Synnytyksessä pahasti revenneet äidit!!!
Synnytyksestä mulla on jo yli kolme kuukautta, mutta vieläkin se kummittelee.. Ajattelin, josko muilla kummittelisi kanssa ja voitaisi tässä vähän jakaa kuulumisia. Onhan teitä saman kokeneita kuitenkin, eikö vaan??
Itse sain kolmannen asteen repeämät ja olen saanut jutella ties kenen kanssa siitä, mutta edelleen, kun asiantuntijoiden kanssa juttelen, kostuvat silmäni synnytystä ajatellessa. (Osasyynä siihen myös se, että vauva joutui olemaan vastasyntyneiden osastolla ekat kaksi vuorokautta..) Mulla ei ollut mitään kivunlievitystä sen ponnistamisen aikana ja puolen tunnin helvetillisen kivun kokeneena, se ei ihan helpolla unohdu...
Mitäköhan siinä vielä sitten kelaan? Ehkä sitä, että olin niiiin valmistautunut synnytykseen, käyttänyt Weledan synnytykseen valmistavaa öljyä ohjeiden mukaisesti, eli kyykkinyt ja samalla hieronut välilihaani, jotta se venyisi. Eikä sitten auttanutkaan!
Kättärillä tänään juttelin synnytykseni hoitaneen kätilön kanssa ja hän sanoi, että on tutkittua tietoa siitä, että kolmannen asteen repeämä tapahtuu jo ennen kuin olisi episiotomian aika. Eli sitä ei voi estää millään tavalla. Meidän isopäisellä pojalla oli nyrkki poskella ja synnytyskanavassa ollessaan vielä rimpuili oikeen ilkeesti, auts!
Tapasin erään neljännen asteen repeämät saaneen äidin kanssa ja hänen kanssaan teki tosi hyvää jutella. Hirveää sanoa, mutta ihanaa kuulla että jollekin toisellekin on käynyt näin.. Ei sitä kellekään toivo, mutta on hyvä jakaa kokemuksia, kun niitä kerta on mennyt saamaan.
Kommentit (36)
mullakin on kipua pakarassa, josta se säteillee reiden ulkopintaan. samoin epparin alueelta ( II- asteen ) paikat on ihan puuduksissa... toisnaan jomottaa. Ainakaan virallisesti sitä ei ole diagnioitu hermokivuksi ( kaiketi ), mutta jonkun koodin sisätautilääkäri on sille laittanut. Särkyulääkkeitä menee viikoittain. Mulla kävelyn ja aeisomisen likäkis kyljellään olo pahenta kipua. Gynen puolelta kipuun ei ole kummentoitu millään tavalla, esim jälkitarkastuksessa se sivutettiin täysin.
Pippinetta, miten sinulla tuo kipu on selitetty ja hoidettu.
Onko muilla tälläistä kipuilua tai puutuneisuutta ?
Peppinetta:
, hermokipua tuntuu oikeessa pakarassa iltaisin päivän kävelyiden jäljiltä. Lisäksi alaselkää särkee joka päivä, mutta se laitettiin neuvolassa paikkojen palautumisen piikkiin.
Sain esikoisen reilut kaksi vuotta sitten. Rv:llä 38 kävin ultrassa vauvan koon takia, koska th epäili kookkaaksi. Ultrassa arvioitiin vauva 4 kiloiseksi ja kirjattiin myös, että pää näyttää suurehkolta (ei kuitenkaan mitään erikoista).
