Siirryn sitten raskausosiosta tänne...

Kaivanpa tämän vanhan ketjun esiin ja jatkan kokemuksieni kertomista.

Eli uusi raskaus ei ole alkanut, vaikka silloin heti jälkivuodon loppumisen jälkeen aloitettiin. Kiertokaan ei ole kyllä ollut normaali sen koommin ja kuukautiset on olleet selvästi aiempaa runsaammat.

Henkisesti on ollut raskaita aikoja nämä, varsinkin jokaiset kuukautiset ovat olleet rankkoja, koska se on aina merkinnyt epäonnistumista. Tänään olisi muuten ensimmäinen äitiyslomapäivä, mutta niin vain iltavuoro kutsuu.

Eilen oli viimein se jälkitarkastus. Missään verikokeissa ei ollut mitään häikkää. Hyytymistekijätkin kunnossa. Ei mitään infektioita tms. Patologin tutkimuksissa ihan normaalit sikiö ja istukka. Ja se olis ollut poika <3

Vauvahaaveet saatiin nyt kuitenkin hylätä joksikin aikaa. Vasemmasta munasarjasta löytyi nimittäin jonkin sortin kystä. Ultraäänen perusteella vastaisi lähinnä dermoidia. Yli 6 cm halkaisijaltaan ja vaatii leikkauksen. Leikkausajankin sain: 21.5. Ovat lähtökohtaisesti hyvälaatuisia, sanoi lääkäri. Kiireellisyysluokkaa miettivät, olisiko 1 vai 2. Päätyivät ykköseen, koska vauva on vielä toiveissa ja hyvinkin pian olisi suotavaa sellainen saada. Tämä ei siis estä raskaaksi tulemista tai jatkossakaan lasten saamista. Ei ole myöskään vaikuttanut siihen sikiön kuolemaan.

Jännittää tietysti aika paljon. Ensinnäkään, mua ei oo koskaan aiemmin nukutettu. Millainen tunne sekin on kun herää putki kurkussa? Ja toisekseen tuo "lähtökohtaisesti hyvälaatuinen" ei kovin paljoa mua lohduta, koska lähtökohtaisesti mikään mun elämässä ei oo viimeisten muutaman vuoden aikana mennyt niin kuin lähtökohtaisesti olisi pitänyt. Lähtökohtaisestihan raskaudetkin kestävät loppuun saakka raskausviikon 12 jälkeen.. Toivon parasta (joo, ainakin naapurin Toivo on vielä elossa, vaikka silläkin on kyllä syöpä etten tiiä miten kauaa) ja pelkään pahinta.

Blackpanther, toivottavasti pääsette taas pian yrittämään uudelleen ja tärppäisi nopeasti! 

Minutkin nukutettiin, kun otettiin loput raskausmateriaalit pois. Ei ollut mitenkään kovin paha kokemus. Ennen nukuttamista annettiin diapam. Minulla ei ainakaan ollut putki kurkussa, mutta ehkä nukutuksia on erilaisia. Hyvin se menee, ei kannata stressata liikaa.

Täällä tärppäsikin sitten aika nopeasti uudelleen, toisesta kierrosta. Olen nyt 11. viikolla raskaana. Odotan kovasti ultraa ja sitä, että saa seulonnan tuloksen.

Onnea Macaron uudesta raskaudesta ja onnea uuteen raskauteen :)

Nukutuksia tosiaan on erilaisia. Pikkutoimenpiteet esim. kaavinta, sähköinen rytminsiirto yms. tehdään ns. humautuksessa. Varsinaisiin leikkauksiin joudutaan vahvan unilääkkeen lisäksi käyttämään vahvoja lihasrelaksantteja, jotka lamaavat myös hengityksen eli intubaatio ja hengityskoneeseen kytkeminen ovat välttämättömiä toimenpiteitä. Herätys tapahtuu siis "putki kurkussa", joka otetaan pois ja vaihdetaan nielutuubiin kun potilas hengittää itse (nielutuubi ="putki" nielussa -pitää kielen pois hengitysteitä tukkimasta niin kauan, että potilas on tarpeeksi hereillä). Eihän se intubaatioputki yleensä vastalääkkeen "herätyslääkkeen" antamisen jälkeen ole kuin pienen hetken, mutta en halua kuvitella sitä hetkeä.. kirurgis-perioperatiiviseen hoitotyöhön aikoinaan suuntautuneena sairaanhoitajana kun olen sen useamman kerran nähnyt..

