenut kipua. Mutta se toipuminen... . Sängystä nousin ylös ekan kerran kolmen päivän kuluttua, mutta pyörryin saman tien. Ensimmäinen kuukausi oli kyllä ihan kamalaa aikaa, käveleminen oli tosi vaikeaa, en voinut istua enkä nostaa vauvaa. Koska sulkijalihakseni oli repeytynyt, en pystynyt aluksi myöskään pidättämään, mikä tietysti oli aivan kamalaa...Imetys onneksi lähti sujumaan, vaikka olihan siinäkin ongelmansa, kun isän piti aina nostella vauvaa rinnalle ja pois. Eikä ne useat antibioottikuurit ja kipulääkkeetkään varmaan tehneet hyvää rintamaidon laadulle...

Mietin kyllä usein, että toivutaankohan tästä koskaan. No, pikkuhiljaa aloin parantua, vaikka haava tulehtuikin vielä muutaman kerran paranemisprosessin aikana. Pikkuhiljaa aloin liikkua enemmän ja kuukauden päästä istuinkin jo varovasti. Kolmen kuukauden päästä olimme ekan kerran yhdynnässä ja se sujui todella hyvin. Nyt kun synnytyksestä on kulunut 10 kuukautta, ei ole jäljellä muuta kuin kamalat muistot. Alapää toimii kaikin puolin hyvin enkä huomaa eroa synnytystä edeltävään aikaan oikeastaan lainkaan.

Sen verran kamalat muistot synnytyksestä kuitenkin jäi, että en aio enää koskaan synnyttää alateitse, vaan sektio on ainoa mahdollisuus. Olen kuullut ja lukenut lääkärilehdestäkin, ettei pahasti revenneelle välttämättä suositella enää alatiesynnytystä, koska jos peräsuolen sulkijalihas repeää uudelleen, voi sitä olla vaikea saada uudelleen ommeltua entiselleen.

Toinen vauva on kuitenkin jo haaveissa, vaikeasta alusta huolimatta!

Hurjia nuo teidän kertomukset: ( Itse en revennyt, mutta samaistun keromuksiinne muuten. Itselläni on takna kome todella kivuliasta synnytykstä, joista viimeisestä 8 kk. Vauva sai Erbinpareesin ja itse käyn fysioterapiassa lonkka/ pakara kivun vuoksi. Tuo pidätteleminenkin piti opetella uudelleen samoin kun käveleminen. Veritankkaus, tikit ja totaalinen voimattomuus synnytyksen jälkeen ovat myös meitä yhdistäviä tekijöitä.



ihana oli ketjun avaajan tekstisssä lukea, että hän on saanut tilaisuuden käydä synnytkseen liityviä asioita läpi ammattiauttajan kanssa. Missä tämä tapahtui ja kuinka monesti asiasta keskustelit?



Itselleni ei jäkipuintimahdollisuutta järjestetty: ilmoitettiin kyllä mahdollisuus tehdä potilasvahinkoilmoitus. Itse en haluaisin valittaa valittamisen ilosta, vaan oikeasti puida ja pohtia ( ehkä märehtiä ja itkeä tirauttaakin, että kuika tässä näin kävi), haluaisin käsitellä asian loppuun. Synnytystrauma todellakin painaaa yhä mieltäni. Harvassa on yöt jolloin en näe painajaisia. Tunnen olevani myös aikalailla puun ja kuoren välissä, sillä en tiedä ukollanko edes harkita vielä haluavani lapsia.



Toivottavsti , ette pahastunut vaikka tunkeuduin ketjuun, vaikka en ollutkaan huhuilemanne pahasta repeämästä kärsivä.