Sitten viikolla 39+5 synnytys käynnistyi lapsiveden menolla. Ei siitä nyt sen enempää.. Ponnistusvaiheen kestettyä 1,5 tuntia haettiin avuksi imukuppi. Kuten jollain muullakin, meilläkin se irtosi useaan otteeseen ja tuntui siltä, että vauva REVITTIIN ulos. Epparia EI TEHTY ja tyttö syntyi otsatarjonnassa. Lisäksi olin ensisynnyttäjä... Sain II/III asteen repeämät. Eli siis emättimeen II asteen repeämät, lisäksi peräsuolen molemmat sulkijalihakset vaurioituivat. Ulompi meni kokonaan poikki. Nukutuksessa ommeltiin usean eri lääkärin ollessa paikalla parisen tuntia. Toipuminen kesti kauan, tosi kauan. Kyllä mä heti synnytystä seuraavana päivänä jouduin veritulppavaaran takia nousemaan ylös sängystä ja kävelemään, mutta yhtä hel...ttiä se oli!!!
Renkaan päällä istui kuukauden verran, siitä se sitten pikkuhiljaa lähti. Synnytyksen seurauksena ehkä kuukauden ajan tapahtui useampikin vahinko melkeen mitättömän pidätyskyvyn takia. Lähinnä ulosteen.. Nyt asia on sen verran korjaantunut, että ulosteenpidätyskyky on lähes normaali. Toinen sulkijalihaksista vaurioitui sen verran pahasti, tai oikeestaan sitä ei saatu kunnolla ommeltua ja sen seurauksena ilmaa en pysty pidättämään yhtään. Ja synnytyksestä on siis reilu kaksi vuotta...
Jotain positiivistakin sentää;) Kakkosemme täyttää kohta vuoden! Eli siis noin 7 kuukauden kuluttua tuosta elämäni kamalimmasta/hienoimmasta kokemuksesta tulin uudelleen raskaaksi. Olikohan viikolla 36, kun sitten kävin synnytystapa-arviossa ja siellä sitten päätettiin omasta tahdostani sekä myös gastroenterologin suosituksesta, että synnytys tapahtuu sectiolla. Ja hyvin meni kaikki! Itkuhan siinä pääsi kun menin sectiosaliin, niin pahat muistot tuli mieleen, mutta hyvin selvittiin! Sectio oli ainakin mun kohdallani tosi positiivinen kokemus. Kivunhoito oli kohdallaan, haava parani hienosti, pystyin ihan eri tavalla (6:n viikon nostelukiellosta huolimatta) hoitamaan vauvaa.. Kaiken lisäksi tikkejä tuli VAIN 4, kun aikaisemmasta kätilö sanoi, ettei niitä voinut edes laskea.
Voimia ja jaksamisia kaikille toipujille! Vertaistuki on tosi ihana asia.
Terveisin tytön 3/04 ja pojan 6/05 ylpeä äiti
Eilen illalla luin tätä ketjua ja vimme yönä taas synnytys valvotti. Ajattelin nyt sitten kirjoittaa oman tarinani.
Minulla oli tosi pitkä ja rankka synnytys, 33 tuntia siitä kun mentiin sairaalaan, papereissa lukee jotain yli 20 tuntia. Pitkähkön ponnistamisen jälkeen iso (4300g) poika autettiin maailmaan imukupilla, koska voimani olivat lopussa eikä lapsi olis ikinä sieltä minun voimilla tullut. Lapsella ei siis ollut mitään hätää. Välilihaa leikattiin 5cm ja lisäksi II-III asteen repeämät. Toivuin kyllä tosi hyvin ja nopeasti. Siitä kiitos synnytyksen hoitaneelle henkilökunnalle. Täytyy sanoa, että vaikka monilla on huonoja kokemuksia opiskelijoista synnytyksessä niin minulla kaikki meni niin hyvin juuri heidän ansiostaan.
Kätilöopiskelija halusi välttämättä synnytyksemme " kirjoilleen" joten hän teki melkein kolme vuoroa putkeen ja oli siis lähes koko synnytyksen ajan mukana. Se toi kummasti turvallisuuden tunnetta kun muiden ihmisten vaihtuessa yksi ja sama " ammattilainen" oli koko ajan läsnä. Hän oli tosin jo aika kokenut opiskelijaksi ja osasi toimia hyvin myös itsenäisesti.