Leikkaus tehtiin reilu kolme viikkoa sitten. Oon toipunut tosi hyvin ja kokemus oli pelkästään positiivinen. Turhaan pelkäsin. Tietysti vielä patologin vastauksia odotan, mutta se oli dermoidi niin kuin pitikin olla ja ne on kuulema lähes 100 %:sesti hyvälaatuisia. 

Nukutus meni hyvin, ei ehtinyt edes päässä pyöriä kun olin jo taju kankaalla. Herätystilanteestakaan mulla ei oo mitään käsitystä. Ilmeisesti totesivat mun hengittävän itse ja hyvin, vaikka heräsinkin vasta heräämössä. Ei ollut kurkussa/nielussa silloin enää mitään. Hoito oli hyvää, kipulääkettä sai ja taas on Seinäjoen keskussairaalalle annettavana pelkkää positiivista palautetta <3 Olin samalla osastolla kuin silloin keskenmeno-tyhjennyksessäkin ja on kyllä ihana osasto!

Vauvan "yritys" jatkuu nyt siis taas :)

Osanottoja. :( Ja tsempit tulevaan!

Kiitos!  Pelottaa tuo huominen..

Hei Pantteri

Valtavasti voimia tulevaan.

Meillä oli LA 20.4.2014, mutta rv 16+1 sydänääniä ei neuvolassa kuulunut. Olin jo tuohon varautunut, sillä meillä on koti-doppler ja sillä en ollut saanut ääniä kuuluviin edellisellä viikolla (vasta silloin aloitin kuuntelemisen).

Tämä raskaus oli minulle kuudes... huoh!
Minulla on takanani nyt neljä keskenmenoa ja sängyissään tuhisee kaksi ihanaista, tyttö ja poika.
Eli km rv 9+ 07/2005, nyt ekaluokkalainen poika 06/2006, km rv 11/12+, km rv 6+ 03/2012 ja pikkuinen tyttö 01/2013 ja nyt tämä km 16+ 11/2013.
Lapsia meillä on siis yhtä monta, toivottavasti sinulla ei ole aiempia keskenmenoja kuten minulla. Vaikka mitäpä se muuttaa...

Meillä viikot vastasivat suunnilleen samoja kuin sinulla nyt (sairaalaan menessä )16+3, myös sikiön mitoiltaan n rv14+.

Toivottavasti tästä kertomuksestani olisi sinulle jotakin hyötyä. Toivottavasti ei ole liian yksityiskohtainen, mutta itse olisin ainakin toivonut jostakin yksityiskohtaista kertomusta siitä, mitä tapahtuu sairaalassa ja sen jälkeen... Älä lue tätä, jollet halua tietää mitä sairaalassa tapahtuu...
Sairaalassa:
Syö ja juo hyvin, jos vain voit, ennen sairaalapäivää. Juomapullo on myös hyvä mukana.

Menin aamulla ennen kahdeksaa kätilöopistolle ja sain ensimmäiset cytotecit.
Olin omassa huoneessani. Suurin shokki, ensimmäinen ja ainoa oikeastaan, oli portatiivi, joka odotti sänkyni vieressä. Se metallinen iso astia, jossa oli sellainen kuitupaperi valmiina. Tuntui, että halusin paeta tilanteesta tuon portatiivin vuoksi, vaikka olin aiemmin kokenut saman, mutta aiemmilla viikoilla. (noilla aiemmilla viikoilla raskausmateriaalia ei kerätä talteen, eikä portatiivia siis...) Siinä se odotti...
Mies oli ajatellut tulevansa mukaan, mutta kun näin portatiivin, ilmoitin hänelle, että tämän tilanteen hoidan yksin...