Mulla huomattiin synnytyksen jälkeen että emättimeen alko muodostua hematooma eli verenpurkauma. Leikkaussalissa sitten hoideltiin se nyrkin kokoinen purkauma pois ja vasta siellä huomattiin että olin muutenkin revennyt sisältä pahasti; syvä repeämä pohjukkaan asti, luki papereissa. Myös välilihassa II-asteen repeämä. Vauva oli normaalikokoinen 3,5kg ja ponnistusvaihe kesti vartin. Kysyin mistä voi johtua, mutta kohauteltiin vaan olkia, että ei sitä tiedä, näitä vaan sattuu... Itkin koko sairaalassaoloajan, pari päivää meni että pääsin ylös sängystä. Sitä ennen oli annettu 3 pussia verta, kun hb oli ollut 63. Kotona onneksi mies hoiti kaiken, itse vaan makasin sängyssä ja imetin. Nyt siis melkeen puoli vuotta mennyt, mutta yhdyntä ei edelleenkään onnistu, joten enpä tiedä miten sitä voi toisesta vauvasta enää edes unelmoida. Sektiota en haluaisi, mutta kyllä se alakautta synnytyskin tuntuu todella pelottavalta ajatukselta. Ens viikolla pääsen vielä neuvolalääkärille, kun tuntuu että jotain sieltä emättimestä on alkanut " roikkua" . Olis kyllä hyvä päästä käymään läpi ammattilaisen kanssa se synnytyskin ja mahd. tulevat synnytykset...

Muistatko yhtään missä lääkärilehdessä tuo juttu on ollut?



Kun harmittaa että minulle on sanottu vaan että pelkopolille ja pelkosektioon jos en halua alakautta synnyttää, eli painostavat alateitse synnyttämään, tosin seuraava lapsi tulee aikaisintaan parin vuoden päästä mutta silti miettii tietenkin näitä asioita.

Harmittaa jotenkin jos joudun ottamaan pelkosektion, kun ei varsinaisesti se synnytys pelota vaan se että jos se repeämä ratkeaa samasta kohdasta..



Ja kyllä kaikki saa tänne topiciin tulla puhumaan, jos tuntee jotain ' sielunsisaruutta' :)

mutta kun sitä pelkosektiota ei niin vain saakaan. En todellakaan kuvittele sektion olevan pikkujuttu ja mukavuuskysymys, mutta varmaan aika moni tämän ketjun kirjoittajista valitsisi suht hyvin meneen sektion huonosti meneen alatiesynnytyksen sijaan.



.

Kun harmittaa että minulle on sanottu vaan että pelkopolille ja pelkosektioon jos en halua alakautta synnyttää, eli painostavat alateitse synnyttämään, Harmittaa jotenkin jos joudun ottamaan pelkosektion, kun ei varsinaisesti se synnytys pelota vaan se että jos se repeämä ratkeaa samasta kohdasta..

Me käytiin synnyttää kätilöopiston haikaranpesässä ja niiden menoon kuuluu etukäteisen synnytyssuunnitelman laatiminen synnyttäjän toiveiden mukaisesti sekä sitten synnytyksen läpikäynti jälkeenpäin. Haikaranpesä on avoin ja ilman mitään lisäkustannuksia ainakin kaikille pääkaupunkiseutulaisille tietyin terveys ja raskausviikko vaatimuksin.



Olin tosiaan käymässä torstaina kättärillä fysioterapiassa hakemassa sen kotikuntoutuslaitteen noita lantionpohjalihaksiani varten ja samalla pistäydyin haikaranpesässä moikkaamassa. Siellä oli meidän synnytyksen hoitanut kätilö paikalla ja hänen kanssaan puhuin sitten tunnin ja hän ihanasti jopa muisti meidät nimeltä, sen verran mieleenpainuva oli synnytys ollut. Hän sanoi että tänne vaan niin usein kuin tarvetta on, että jutellaan yhdessä miehenikin kanssa jos hänellä on jäänyt jotain hampaankoloon. Kokeilkaa ja kysykää jos saisitte myös käydä läpi synnytyksenne sen hoitaneen kätilön kanssa!!! Paljonhan silti jää itse työstettäväksi, mutta joitain typeriä harhakuvia sain oikaistuksi siellä, joita olin saanut luotua pääni sisälle. Kuten se että episiotomia olisi muka estänyt koko homman, ei tosiaankaan.