Toinen " harjoittelija" synnytyksessä oli lääkäri, joka oli nuori erikoistuva naislääkäri. Hui kauhistus! Mutta, mutta hänen ansiostaan hurja leikkaushaava ja repeämät parantui täysin kuukaudessa. Ainakin ajattelen niin, koska hän ompeli minut kokoon ja teki sen kyllä niin huolellisesti ja perusteeelisesti, että tuskin ainakaan se mieslääkäri, joka oli hänen takapäivystäjänään ja kävi yöllä arvioimasa tilannetta, olisi hommaa hoitanut niin hyvin.
Menetin verta reilun litran, mutta yhtään minulle ei laitettu " takaisin" . Neste tiputuksessa olin useamman tunnin ja rautakuurin söin. Kuukausi synnytyksestä hB oli normaali, imetys oli käynnistynyt jotenkin, tikit poistettiin alapäästä, kun ne alkoivat tulehtua, söin antibioottikuurin. Ja siinä se. Oli niin kuin en olisi mitään tehnytkään. Mutta kuitenkin aina kun kuulen ja luen näistä rankoista kokemuksista alan kelaamaan omaani. Onko se sitten sitä, että miksi minä selvisin kuitenkin näin vähällä. Ja miten olisi voinut käydä.
Missään vaiheessa en ole syyllistänyt itseäni tai ketään muutakaan. Minulla ei ollut mitään odotuksia tai suunnitelmia synnyttämään mennessäni. Päin vastoin. Menin ajatuksella, että mitä vain voi tapahtua. Mikään ei ole minun hallittavissani. Tuttava piirissä oli juuri ollut pari oikeasti " kauhu" synnytystä.
tuli pitkä ja katkoneinen sepustus. Äidin kultakimpaleella kuumetta 39,7 ja ulkona lämmintä varjossa 26...
Enhän mä tajunnut sille neuvolalääkärille mitään siitä hermokivusta sanoa, keskityin vaan niin kuuntelemaan mitä pojasta kerrottiin. Saatanasti ahdisti se gyne-tarkastus, kokoajan odotin vaan että koska sattuu. Toivottavasti tästä joku päivä rauhoitun.
Ja vieläkin olen joskus tosi kipeä alapäästäni. Meillä alkoi synnytys noin klo 2.00 yällä ja neljän aikoihin oltiin miehen kanssa synnärillä. Puoli viideltä kätilö sanoi, että kyllä tämä tämän päivän puolella syntyy... Olin tuolloin auki noin 2cm! Ja kätilökin vain sanoi, että tämän päivän puolella syntyy... No, sain petidin puudutteen ja puoli kahdeksan aikoihin, kun vuorot olivat vaihtuneet, tuli uusi kätilö katsastamaan tilannetta. Oli laittamassa epiduraalia, kunnes kuitenkin katsahti alapäähäni, ja totesi, että ei tässä mitään puudutuksia tarvita, sähän olet likka (ikää 27!) kokonaan auki! Siitä sitten siirryin sängylle ja reilu tunnin ponnistamisen jälkeen, kätiö VIHDOIN tajusi ettei mulla ole enää voimia ja niinpä poika autettiin imukupin voimin ulos (ja samainen kätilö myös leikkasi epparin), tai olis autettu ellei imukuppi olis irronnut! Mutta sillon oli jo huoneessa toinenkin kätilö ja kaksi lääkäriä, ja tämä toinen kätilö painoi mahastani jolloin poikamme syntyi... klo 9.45! Eli siis poikamme synnytys kesti " vain" vajaa kahdeksan tuntia, vaikka papereissa lukee 6h40min! Kätilön piti kursia mut kasaan, mutta pyysi kuitenkin lääkärin, koska oli pahat II-asteen repeämät. Sillon päivällä en poistunut huoneestamme, ainoastaan pääsin käymään vessassa ja sekin oli yhtä h....ä, mutta sitten lauantaina jo kävelin osaston käytäviä, vaikka kävely tuottikin täyttä tuskaa. Istumaan pystyin kunnolla vasta noin kaksi kk synnytyksen jälkeen. Ja vieläkin pidempi aikainen istuminen " puuduttaa" tuon alapään helläksi.