Ensin juttelin pitkään hoitajan kanssa.
Kannattaa käydä valmiiksi läpi mielessään kysyykset, joita tulevat esittämään ja mitä kertovat. Haluatko olla yksin, mitä kipulääkkeitä haluat, kerro jos sinulla on esim taipumus voida pahoin helposti tai olet kovin kipuherkkä, verenpaineet tms.
Sairaalavaatteet päälle ja valmistudu siihen, että laittavat valmiiksi kanyylin käteesi, jos tarvitset nesteytystä tai päädytään kaavintaan
Ja jos vain ehdit ennen huomista pohtia valmiiksi haluatko nähdä pienen hänen synnyttyään ja miten haluat hautauksen toimitettavan.
Me sovimme, että haluan nähdä pienen, mutta niin, että hoitaja ensin katsoo tilanteen. Mutta kävikin niin, että mieheni tuli illalla sairaalaan kun kaikki oli ohi ja portatiivi viety pois. Ja siinä yhdessä päätimme, että emme sittenkään halua nähdä pientä vaan pitää muistikuvan sellaisena kuin se mielessämme oli ultrien ja mielikuvien perusteella. Mies kävi tämän sitten hoitajalle kertomassa ja hoitajan mielestä se oli hyvä ratkaisu, sillä pienokaisen menehtymisestä oli jo sen verran aikaa - kuten teilläkin.
Pienen saa itse haudata jos haluaa, mutta me päädyimme yhteistuhkaukseen, johon yli 12-viikkoiset ainakin Kättärillä viedään. Saimme Honkanummen muistolehdon esitteen mukaan ja sinne on pienemme tuhkat viety marraskuun lopussa (aina kuukauden lopussa vievät). Huomenna on tarkoitus käydä viemässä pienelle kynttilä...

Minä ehdin saada cytotecia muistaakseni neljästi, mutta vuodin ilmeisesti normaalia enemmän (reilun litran ennen syntymää) ja tippa olikin kädessäni alati ja veriarvojakin seurattiin. Minä aloin vuotaa puolen päivän aikaan ja sen jälkeen ei enää saa syödä eikä juoda, joten on hyvä syödä aamulla hyvin - jos pystyt.
Minulle väläyteltiin leikkaussalin mahdollisuutta useasti ja neljän aikaan hoitajien vuoron vaihduttua se vaikutti jo todennäköiseltä, mutta silloin pikkuinen syntyikin. Koko tilanne ja päivä oli karu, absurdi, surullinen, jotenkin groteski ja uuvuttava. Siinä minä ja portatiivi ja soittokello ja haaveet, unelmat ja odotus pienokaisesta suuressa solmussa ja verenvuodossa.
Käytännössä kun vauva oli syntynyt, katkaistaan napanuora hoitajan toimesta ja sitten jäi odottelemaan istukan syntymistä.
Kipulääkettä saat niin paljon kuin vain tarvitset ja pyydät. Minä en oikeastaan halunnut mitään. Sain alkuun panadolin ja buranan ja saman setin myöhemmin myös kertaalleen. Muutoin pärjäilin lämpöpussilla. Supistuksethan ovat cytotecin alkuun aikaansaamia (minulla myös aiemmat km:t ja esikoisen synnytys käynnistetty noilla) ja voivat vastata ihan synnytystä, joten kipulääkkeitä tms. kannattaa pyytää jos siltä tuntuu.

Minä jäin vielä syntymän jälkeen tarkkailuun vuodon vuoksi ja verikokeitakin sen jälkeen vielä otettiin.  Yhteensä olin sairaalassa aamukahdeksasta illalla seitsemään. Lopuksi enää odotimme verikokeiden tuloksia ja lääkäriltä jälkitarkastusaikaa.