Se kotikuntoutuslaite on muuten ihan loistava!!! Olen sitä nyt käyttänyt pari kertaa, se antaa emättimeen anturin avulla sähköä tietyn ohjelman mukaisesti, jonka fysioterapeutti ohjelmoi, esim. 5 sekuntia mun pitää puristaa ja sitten on 10 sekuntia lepoa. Tuon viiden sekunnin ajan tulee siis sitä sähkötärinää.. Onko teillä muilla tästä laitteesta kokemuksia, että kuin nopeasti se auttoi?



Jotenkin tuntuu kuitenkin siltä että te kanssasisaret olette vakuuttavampaa juttuseuraa, kuin kätilö joka oli paikalla.. Eihän hän välttämättä ole ITSE kuitenkaan kokenut tätä samaa! Toipuminen on toisaalta ollut mahtavan nopeaa, mutta ne takaumat joita tulee välillä mieleen ovat hurjia ja tuntuvat vääristävän tuon synnytyksen suurempiin mittakaavoihin kuin se oikeasti olikaan. Ei sitä sinänsä voi vähätellä, mutta olen hirmu kiitollinen keholleni joka tuppasi minut täyteen endorfiinia sitten koko tapahtuneen jälkeen kahdeksi viikoksi jonka aikana vaan nauroin, (ehkä niillä kipulääkkeilläkin oli vaikutusta.. ;) ) mutta sen kahden viikon jälkeenhän se kelaaminen sitten alkoi.



Tosiaan tämä pino on tarkoitettu kaikille niille joilla synnytys kummittelee kivuliaana muistona mielessä, jos vaikka saataisiin autettua toisiamme! =)

Onpa mahtavaa, että tuota hoitolaitetta on mahdollisuus jossakin päin Suomea saada kotiin saakka! Lisätietoa aiheesta löytyy ainakin täältä:

www.kontinenssifysioterapia.net



Synnytin esikoiseni kohta vuosi sitten alakautta, pitkä ponnistusvaihe ja imukuppiveto, melkein 5kg vauva hartiat vaakatasossa ja nyrkki rinnalla, repesin melko mahtavasti (III ja IV), 2h minuakin kursittiin kokoon parhaimmillaan 4 hengen toimesta. Kipu oli hirveää ja paraneminen kesti kuukausia. Tai siis kestää edelleen, sillä vaikka sulkijalihaksesta ei sitten revennyt kuin säikeitä, sain hermovaurion (häpyhermo, nervus pudendis) ja pidätyskykyjen kanssa on ollut todella ongelmia alusta saakka. Onneksi pääsin pitkien odottelujen jälkeen tutkimuksiin ja olen nyt ravannut sairaalassa vähän väliä pisteltävänä ja tutkittavana. Onneksi sain lähetteen fysioterapeutille tuohon biopalautehoitoon (biofeedback), " sähköä pyllyyn" . Sen kanssa treenatessa on selvästi tullut lisää potkua lihaksiin, joskin olen sairaslomalla edelleen, sillä ei tällä pidätyksellä vielä töihin kykene. Vahinkoja kuitenkin sattuu huomattavasti vähemmän nyt parin kuukauden säännöllisten hoitojen ja opastetun kotijumpan ansiosta.



Jotain valoa pitkän pitkän synkän jakson jälkeen, siis.

En kyennyt keskustelemaan synnytyksestä kätilön kanssa, pitäisi varmaan rohkaistua ottamaan vielä yhteyttä, mutta en pystynyt siihen aiemmin. Onneksi lääkäreiden ja muun hoitohenkilöstön kanssa ollaan pohdittu tätä lopputulosta moneen otteeseen, se on tietysti helpottanut omaa oloa, mutta kukaan heistä ei ollut siinä tilanteessa. Pitäisi varmaan tosiaankin mennä käymään laitoksella ja kysellä vähän, oliko siinä tilanteessa mitään muuta tehtävissä, miksi ihmeessä näin huonosti kävi.



