Kaduttaako, kun et tehnyt toista lasta perään tai lyhyellä viiveellä?

En olisi jaksanut aloittaa kaikkea taas alusta uuden vauvan kanssa, vaikka ajat pojan kanssa yhden ikävuoden jälkeen tosiaan helpottuivatkin. Alku oli meillä ainakin sen verran rankkaa, että en olisi jaksanut kuunnella enää yhtään itkua...



Nyt olisin jo kyllä ihan valmis aloittamaan kaiken taas alusta uuden käärön kanssa =))) Poika on nyt 1v8kk.

En ole oikein koskaan ymmärtänyt sitä nykybuumia, että lapset tehdään kovin pienellä ikäerolla. Pienestä esikoisesta tulee yhtäkkiä " iso lapsi" , vaikka on vielä vauva itsekin. Ja raskasta se on varmasti myöskin vanhemmille.



Minä en olisi missään nimessä halunnut mitään 1-2 vuoden ikäeroa. Se on ihan jo omasta mukavuudestani kiinni. Halusin, että esikoinen saa olla riittävän kauan perheen ainoa lapsi ja toisaalta halusin, että esikoinen on jo omatoimisempi toisen lapsen syntyessä. Minulle oli myös tärkeää, että pääsen molempien äitiyslomien välissä töihin. Meille on ikäeroksi tulossa tasan 3,5-vuotta ja se on mielestäni juuri oikea ikäero meidän lapsille.

Meillä tuhisee parhaillaan 2-viikkoinen tyttönen tuossa sylissä, ja hänen n. 3,5-vuotias isovelinsä nukkuu päikkäreitä omassa sängyssään :) Jokaisessa ikäerossa on sekä lasten että vanhempien kannalta hyvät ja huonot puolensa. Meille tämä tuntui hyvältä, moni muu on toivonut lapsia tiheämpään tahtiin, ja muutama vieläkin piedemmällä ikäerolla tai ei enempää kuin yhden.



Itselläni on isot ikäerot omiin sisaruksiini: 5 ja 10 vuotta. Se ei ole koskaan ollut muuta kuin rikkaus! Olemme siitä harvinaisia sisaruksia, ettemme ole oikeastaan koskaan riidelleet. Ja tosi rakkaita nuo ovat edelleen :) Viisi vuotta vanhempi veljeni on ollut aina sekä minulle että kymmenen vuotta nuoremmalle siskolleni tosi kultainen. Ja olemme touhunneet yllättävän paljon lapsina yhdessäkin isosta(?) ikäerosta huolimatta. Ei se tunnukaan olevan niinkään ikäerosta kuin tuurista (temperamenttierot yms.) ja ehkä vanhempien omasta asenteestakin joskus osittain kiinni, kuinka hyvin lapset viihtyvät keskenään ja miten toisiinsa suhtautuvat.



Jopa vuodenkin ikäero tekee jo sen, että jossain vaiheessa sisaruksilla todennäköisesti kuitenkin on omat kaverinsa. Edes kaksoset eivät aina välttämättä touhuile ainakaan enää isompina yhdessä. Minusta onkin hassu ajatus lähteä " tekemään leikkikavereita" tai edes niitä siskoja tai veljiä lapsille. Tärkeämmältä on tuntunut miettiä, minkä kokoisena oman perheensä näkee ja milloin sydämessä tuntuu hyvältä ajatus toisesta tai useammasta lapsesta. Lasten kannalta on sekä hyötyä että haittaa sekä isosta että pienestä ikäerosta sisaruksiin, älä siis suotta moisia pähkäile :)

Ensinnäkin en kestäisi olla vuosikaupalla yhteen soittoon kotona. Meidän tyttö on 1v9kk ja tomerana tapauksena vaatii aika paljon huomiota, viime aikoina on tullut selvää uhmaa. En myöskään halua viedä esikoiselta ihan vielä erikoisasemaansa ainoana lapsena. Noin 3 vuotta voisi olla sopiva ikäero, mutta katsotaan nyt.

Esikoisen vauva aika koliikkeineen, korvatulehduskierteineen jne. oli kauhea kokemus. Jos siihen olisi tullut saman tien toinen lapsi olisin varmasti päätynyt " hoitoon" :)



Tarkoitus oli että meidän lapsiluku jäisi yhteen, mutta vuosien saatossa vauva-ajan kauhut unohtuivat, mieli muuttui ja ajateltiin, että olisi kiva jos sillä ainokaisella olisi sisarus.



Ehdin olla lasten välissä neljä vuotta työelämässä, joten toisen lapsen äitiysloma oli myös sopiva tauko hektiseen työelämään.