Ja tuosta S:stä, ollaan nyt pikkuhiljaa miehen kanssa yritetty, mutta muistan kyllä sen ekan kerran synnytyksen jälkeen, olin varmaan viikon kipeä...
Talvella ajattelin, että juhannuksena ei ole enää kipeä, mutta siihen ei olekaan enää kuin viikko, joten jos vaikka jouluna ei olis kipeä...
Onpas vapauttavaa lukea tata ketjua, en ole oikein kenenkaan kanssa jutellut omasta synnytyksestani, vaikka se mielessa kummitteleekin viela 6kk:n jalkeen.
Synnytin ulkomailla ja synnytys kaynnistettiin raskausmyrkytyksen takia. Hormonitiputuksen ansiosta minulle laitettiin epiduraali puolivakisin (itse olisin halunnut yrittaa ilman kivunlievitysta), jonka ansiosta sitten todennakoisesti en pystynyt ponnistamaan ja lapsi autettiin maailmaan pihdeilla.
Synnytys kesti kolme paivaa ja paattyi vihdoin 11:lta illalla, ja seuraavana paivana kello 2 iltapaivalla olimme vauvan kanssa kotona. Pystyin hadin tuskin liikkumaan kipulaakepohnassani, kukaan ei ollut kertonut sanaakaan imettamisesta, vaikka tiesivat etta meilla ei ole taalla minkaanlaista tukiverkostoa/sukulaisia, jotka opastaisivat.
Ensimmaiset 4 viikkoa menivat kuin unessa. Neuvolasta kaskettiin imettaa vahintaan 40 minuttia vahintaan 2 h valein, etta iso poika kasvaa. Reilunkokoisten episiotomia-haavojen (tai siis tikkien) paraneminen tuntui kestavan ikuisuuden, en meinannut uskaltaa kayda vessassa kipua pelatessani. Sairaalasta mukaan annetut kipulaakkeet saivat olon tosi uneliaaksi ja valilla aneemikkoa pyorrytti niin, etten uskaltanut kanniskella vauvaa.
Taman kaiken lisaksi on viela jaanyt jonkinlainen riittamattomyyden tunne synnytyksesta, tuntuu vielakin etta sairaalan henkilokunta ja laakkeet/hormonit tekivat kaiken tyon enka mina kehoineni. Olen ajatellut, etta kuinkahan peloissani olen ensi kerralla, jos sellainen tulee eteen.
misu-75:
aika on heinäkuun alussa (kiireluokituksella 30pv). Neuvolalääkärin sisätutkimus sattui ja oli hirveän epämukavaa. Itse olen valittanut neuvolantädille kun kävellessä (jota joutuu kovin paljon harrastamaan nykyisin) tuntuu että joku hankaa tuolla alapäässä, enkä ymmärrä mikä siellä voi hangata. Mielestäni sairaala saisi hoitaa meikäläisen kuntoon loppuun asti, ei saa jättää puolikuntoiseksi. Seksiä ei siis ole harrastettu eikä ihan heti harrasteta jos se on meikäläisestä kiinni.
Todella pitkään on paraneminen kestänyt, varsinkin kun en osannut odottaa mitään tällaista. Harhakuvana oli nopea synnytys ja seuraavana päivänä kotiin :), hah.