Minulla oli viime viikolla Kättärillä jälkitarkastusaika ja sain kuulla istukasta ja kudosnäytteistä tulokset. Mitään ihmeempää ei löytynyt ja nyt (kai) ensimmäiset kuukautiset ohi, mutta epämääräistä vuotoa on toisinaan yhä.

Kannattaa varautua siihen, että vuotoa tulee todella runsaasti. Kyselin sairaalassakin miksi keskenmenossa vuotaa niin hurjasti verrattuna synnytykseen, mutteivät osanneet sanoa. Mutta jälkivuoto on sama kuin synnytyksen jälkeen. Tosin voi olla pidempikin koska synnytyksen jälkeenhän esim. imetys supistaa kohtua tehokkaasti. Minä imetän vielä tuota 11kk vanhaa tyttöämme ja se varmaankin osaltaan vaikutti vuodon päättymiseen, tai sitten ei. Noin kolme viikkoa oli jälkivuotoa ja ensimmäisinä päivinä todella runsasta.

Valtavasti voimia surulliseen päiväänne.
Se on fyysinen ja rankka, uuvuttava kaikin puolin.
Parasta oli palata kotiin ja saada lapset syliinsä ;(
Minulla meni noin viikko ihan shokkivaiheessa. En halunnut nähdä, kohdata ketään ja vain itkeskelin. Luin kaiken minkä netistä käsiini sain ja kuuntelin loputtomasti musiikkia. Siitä alkoi toipuminen. Luulen, että koska kyseessä oli jo neljäs keskenmenoni, tosin se kaikkein pisimmälle päätynyt, jotenkin "pääsin" siitä helpommin eteenpäin. Nyt varovasti yritetään eteenpäin...

Ja ne tunteet - shokki, suru, epätoivo, ahdistus ja se epäoikeudenmukaisuus - koko 4 kuukautta ihan hukkaan heitettyä väsymystä, huonovointisuutta, toivoa, uskoa ja unelmia, haaveita - ja kaikki vesitetty yhdessä päivässä - miksi?

Anna itsellesi aikaa. Minä ainakin koin haluavani olla ihan yksin vain. Korkeintaan miehen kainalossa ja lasten kanssa. En muuta.
Jokaisella on oma tapansa käsitellä koettu - sinulla ehkä jokin ihan toinen kuin minulla.

"Vaikka en sinua näkisi, et ole kaukana.
Olethan luonani kuitenkin, kaikessa mukana.
Vaikka en sinua kuulisi, et ole etäällä.
Kuuntelen puissa ja tuulessa laulusi säveltä.
Vaikka en sinua kohtaisi maan päällä milloinkaan,
olethan jäänyt kuitenkin sydämeeni asumaan."

Kiitos kun kerroit tarinasi <3 Voimia sulle myös tosi paljon jatkaa. Tosi rankkaa ollut sulla.. mutta onneksi sinulla on myös kaksi ihanaa lasta. Itsekin osaan olla nyt toisella lailla kiitollinen noista kahdesta. Mikään ei olekaan niin itsestään selvää kuin mihin olin ehkä tuudittautunut.

Mulla tämä oli ensimmäinen keskenmeno. Nyt täällä valvon, en saa unta.. jännittää ja vähän kivuliaita supistuksiakin on alkanut tulemaan, mutta harvoin. Vuoto kuitenkin vaan pientä, lähes olematonta vielä. Varmaan pelkään tuota cytoteciäkin kun mulla on toinen synnytys käynnistetty sillä ja vettattuna ekaan joka tuli luonnollisilla supistuksilla niin tuo toinen oli ihan kamala :( Mutta kaipa tästä jotenkin selviää. Ja tietysti pelkään myös omia tunteitani jos vielä joudun nähdä sen sikiön.. en halua. Tarpeeksi kamalaa oli jo nähdä se liikkumattomana ja kuolleena ultrassa kun siinä 12-viikon ultrassa kaikki vaikutti vielä niin hyvältä ja toinen oli niin vilkas siellä..