Kakkonen olisi erittäin tervetullut, mutta mitähän kautta hänet saattaisi maailmaan? Sektio lie ainoa vaihtoehto. Uskaltamisesta se ei jää kiinni, mutta kun näistä repeämistä ja hermon vaurioitumisestakaan ei tule täysin toipumaan, niin ei lie järkevää kokeilla onneaan toistamiseen.



Olen purkanut tätä juttua niin pitkään ja niin monen kanssa, että tasapaino alkaa vähitellen olla ok, mutta muita pohdiskelijoita kannustan ehdottomasti hakeutumaan jatkotutkimuksiin, jos alapää ei tunnu pelittävän toivotulla tavalla. Yllätyksenä tuokin hermovaurio lopen tuli, ei siihen uskonut kirurgikaan ennenkuin itse teki tutkimuksia ja pisti mut jatkotutkimuksiin neurofysiologille. Oli erittäin helpottavaa tajuta, että nämä vaivat oikeasti johtuvat jostakin, eikä syy ole ainoastaan laiskassa lantionpohjajumpassa. Äitejä syyllistetään niin hirmuisen helposti ja ne kuittailut " kaikillahan se nyt vähän lirahtelee alatiesynnytyksen jälkeen" saa kyllä unohtaa. Ongelmaa ei noiden heittojen vuoksi kannata murehtia yksin!



Hirmuisesti tsemppiä kaikille kohtalosisarille!!! Ollaan onnellisia lapsistamme, mutta huolehditaan myös itsestämme! Muilta sitä on turha odottaa...

repeämä. Ponnistus vaihe kesti noin tunnin ja sitten oikein kaksi kätilöä tuli repimään vauvan ulos. Jäin valumaan verta varmaan tunniksi, kunnes pääsin leikkaamoon parsittavasksi. Mies hoiti vauvaa sillä aikaa. Pääsin vasta heräämisen jälkeen vauvan ja miehen luokse. Kaikki sujui loppujen lopulta hyvin ja olen toipunut myös kunnolla. Alussa olin vaan niin kovin yksin asian kanssa, kun tuntui, että että kukaan ei ota tosissaan henkisiä eikä fyysisä kipuja, kun ulospäin olen aika vahva persoona. Mies oli onneksi ymmärtäväinen ja auttoi kovasti uuden vauvan kanssa.

Voimia ensin kaikille jotka ovat synnytyksessä tavalla tai toisella kärsineet, ja varsinkin sen jälkeen! Omat kokemuksenki eivät tunnu nyt läheskään yhtä raskailta kun luin teidän juttujanne. Kun yleisesti ottaen nuo synnytystarinat tuntuvat olevan " supisteli vähän ponnistin 5min eikä tullut yhtään tikkejä, sekstailtiin jo viikon päästä" -tyyliin.



Vähän omasta synnytyksestäni; Synnytystapa-arviossa (johon vaadin päästä kun pelko isosta lapsesta, muuten ei meillä päin tehdä!) arvioitiin rv 38+4 vauvan kooksi 4,6-5,3kg, sektio vk 39+0. Alkoikin syntyä, jolloin päiv. lääkäri arvioi vähän pienemmäksi ja " kokeillaan alakautta" . Supisteli, ei tapahtunut paljon mitään. Kätilöiden kanssa napit vastakkain. Lopulta tuskallinen ponnistusvaihe ilman kivunlievitystä 50min, iso eppari ja 1. asteen repeämä, yli viisikiloinen poika!



Ompelut ja painelut sattuivat melk. enemmän kuin synnytys, meinasi kätilö laittaa vielä opiskelijan ompelemaan, onneksi opisk. sanoi itse että tee sinä niin minä katson. En pystynyt istumaan kunnolla kolmeen viikkon, eivät silti antaneet esim. rengasta kun en tajunnut sellaista pyytää! Yhtä aikaa sektioidut äiditkin ohittivat ruokajonossa kun häppäri oli niin turvonnut ja mustelmainen. Virtsankarkailua (onneksi ei paljon) vieläkin silloin tällöin.