Minulla on hieman yli 2 vuotias poika ja nyt toista yritetään että jos noin 3 vuotta ikäeroksi tulisi.Olen seurannut tuttavia joilla on esikoiset vielä pieniä(siis alle 3 vuotta)ja olen huomannut että vaikka lapsista on usein tullut kuin paita ja peppu niin vanhemmille tilanne on ollut raskas ja esikoiselta aletaan välittömästi vaatia ison lapsen asioita ja huutaminen lapselle alkaa tai lisääntyy.Aina ei käy näin mutta moneti käy.Minusta jokaisen lapsen kuuluisi saada pitää vanhammat itsellään ainakin tuo 2 vuotta ennen kuin toista aletaan yrittämään.Kauhistuttaa ihan kun toiset tulevat raskaaksi kun vauva on vasta muutaman kuukauden.Ihmettelen miten vauvakuume voi iskeä jos itsellä on jo sylissä pieni vauva ja imetyskin täytyy usein lopettaa sen takia.Sehän on vain minun mielipide mutta nykyään suositaan niin kovati lyhyitä ikäeroja että hyvin näemmä ihmiset jaksavat hoitaa lapsia.Ite en kyllä jaksaisi niin pienillä ikäerolla ellei ois ollu ihan pakko.Mutta toisaalta lyhyessä ikäerossa kun tosiaan sisarukset ovat kuin paita ja peppu niin jos imetys ei ole onnistunut ja jos jaksaa niin voihan sitä uuden tehdä.Näille lapsille vaan aika usein kun on saurannut niin tuntuu se sisarus olevan läheisempi kuin vanhemmat.Toki poikkeuksiakin löytyy.

Tämä vajaa 3,5 vuotta tuntuu tosi hyvältä ikäerolta. Esikoinen osaa jo kaikenlaista, on omatoiminen ja osaa auttaa paljon. Erityisesti on ihanaa, että osaa leikkiä itsekseen monipuolisia leikkejä. Voin nauttia vauvasta kun esikoisen hoito ei ole niin fyysistä, vaan juttelua ja kirjojen lukemista, pelien pelaamista, neuvomista jne. verbaalista toimintaa.

kadu mitään. Teki sitten kakkosen milloin hyvänsä, se on suurimman osan mielestä juuri hyvä ja oikea aika. Joten sinuna olisin rauhallisin mielin. Omat lapseni syntyivät suhteellisen pienellä ikäerolla 1v 8kk. Alku oli rankkaa, mutta kumpaakaan en antaisi pois :)

Töiden kannalta se ehkä olisi ollut fiksua, mutta muuten ei. Tyttö syntyi keskosena ja vei kuukausia ennen kuin aloin käsitellä asiaa. Viimeinen keskoskontrolli oli 10 kk:n iässä, ja siihen saakka olin elänyt pieni huoli taka-alalla, milloin mistäkin asiasta (ei konttaa, ei kävele, ei kasva, sydämestä kuuluu sivuääni jne.). Tytöllä oli koliikki ja lievää aistiyliherkkyyttä, ja muutenkin vei aikaa kiintyä häneen. Luonteemme kolahtelevat edelleen yhteen (nyt tyttö 2v 3kk). Imetin tyttöä 13-kuiseksi, mitä en olisi uskaltanut tehdä, jos olisin ollut raskaana. Nyt vasta alkaa tuntua siltä, että näihin kuvioihin sopisi muitakin. Helpottaa tietää, että jos toinen lapsi joskus on tulossa, esikoisella on jo hieman järkeä päässä ja arki muutenkin entisestään helpottanut. Jos vaikka tulisi taas koliikkivauva :(

Haluan lisää lapsia, vaikka uusi raskaus pelottaa. Oikeastaan en pode vauva- vaan raskauskuumetta, koska en uskalla ajatella vauvaan asti.

Mutta musta on hassu ajatus että esikoisen pitää saada olla mahdollisimman pitkään ainut lapsi. Miksi? Eihän toinen tai kolmas lapsi esimerkiksi saa koskaan olla ainut lapsi eikä kukaan kiinnitä siihen huomiota.



Toivon noin kolmen vuoden ikäeroa...Toivottavasti ei veny tahattomasti pidemmäksi.

Esikoista yritimme yli vuoden enkä kuvitellut tulevani nopeasti raskaaksi. No, tulin kertalaakista. Ei vissiin kauhean harvinainen tarina.



Nyt kuopus on 5kk ja esikoinen ah niin ihanassa uhmaiässä 2v ja kohta 2kk.



AlkuVIIKOT kuopuksen syntymän jälkeen olivat hieman kaoottisia ja paniikinomaista tunnelmaakin meillä viljeltiin - ei luoja tästä ei selvitä!



Nyt arki on alkanut lutviutua ja meillä menee hyvin. ONNEKSI tuo kuopustyttömme on melko helppo ja hymyileväinen lapsi!