Voi, et varmaankaan ole nukkunut lainkaan. Minäkään en tainnut nukkua edellisenä yönä. Mutta torkuin sairaalassa ensimmäisten cytotecien jälkeen pari tuntia ennen vuodon alkamista.

Sikiötä ei tarvitse nähdä, jollet halua. Soitat vain kelloa ja pyydät hoitajan paikalle ja olet katsomatta jos tilanne on sellainen...

Tuo on varmasti hyvä, että supistuksia sinulla jo on. Toivon todella, että pääsisit mahdollisimman vähällä kivulla. Minulla ensimmäinen keskenmeno (rv9+) oli kaikkein kivuliain cytoteceilla, mutta silloin en osannut ottaa tarpeeksi kipulääkettä.

Kauheaa on tosiaan se kun aina vakuutellaan, että kun viikon 12 yli pääsee, on riski niin ja niin pieni. Minullekin alku-ultrassa rv 7+ lääkäri sanoi, että "nyt kun syke on nähty, on keskenmenon riski 1%", minä siihen totesin, että eipä minulla ennenkään ole keskiarvojen mukaan menty... Enpä silti arvannut :/
Ja varsinkin kun nt-ultran jälkeen sitä uskaltaa jo huokaista kun toinen vilkuttelee ja potkiskelee terhakkana.
Se epäreiluus tuntuu niin kohtuuttomalta - koko tilanne.

Toivottavasti sinulla on joku jonka kanssa jakaa ajatuksiasi. Minä itse koin hirveän raskaaksi vanhempieni kohtaamisen. Jotenkin sen surun keskellä toisten suru samasta (jotenkin henkilökohtaisesta)asiasta oli liikaa. Sen sijaan ystävieni kanssa asian läpikäynti auttoi. Ja eräällä tavalla se kun olin laittanut kaikille ystävilleni, jotka raskaudesta tiesivät, viestin tilanteesta ja sain kaikilta jonkin pienen viestin takaisin.
Kannattaa olla itsekäs ja huolehtia oman mielensä sopukat ensin. Syvälläkin joutuu käymään... Sitten sitä voi aloittaa toipumisen ja olla taas perheelleen se äiti, jota tarvitaan.

Tiesivätköhän teillä lapset raskaudesta? Meillä ei esikoiselle oltu kerrottu, mutta kerroin heti kun keskenmeno todettiin. Jotenkin se oli hyväksi kun ekaluokkalaisen kanssa pohdimme pikkuisen siskon menneen taivaaseen ja olevan meille vähän niinkuin pikkuinen suojelusenkeli. Minä en ole millään tavalla pätkääkään uskonnollinen, mutta lapsen kanssa tuo keskustelu noin tuntu luontevalta. Tietysti riippuu siitä millaisia lapset ovat tunteiden käsittelyssä. Meillä poika itki kovin ja surkutteli "pientä siskoa". Hän itse pyysi, että menisimme hautausmaalle ja hän saisi viedä kukan ja kynttilän pienelle.

Voimia tulevaan ja kauniita ajatuksia mukaasi.

Ehkäpä ensi vuonna me olemme tuolla odotuspuolella onnellisemmissa merkeissä.

Väliaikatiedote: ekat neljä tabua emättimeen klo 8, seuraavat kaks suun kautta klo 12 ja lopputulos -ei mitään vaikutusta :( nii että kyllä mä täällä vielä joulunakin oon. Kaapia ei kuulema voi näin isoilla viikoilla. Ensin pitää lääkkeillä tyhjätä ja sitten vasta jos jotain jää, voi kaapia. Mutta lupaan sitten uutena vuotena kirjoittaa pitemmän raportin jos siihen mennessä ois jo saatu tuo ulos tuolta.. Siis valivali, mutta kun kyllästyttää ja turhauttaa -ja pelottaa ihan yhtä paljon se, että vuoto ei ala kuin sekin, että se alkaa..

