4v:n uusi villitys: karkuun juokseminen

Mä tein niin, että ilmoitin, että jos minua juostaan karkuun, niin täytyy laittaa lapsi narulla kiinni jonnekin. Pari kertaa sidoin pojan ranteesta pikkuveljen rattaisiin ja kotona eteisen pöytään. Poika tietysti itki surkena ja ulkona häpesikin, mutta karkailu loppui hyvin nopeaan. Toki myös selitin miksi ei saa juosta karkuun, mutta kyllä tuo naru oli se ratakiseva konsti. Naru kulki mukana rattaissa tai taskussa pelotteena vielä aika pitkään sen jälkeenkin. 4-vuotias on minusta sen verran iso, että voi jo käyttää noinkin ankaraa keinoa, ja sitäpaitsi se ulkona karkuun juokseminen on oikeasti niin vaarallista, että sitä ei voi sallia yhtään.

Meillä on ollut tuollaista jo 1 v lähtien... Vinkkinä, että älä raivostu, vaikka raivostuttaakin. Karkuun juokseminen on hauskaa vain, jos äiti lähtee perään. Jos et lähde, loppuu tuosta hommasta hupi aika nopeasti.

Sehän on enemmänkin sitä liikkumisen riemua ja hippaleikkiä, kun taas 4-vuotiaalla kyse on vähintään yhtä paljon uhmasta ja tahtojen taistelusta. Meillä ei tuo huomiotta jättämättä toiminut ainakaan ulkona siitä yksinkertaisesta syystä, että 4-vuotias jo tietää että ennen pitkää äidin on pakko tulla perässä. Pukemistilanteessa se olikin usein hyvä konsti: jätin vain lapsen vaatteet eteiseen ja sanoin että äiti menee ulos odottamaan. Mutta tosiaan ulkosalla... Jos ollaan menossa jonnekin ja lapsi juoksee vastakkaiseen suuntaan tai singahtaa autotietä kohti sivuilleen katsomatta tai lähtee kaupassa puikkelehtimaan hyllyjen väliin, ei siinä kovin pitkään voi odotella välinpitämättömän näköisenä. Pienemmän voi köyttää rattaisiin näissä tilanteissa, mutta itsekseen kävelevän kanssa meillä tosiaan turvauduttiin naruun :-)

Sama juttu täällä. Olihan sitä jo yksivuotiaanakin, mutta nyt se tuli uudestaan. Ja pahempana! Eli AarneAnkalla lienee odotettavissa toinen kierros muutaman vuoden päästä ;-)



Itse olen ihan helisemässä, kun lapsi lähtee parkkipaikalla tai pihatiellä karkuun eikä yhtään tajua vaaraa. Vaikka siis periaatteessa osasi jo vuosia hienosti kulkea vastaavissa paikoissa, nyt tuntuu ajattelevan, että itse tietääkin paremmin.



Meillä tehdään niin, että karkaava lapsi otetaan kainaloon ja kannetaan sitten loppumatka. Kauhea huuto ja venkoilu ja veteläksi heittäytyminen siitä syntyy (siis lapsi tekeen noi kaikki :-). Ja vanhemmille kova hiki... Sivustakasojat varmaan luulevat, että olen kaapannut vieraan lapsen tai jotain, mutta ei voi mitään - turvallisuuus ennen kaikkea. Juuri tänään selitin (taas kerran), että " ei auta, jos lupaa *ens kerralla* mennä kiltisti. Äiti kantaa heti, jos huomaa, että juokset vaarallisissa paikoissa etkä pysähdy, kun pyydän. Sit kun et tee niin, en kanna."



Tuo naru-pelote on varmaan toimiva, aion kokeilla. Paitsi että meillä ei ole rattaita, joten tarvinnee sitoa omaan ranteeseen -> Voi mennä hermot itseltä, kun tenava rimpoilee käsipuolessa.