En kyllä uskaltaudu alateitse ainakaan yhtä isoa lasta synnyttämään, pyörryttää kun ajattelen vielä synnytystä (ja siis onni oli että oli myös iso lantio että mahtui tulemaan). Sektio on siis edessä, vaikka pelko- sellaisena jos ei muuten... Tsemppiä kaikille!

Minulla nyt 2kk synnytyksestä, tuli 3 asteen repeämä + välilihan leikkaus. Tyttö tuli imukupilla REPIMÄLLÄ (lääkäri + 3kätilöä) lapsen syntyessä tällä oli ilmarinta jonka vuoksi oikea keuhkokasassa. Tyttö oli hoidossa tays:issa 4 päivää ja itse olin hämeenlinnassa. Kivut olivat mahtavat ja meni grammasia särkylääkkeitä monta päivässä. Nukkumaan en kyennyt viikkoon ilman unilääkettä kipujen ja painajaisten takia. Tytölle tuli synnytyksessä lisäksi Erbin Pareesi ja nyt on käyty tampereella hermorata tutkimuksessa ja magneettikuvassa. Kirurgit epäilevät että leikkaus tulee eteen jotta käsi saadaan toimimaan tähän saakka on sitten jumppailtu sitä. Ammattiapua mulle järjestettiin sairaalan kautta. Kysyivät haluanko keskustella jonkun kanssa ja tapasinkin psykologin 3 kertaa kerran sairaala-aikana ja 2 kertaa sen jälkeen, mutta kun tunsin etten sitä enää tarvitse ja psykologi oli samaa mieltä niin enää en ole käynyt. Nyt kohdistan voimani siihen että tytön käsi saadaan toimimaan. Minut nukutettiin kanssa synnytyksen jälkeen ja kaksi tuntia myöhemmin olin kurottu kasaan ja herännyt jolloin minut vietiin takaisin synnytyssaliin hemoglobiini oli 76 muistaakseni ja pari pussia verta valuikin sitten seuraavana päivänä. Sen verran vielä että juuri kun olin herännyt nukutuksesta tuli lastenlääkäri luokseni ja tokaisi että tytöllä ei ole kaikki kunnossa ja että hän lähtee viemään ambulanssilla kiireesti tampereelle. Raskauden lopussa minulle tehtiin synnytystapa arvio ja gynekologisen tutkimuksen perusteella lapsi ei olisi mahtunut alakautta mutta röntgen kuvan mukaan kyllä. Nyt papereissani lukee etten enää synnytä alakautta (tyttö oli 3630 g painava). Lääkäriltä kun kysyin että miksi kuvat näyttää toista mitä on todellisuus niin tokaisi että jäänyt luultavasti lihaksiini kiinni (olen harrastanut tanssia 16 vuotta) ja sitä ei röntgen kuvissa nää. Eli jos kuvia ei olisi otettu olisi tehty sektio ja meillä olisi nyt täysin terve lapsi kotona.

mutta lisään vielä sen että kätilö kävi sairaalassa olo aikana minua moikkaamassa monta kertaa ja purkamassa synnytystä.

Ja kävin juttelemassa myös ties kenen kanssa.

Toisen lapsen ilmoittaessa itsestään pelot jotka jo olivat painuneet vähäsen, tulivat pahoina takasin. No, onneksi sain suunnitellun sektion, sillä uusi samanlainen synnytys olisi ollut liikaa.



Kyllä se synnytys siitä oikeasti unohtuu pikkuhiljaa, tai ei se unohdu, mutta nyt kun on 2.5 vuotta tuosta kaameasta kokemuksesta ja yksi sektio takana sen perästä, niin enää sitä ei mieti. Tai että ainakaan en näe unta siitä ponnistamisesta, enkä enää TUNNE fyysisesti sitä, kun mietin millaista se oli, mutta siinä tosiaan meni yksi vuosi ja yksi uusi raskaus päälle, ennenkuin se tunne ja kaikki paha alkoi unohtua.