Kuka se nyt kirjoittikaan, että oli käsketty heti seuraavana päivänä kävelemään veritulppavaaran takia, minut laitettiin kävelemään vasta neljäntenä päivänä. Uhkailivat että muuten saan ruveta syömään verenohennuslääkkeitä. Kahden hoitajan avustamana sitten kävin vessassa, huh sitä vapinaa ja tärinää... Ei halua muistellakkaan.
misu-75:
aika on heinäkuun alussa (kiireluokituksella 30pv). Neuvolalääkärin sisätutkimus sattui ja oli hirveän epämukavaa. Itse olen valittanut neuvolantädille kun kävellessä (jota joutuu kovin paljon harrastamaan nykyisin) tuntuu että joku hankaa tuolla alapäässä, enkä ymmärrä mikä siellä voi hangata. Mielestäni sairaala saisi hoitaa meikäläisen kuntoon loppuun asti, ei saa jättää puolikuntoiseksi. Seksiä ei siis ole harrastettu eikä ihan heti harrasteta jos se on meikäläisestä kiinni.
Todella pitkään on paraneminen kestänyt, varsinkin kun en osannut odottaa mitään tällaista. Harhakuvana oli nopea synnytys ja seuraavana päivänä kotiin :), hah.
Kuka se nyt kirjoittikaan, että oli käsketty heti seuraavana päivänä kävelemään veritulppavaaran takia, minut laitettiin kävelemään vasta neljäntenä päivänä. Uhkailivat että muuten saan ruveta syömään verenohennuslääkkeitä. Kahden hoitajan avustamana sitten kävin vessassa, huh sitä vapinaa ja tärinää... Ei halua muistellakkaan.
misu-75:
aika on heinäkuun alussa (kiireluokituksella 30pv). Neuvolalääkärin sisätutkimus sattui ja oli hirveän epämukavaa. Itse olen valittanut neuvolantädille kun kävellessä (jota joutuu kovin paljon harrastamaan nykyisin) tuntuu että joku hankaa tuolla alapäässä, enkä ymmärrä mikä siellä voi hangata. Mielestäni sairaala saisi hoitaa meikäläisen kuntoon loppuun asti, ei saa jättää puolikuntoiseksi. Seksiä ei siis ole harrastettu eikä ihan heti harrasteta jos se on meikäläisestä kiinni.
Todella pitkään on paraneminen kestänyt, varsinkin kun en osannut odottaa mitään tällaista. Harhakuvana oli nopea synnytys ja seuraavana päivänä kotiin :), hah.
Kuka se nyt kirjoittikaan, että oli käsketty heti seuraavana päivänä kävelemään veritulppavaaran takia, minut laitettiin kävelemään vasta neljäntenä päivänä. Uhkailivat että muuten saan ruveta syömään verenohennuslääkkeitä. Kahden hoitajan avustamana sitten kävin vessassa, huh sitä vapinaa ja tärinää... Ei halua muistellakkaan.
nythän mä oikeen repäsin, kone herjasi ja herjasi, mutta näköjään teksti tuli kuitenkin näkyviin kuten näkyy. Hohhoijakkaa. Hyvä minä!
joko olet ollut kättärillä? Kerropa kuulumisia jos ehdit! Mä kävin just ja ehdottivat että varaisin ajan sitten kun oon lopettanu imettämisen. Ei kuulemma mitään vakavaa, mutta jotain ylimääräistä arpikudosta kasvaa, joten se ois tarkoitus poistaa (leikkaamalla?). Eivät halua kuitenkaan operoida nyt, kun voi vaikuttaa imetykseen eikä oo kiireellinen.
hei
rekisteröidyin vasta tälle palstalle, vaikka lukemassa olen käynyt jo kuukausia (lähinnä toukomammojen kuulumisia). nyt kun bongasin tämän ketun niin oli pakko päästä itsekin purkautumaan ;o)
synnytin toukokuussa esikoispoikani, ihan keskivertokokoisen 3560g ja 51cm. synnytys sujui kuin unelma ponnistusvaiheeseen asti, mutta sitten tökkäsi. en ehtinyt saada mitään kivunlievityksiä, joten ilokaasun avulla ponnistelin itse tunnin ilman suurempaa edistystä - no, pojan pää kyllä kävi " huulilla" monta kertaa, kuulemma tukasta olisi voinut ottaa kiinni - mutta ulos asti en poikaa omin voimin saanut. hänet vedettiin sitten imukupin avulla.