Minä olen kanssa käyttänyt tuota kainalossa kantamista tai pitänyt tiukasti kädestä kiinni, jos esim. ostoskeskuksessa/parkkiksella yrittää ryntäillä omille teilleen.

Tiukkaan sävyyn myös puhuttelen lapsen, yritän tehdä selväksi, että en kertakaikkiaan hyväksy moista karkailua. Nykyisin yleensä riittää tiukka " ei" siinä kohdassa, kun lapsi koittaa lähteä omille teilleen.



Tuo naruvinkki oli hyvä -pitääkin alkaa kuljettaan narua taskussa kauppareissuilla :)

Hei!



Asiaan voi kokeilla tilanteen mukaan kahta vaihtoehtoa:



- Jos paikka on vaarallinen, niin sitten pitää kädestä kiinni tai roikottaa kainalossa niin kauan kuin edes yrittää karata. Meillä riideltiin pitkään siitä pidetäänkö kädestä kiinni kun kävellään tien yli. Silloin otin syliin, jos ei kelvannut kädestä pitää kiinni --> muksu kävelisi mieluummin vapaana. No, ei tarvinnut kauan tehdä ja nykyään ottaa heti kädestä kiinni kun sanoo.



- Jättää toisen kokonaan huomiotta ja jatkaa joko omaa touhuaan tai toisen lapsen kanssa oloa. Eli jos muksut eivät suostu pukemaan kahden sanomisen jälkeen, niin sitten keskityn itseni pukemiseen ja jätän muksut täysin huomiotta. Kyllä ne siinä vaiheessa kun itse on valmis ulkoilemaan niin alkaa hermostua että eikös he pääse mukaan. Tai jos päiväunet ei maistu niin sitten olen toisen kanssa unilla (joka siis siihen suostuu) ja toinen saa mekkaloida minkä lystää --> mutta EI SAA yhtään huomiota mekkaloinnilleen. Kyllä se sieltä on sitten aika pian tullut kiltisti nukkumaan.



Eli meillä meinasi mennä pelleilyksi kun hermostuin päiväunilla ja raahasin muksun omaan sänkyynsä. Siitä tuli kiva leikki ja pelleily. Kun lopetin raahaamisen ja menin vain toisen lapsen kanssa nukkumaan niin ei se toinen jaksanut yksinään meuhkata.



Vaatii hermoja ja päättäväisyyttä ja itselläkin se välillä pettää...

..ihan kummasti. Ei meillä ainakaan onnistu tiukasti käestä kiinni pitäminen enää. Ei pysty enää pitämään kiinni, ainakaan kintaat kädessä. Äidille jää vain lapsen kintaat ja pala haalarin hihakangasta.



Toinen, mikä raivostuttaa, on se, että huomiotta jättäminen kyllä toimii, mutta HITAASTI, eli alkaa itku ja kiukuttelu ja loukkaantuu mokoma, kun häntä ei huomioida ja kehittää tarinan siitä, kuinka äiti oikeasti olikin syypää siihen, ettei hän voinut pukea, koska.. Lopulta koko hommaan menee noin kymmenkertainen aika. Eikä lapsi siitä opi kuin sen, että toimiihan tämä huomennakin... Tosi hankalaa, kun pitäisi lähteä aamulla hoitoon.



Koomisinta on se, kun raahaa lasta kainalossa tai tiukassa otteessa ja lapsi kirkuu: ÄLÄ ÄITI VEDÄ! ÄIIITIII EIIIII!!! EIIII SAAA! SATTUUU! ja kansa seuraa vieressä. Luultavasti kaikki muut paitsi 4-vuotiaan kokeneet ovat valmiita hyökkäämään äidin kimppuun ja pelastamaan lapsiparan julmalta lapsiavihaavalta naiselta, joka ei mitenkään voi olla hyvä äiti..



Pahuksen kova äänikin ja liian hyvä artikuloinnin selkeys näillä 4-vuotiailla jo. Taatusti koko bussipysäkin sakki saa selvää.



;-)