Korkeintaan tulee edelleen paha voimaton olo, kun ei sitä voinut mitenkään välttää ja jos olisikin jotain voinut tehdä toisin, niin jälkikäteen paha tehdä enää. Tietävätpä sairaalassa kokemukseni, ja osaavat kenties toisilla synnyttäjillä taas olla viisaampia jotenkin...

Mutta elämä jatkuu... ja paikatkin on palautuneet niin hyviksi kuin ne voivat..

Pitäisi jotenkin kyllä pystyä purkamaan tuota synnytystä, vielä en ole pystynyt kirjoittamaan synnäriä omin sanoin. Tähän kuitenkin jotain lyhyesti: samoin kuin Misu-75, niin mullekin tuli hematooma alapäähän synnytyksen jälkeen. Synnytystä seuraavana päivänä aamulla tehtiin kaavinta, illalla leikattiin hematooma ja synnytyksestä neljäntenä päivänä leikattiin hematooma uudestaan auki. Viikon aikana sain kymmenen pussia verta ja olin todella heikossa kunnossa niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Useampi viikko meni ennen kuin pystyin vauvaa hoitamaan ja yleensä välittämään uudesta perheen jäsenestä. Kahdeksan viikkoa meni että pystyin istumaan ja olemaan ilman kipulääkkeitä (epparihaavan tikit aukesivat ja haava oli isosti auki). Nyt yli kolme kuukautta synnytyksen jälkeen alapää ei ole edelleenkään kunnossa. Onneksi kuitenkin sain lähetteen takaisin kättärille, että katsovat mikä siellä on vikana. Mitään näin vaikeaa en olisi voinut uskoa että synnytys tai mitä synnytyksen jälkeen voi tapahtua. Ja seuraavaa synnytystä en uskalla edes ajatella. Olen kyllä kuullut mitä kaikkea kauheaa sektiohaavankin kanssa voi tulla, että ongelmitta ei varmaan niinkään saisi meikäläinen synnytettyä, eiköhän se haava vähintään tulehtuisi.



Misu-75 olisi kiva kuulla miten sinulla nykyään menee, samaa selitystä minäkin sain kuulla hematoomasta, että näitä nyt vaan välillä tapahtuu. Olisin halunnut kuulla jonkun paremman selityksen.

Tosin näyttää siltä että oli myötä ja sisukkaalla jumpalla käsi on saatu toimimaan. Oletko käynyt redyn sivuilla?



mulla synnytystapa arviossa vakuteettin että hyvin mahtuu vaikka edellinenkin päätyi imukuppiulos auttoon.. juu hyvin mahtui : (



ja sitten yleisti kiitän kaikkia ketjuun kirjoittaneita.Tosiaan enemmän kuulee juttuja, et hyvin meni ja lenkille lähettiin suoraan synnäriltä. Ite kun on suuninpiirtein kuyennyt kävelemään vasta viikkojen jälkeen.



kuinka kauan te olette nähneet synnytyksestä painajaisia?

Koskas sulla on aika kättärille? Sulla meni sitten synnytys vielä rankemman kautta kuin mulla. Toivottavasti kaikki on kuitenkin paranemaan päin. Nää on aika pitkällisiä juttuja näemmä silloin kun kaikki ei mee ihan toivotulla tavalla..

Sain neuvolalääkäriltä lähetteen kättärille (aika on joskus heinäkuun puolenvälin jälkeen muistaakseni...). Ei mulla mitään laskeumaa kuulemma ole, mutta " joku röpelö siellä on" niinkuin neuvolalääkäri hienosti asian ilmaisi =) Välillä on painontunnetta kun on lasta koko päivän kantanut, mutta muuten ei paljonkaan vaivaa. Yhdyntäkin onnistui jo kerran! Sattu kyllä mutta onnistu kuitenkin, ehkä se siitä...

Neuvolalääkäri sitten sanoi kun taas kyselin siitä hematoomasta, että ponnistaminen varmaan aiheutti. Kun sitten sanoin että enhän voi toista lasta ajatellakaan kun en uskalla ponnistaa, niin tokaisi vain että se on sillon vaan pakko ponnistaa....