repesin tosi pahasti, neljännen asteen repeämät tuli. kätilö ja lääkäri koettivat ensin kursia minua kasaan synnytyssalissa toista tuntia, mutta lopulta oli pakko lähteä leikkaussaliin. menetin kaksi litraa verta ja hb laski 65:een. olin ihan hämärän rajamailla, mutta voi taivas että se ronkkiminen ja ompelu (synnytyssalissa siis..) SATTUI!!! mä lopulta itkin ja rukoilin että lopettaisivat, se olin niiiiin kamalaa. onneksi sitten pääsin sinne leikkaussaliin. pojan ensi hetket jäivät siis näkemättä (harmittaa tosi paljon!!), hän oli isin kanssa nuo ekat parit tunnit.
tikkejä alapäähän tuli paljon, kätilö ei osannut edes kertoa jälkikäteen kuinka paljon.
mutta mulla on tosi korkea kipukynnys, koska seuraavana päivänä jo istuin ja kävelin - toki istuminen oli kivuliasta, mutta onnistui kuitenkin ilman mitään rengasta.
kipulääkettä otin sairaalassa kaksi ekaa yötä, mutta olisin kyllä pärjänyt nekin ilman jos olisi tarvinnut. mitään särkyä ei siis liiemmin ollut, mutta tikit kyllä painoivat inhottavasti ja pitkään en uskaltanut vessassa yhtään ponnistaa kun tuntui että alapää pullistuu ulos. myös ilmavaivojen kanssa on ongelmaa, eli en pysty häävisti pidättelemään - noloa...............
sairaalasta pääsin synnytyksen jälkeen kolmantena päivänä (synnytys sunnuntaina, kotiin keskiviikkona), eli päivää normaalia aiemmin. hb oli silloin noussut 96:een ja kunto muuten hyvä, joten sain lääkäriltä luvan häipyä.
koirien kanssa kävin lenkillä vajaa viikko synnytyksestä ja muutenkin paraneminen on ollut tosi nopeaa - olen onnekas (varsinkin kun olen lukenut teidän muiden ongelmista). mutta jonkin sortin pelko synnytystä kohtaa jäi, varsinkin kun en saanut mitään selkoa miksi näin kävi - miksi en saanut poikaa itse syntymään...
pitkään tuli kyyneleet silmiin kun synnytystä muistelin, mutta nyt olen päässyt jo aika hyvin asian yli.
poika on ihana ja kaiken kärsimyksen arvoinen, mutta hänelle voisi ehkä harmita leikkikaveria - jos uskaltaisi ;o/
onko muuten kukaan teistä kirjoittajista satakunnasta?
Eli esikoisen syntyessä vuonna 99, synnytin syöksyllä ja repesin. Tuli III-asteen repeämät, ja kuten moni onkin sanonut, se ompelu SATTUUUUU!Siis pari tuntia muakin kursittiin kasaan ja itkin ja rukoilin et lopettakaa,lopettakaa,lopettakaa....
Toivuin kuitenkin suhteellisen nopsasti, kiitos inhoni sairaalaa kohtaan, halusin äkkiä kotiin. Seuraavaa synnytystä en edes ajatellut. Saisi jäädä ainoaksi.
Sitten kuitenkin, mikä lie luonnon oikku, raskaaksi tulin uudelleen ja synnytys osui kevääseen 2003. Kävin pelkopolilla, se oli ihan höpön pöppöä! Ei se kätilö ollut YHTÄÄN kiinnostunut musta taikka mun ongelmista, jostain imetyksestä vaan höpötti. Itse olin ajatellut että voisin yrittää synnytystä alakautta, sektio pelotti vielä enemmän.