Välillä tuntee syyllisyyttä siitä, että ei kerkeä keskittymään kunnolla kumpaakaan, kun täytyy paapoa molempia yhtä aikaa. Silti en vaihtaisi päivääkään (tai no, ehkä joitain sumuisia, raskaita, tylsiä päiviä...).



Olen ehdottomasti onnellinen tästä lyhyestä ikäerosta. MUTTA: en välttämättä nyt suosittelisikaan. Helpommalla pääsee, kun antaa ikäeroa tulla pikkuisen enemmän. Mutta, korkeamman käsissä nämä raskaaksitulot ja vauvan saanti taitavat olla...



Enkä " hajonnut" kotiin pienen ikäeron vuoksi. Mies jäi hoitovapaalle esikoisen kanssa ja minä palasin töihin ja olin töissä kunnes jäin uudestaan ä-lomalle.



T. Tiiti74 + pesue

Poika reilun vuoden, eikä vieläkään nuku öitään läpi. En voisi KUVITELLAKAAN alkavani hoitaa pientä nyyttiä vielä vähään aikaan. Saattaapa olla, että yksikin lapsi riittää meille. Mulla on yksinkertaisesti vaan niin lyhyt pinna ja suuri unentarve, ettei toista tuu ainakaan pariin vuoteen. Lisäksi jos mulla ois erilainen mies, voisin vaikka harkitakin toista lasta hiukan pikemmin, mutta tällä diilillä, että vaan mun elämäni muuttuu ja äijän menot jatkuu entisellään, ei tuu mittään.

Itse asiassa ajattelen aika usein, että luojan kiitos ei tehty toista heti perään. Vauva-kuume kyllä vaivasi jo kun poika oli alle vuoden ja ihan tosissani harkitsin toista silloin. Nyt jälkeenpäin ajatellen oli kyllä varsin viisas teko odottaa vielä. Poikamme on kyllä niin touhukas ja itsepäinen tapaus, että hommaa on kyllä ollut aivan riittävästi. Vaikka poika täyttää kohta 3 ja lapsen hoito on helpottanut huomattavasti niin vieläkään ei tunnu siltä, että tähän kuvioon mahtuisi uusi tulokas. Ehkä sitten parin vuoden päästä..

Olen ajatellut, että n. 3-4 vuotta olisi sopiva ikäero, mutta tietysti vasta aika näyttää, miten onnistuu, kun lapsia ei tietysti niin vain ' tehdä' .



Mielestäni se seikka, että tuleeko lapsista pienenä leikkikaverit ja myöhemmin hyvät ystävät, ei riipu ikäerosta, vaan luonteiden yhteensopivuudesta. Tutuissani sekä pienellä että suurella ikäerolla on sisaruksia, jotka ovat hyviä ystäviä sekä myös sellaisia, jotka eivät tule niin hyvin toimeen...koskee sekä tuntemiani lapsia että aikuisia.

Meillä lasten ikäero reilu 2,5 vuotta ja monesti olen ajatellut että tämä on minusta oikein hyvä ikäero - ainakaan pienempää ikäeroa en seuraavillekaan(?) halua. Syitä:



Esikoinen on nyt päässyt vaipoistaan, osaa syödä, pukea ja riisua itse, osaa noudattaa ohjeita ja auttaa mielellään vauvanhoidossa. Esikoinen osaa myös jo puhua " täydellisesti" , mikä helpottaa huomattavasti arkielämää. Uhma alkaa pikku hiljaa helpottaa. Poika ymmärtää jo miksi jotain pitää/saa/ei saa tehdä ja tyytyy (useimmiten) siihen.



Lisäksi MINÄ itse haluan nauttia jokaisen lapsen kohdalla vauva-ajasta ja taaperovuodesta täysin rinnoin. Se on niin lyhyt aika, että loppuu joka tapauksessa liian aikaisin... En ole kokenut kummankaan lapsen kanssa vauva-aikaa rankkana tai hankalana (meillä helpot ja hyvin nukkuvat vauvat) vaan nauttinut siitä täysillä.

Nämähän ovat aina tapauskohtaisia juttuja, mutta omaa mielipidettähän tässä kysyttiin... Meillä kaikki lapset ovat olleet terveitä, eikä koliikkia tai isompia yövalvomisia (paitsi tietysti satunnaisesti) ole ollut, samoin raskaudet ja synnytykset olleet ns. helppoja. Tämä vaikuttaa paljon mielipiteisiini.



Kahden ensimmäsien ikäero on 1v 10kk ja alusta asti elämä sujui yllättävänkin mukavasti. Toki kahden pienen kanssa alämä oli todella tiivistä. Nyt kun lapset ovat isompia, lyhyen ikäeron edut näkyvät. Leikit ja mielenkiinnon kohteet ovat samat ja lapset ovat tiivis parivaljakko.