No, poika käynnistettiin bakteerin takia ja syntyi syöksyllä tunnissa ja pahoja repeämiä ei tullut! Ainakaan noin pahoja kuin ekassa. Nyt selvisin ihan kätilön laittamilla tikeillä. Kyllä oli voittajafiilis!
Ja vielä kolmannenkin olen synnyttänyt viime vuonna ja silloin tuli enää muistaakseni 2 tikkiä, wautsi wau!!!!
Eli huonostakin kokemuksesta voi tulla hyvä!!Ja lasten painot on ollu eka:3380g, toka 3140g ja viimeinen 3610g!!
Tsemppiä kaikille, en mäkään tyytyväinen ole alapäähäni, arvet näkyy/tuntuu ja muutenkin olo on kuin 60-vuotiaalla vaikka alle 30v olen...No..kaikkea ei voi saada!
Misu-75, joo kävin kättärillä. Tuomio oli että haava ja alapää on hyvin parantunut. Granulaatio (eli ylimääräisen kudoksen kasvu haavaan) oli hävinnyt neuvolan laappiskynähoidon avulla. Ainoastaan ongelmana oli se, että mun limakalvot on samassa kunnossa kuin 70-vuotiaalla mummolla, eli hyvin ohuet ja helposti rikki menevät. Imetys on pistänyt hormonit ilmeisesti lepotilaan. Sain sit jotain estrogeenitabuja joiden pitäisi korjata tilanne. Toivotaan näin. Lääkäri oli onneksi tosi mukava, olin käynyt hänellä aiemminkin Kättärillä ollessa.
Mut hyvä että sä saat hoitoa sit edelleen, kunhan lopetat imettämisen. Mun mielestä on kauheata jos jätetään " hoito" kesken ja yrität selvitä yksin. Toivottavasti ei ole iso operaatio?
On kuitenkin lohduttavaa huomata ettei ole ainoa, vaikkei tällaista kenellekään soisi... Kiitos hormoonihirviö, annoit juuri toivoa tulevaisuuteen (vaikka se vielä kaukana onkin...) =)
En tiedä millainen toimenpide mulle tehdään sitten joskus, kun lääkärikään ei osannut vielä sanoa. Sanoi vaan että katsotaan sitten tarvitaanko leikkaussaliaika. Mulle myös " suositeltiin" estrogeenivoidetta, kun limakalvot on hauraat, arat ja punoittavat. Oli kyllä tosi miellyttävä lääkäri, vaikka ennen synnytystä en ikinä edes ollu uskaltanu käydä miesgynellä...
Kerrotko sparx3 vielä mitä sulle tehtiin neuvolassa? Oliko se jotain nestemäistä ainetta millä hoidettiin? Se lääkäri vaan näytti mulle jotain pulloa ja sano että sitäkin voidaan käyttää, muttei suositellu sitäkään imetyksen aikana. Mulla kun kanssa kasvaa jotain ylimääräistä haavassa.
mua jännittää aivan älyttömästi ajatus yhdynnästä, mieli tekisi ja haluaisin olla lähellä miestäni, mutta jotenkin on sellainen tunne että se sattuu varmasti kamalasti. Jälkitarkastus tehtiin viimeviikolla ja lääkärin mukaan kaikki on kunnossa. Kuitenkaan ei ole kauaa siitä kun tunsi tarkalleen meilkein jokaisen tikin sisällään ja pystyin näyttämään kuinka pitkälle repeämä yltää.
Sain synnytyksessä II asteen repeämät ja pitkän epparin, hermokipua tuntuu oikeessa pakarassa iltaisin päivän kävelyiden jäljiltä. Lisäksi alaselkää särkee joka päivä, mutta se laitettiin neuvolassa paikkojen palautumisen piikkiin.