Kakkosen ja kolmosen ikäero on miltei kolme vuotta ja se oli itseni kannalta ihan mukava. Eli välillä kokonaisia yöunia... Mutta lasten kannalta on kyllä aika pitkä ikäero, vaikka vuosien kuluttua ei toki enää niin suurta merkitystä. Tällä hetkellä ehkä pikkiriikkisen kaduttaa, että kolmas lapsi tuli tehtyä niin myöhään, mutta silloin ratkaisu tuntui hyvältä. Tilanteet ovat aina niin moninaisia ja yksilöllisiä. Seuraavaa lasta toivoisin reilun kahden vuoden ikäerolla edelliseen, mutta eihän tuota koskaan tiedä... =)

että emme pysty tekemään kolmatta lasta pienellä ikäerolla. Ekan ja tokan lapsen ikäero on 2 vuotta, ja yhtään pidempää en siitä olisi halunnut. En tosin lyhyempääkään. Eli taitaa olla todella niin, että jokaisen mielestä (melkein) se on juuri oiva ikäero, mikä heidän lapsillaan on.



Itse olen vain seurannut siskoni perhettä, joissa lapset on kolmen vuoden ikäerolla, ja se on toisaalta liian pitkä siihen, että lapsilla olisi yhteiset leikit jne.



No, meillä joka tapauksessa tokan ja kolmannen ikäero tullee pidemmäksi, mutta on siinä se hyvä puoli, että sitten voi taas keskittyä vauvaan paremmin. Toisaalta, monet ovat sanoneet että kolmas lapsi on helpoin siinä mielessä että kaksi ekaa jo leikkivät keskenään jne.



Ei kai näihin ole mitään oikeaa ratkaisua, jokainen perhe tekeen niin kuin parhaaksi näkee. Mutta kyllä mua tosiaan vähän harmittaa se, että emme pysty tekemään kolmatta lasta nyt.

mutta ei sillä ikäerolla niin kamalasti ole väliä. Toiset lapset tulevat juttuu keskenään isommastakin ikäerosta huolimatta ja jotkut toiset eivät sitten millään. Ja sitähä ei voi etukäteen tietää.



Erityisesti minua surettaa se että lapsilukumme jää kahteen: aloitimme myöhään, kaikenlaisia ongelmia matkan varrella, joka näkyy juuri siinä ikäerossa. Ja nyt minä olen jo niin vanha etten enää viitsi, vaikka kaipa raskaaksitulo edelleen mahdollista olisi. Jos kakkonen olisi syntynyt alle 2 v erolla esikoiseen, kuten toivoimme, kolmostakin olisi yritetty.

Anni-Fanni:

Itse olen vain seurannut siskoni perhettä, joissa lapset on kolmen vuoden ikäerolla, ja se on toisaalta liian pitkä siihen, että lapsilla olisi yhteiset leikit jne.

Tätä en kyllä itse allekirjoita. Minulla on ikäeroa siskoni kanssa melkein 6 vuotta ja kyllä me on leikitty yhdessä. Ei se leikki tietenkään ole samanlaista kuin ikätovereiden kanssa, mutta yhteistä tekemistä on kyllä keksitty.

Meillä ensimmäiset lapset syntyneet 1v 9kk erolla. Minusta tuota kahden pienen lapsen kanssa olemisen vaikeutta liioitellaan tai kai se on asenne kysymys. Meillä ei olla oltu pienemmälle kateellisia eikä pikkuveljeä vauvana kiusattu, enemmän tuota kiusaamista mielestäni esiintyy juuri kun ikäero on noin 3-5 vuotta ja isompi osaa jo taistella tuosta erityis asemastaan. Meillä pojat touhunneet aina yhdessä kun ollaan kotosalla tai lomilla vaikka molemmilla tokikin oma kaveripiirinsä onkin. On kuitenkin varsin kätevää kun lomille saa aina kaverin matkaan. Nämähän tietenkin tapaus kohtaisia ei kaikki sisarukset tahdo tulla toimeen millään oli ikäero mikä hyvänsä. Minä olisin tehnyt kolmannenkin samaan syssyyn olisi sitten pääsytvauva arjesta kerralla eroon eikä aina tarvitsisi aloittaa alusta, mutta luonto päätti toisin ja kuopus syntyi yli 10 vuoden ikäerolla toisiin. Tämä aiheutti sen, että vielä oli tehtävä yksi kaveriksi kuopukselle ja näille ikäeroksi tulee 2,5v. Eli minua ei ainakaan kaduta pätkääkään että lapsilla pieni ikäero.