Voi apua!
Etkä ole joulua siellä!
Kyllä se vuoto alkaa ja sitten toivottavasti kaikki onkin ohi jo pian. Minulla tekivät niin, että emättimeen tabut niin kauan kunnes vuoto alkoi ja sitten suun kautta loput. Ilmeisesti tässä ei ole mitään standradia. Minulla myös lyhensivät tuota väliä kun vuoto oli alkanut.
Oletkohan kovin kipeä - ilmeisesti et, jollei mitään tapahdu. Jotain hyvää sentään.

Sormet ristissä tsemppaan tätä kamalaa asiaa eteneväksi mahdollisimman pian.

Huoh, yks vastaus katos jo johonkin bittiavaruuteen. 

Mutta oon ihan hengissä. Kaikki tapahtui sitten yllättävän nopeasti tuon viestin jälkeen. Piakkoin alkoi tulla pieniä supistuksia, ei kovin kipeitä, mutta pyysin varmuudeksi buranan ja panadolin. Vuotoa ei tullut. Yllättäen lapsivesi tuli klo 15.45 ja supistukset loppui siihen,  kohdunsuu sormelle auki. N. klo 16 tuli pari supistusta ja kun menin astialle niin tuli sikiö. Vaan istukkapa ei tullutkaan. Vuoto oli tosi reilua. Vielä koittivat sitä cytoteciä antaa suun kautta ja peräsuoleen, mutta ei mitään vaikutusta. Caprilonilla saivat vuotoa vähän vähenemään. Lopulta kaavintaan pääsin siinä klo 19 jälkeen. Tehtiin spinaalipuudutuksessa,  näin kuulema usein päivystysaikaan tekevät. Nyt on  ihan hyvä olo ja pääsen kotiin heti kun labravastaukset on tulleet eli piakkoin.

Uutta vauvaa vaan ei saakkaan alkaa ihan niin pian yrittämään :( kahden kuukauden päästä otetaan jotkut hyytymistekijäkokeet ja vasta sen jälkeen. Menee siis helmikuun puolivälin yli.

Lapset tiesivät raskaudesta ja poika ainakin on ymmärränyt, että "äitiä harmittaa kun vauva on kuollut ja että viedäänkö se nyt sitten hautausmaalle" Silloin vielä en osannut vastata, minne viedään, mutta nyt tiedän, että hautausmaalle viedään, täällä on uurnalehto ja joku enkelipatsas siinä muistomerkkinä. Saa sitten käydä joskus lasten kanssa katsomassa, että täällä teidän pikkusisko/-veli on.

Sun tuki on ollut mulle suureksi avuksi <3 kiitos vieläkin! Lisäksi täällä on ollut ihania hoitajia. Myös kun oon ystäville kertonut, että näin kävi niin ne vastausviestit on antaneet voimaa :) Mieskin on ollut suurena tukena. Eli kyllä tämä tästä, vaikka surutyötä vielä varmasti onkin tehtävänä. Just nyt olo lähinnä helpottunut kun sai sikiön viimein pois. Eniten harmittaa kun eka lupasivat, että ekojen kuukautisten jälkeen saa alkaa yrittämään uutta vauvaa ja nyt meneekin se kaks kuukautta. Mut jospa ne ekat kuukautiset viivästyiskin sen verran? Ni sitten ei ehkä niin harmittais..

Hyvä kuulla, että lopulta tilanne eteni pikaisesti. Niin vähän ounastelinkin.
Todella todella kurjaa, että päädyit vielä kaavintaankin. Minä en ole koskaan moiseen joutunut (toistaiseksi ainakaan). Toivottavasti se ei ollut ihan kaamea kokemus. Täällä ainakin tekevät ymmärtääkseni kaavinnat aina humautus-nukutuksessa, joten siinäkin suhteessa tuo on ollut varmasti aikamoinen kokemus. Voi sinua!

Se on kumma juttu, että sitä tosiaan on lähinnä helpottunut tuon jälkeen. Sitten sitä toivoo, että kaikki raskauteen liittyvä - turvotus, vuoto jne päättyisi pian. Minä tuskailen yhä kilojen kanssa. Tyttärestä vuoden alusta jäi joku 5kg ja tässä raskaudessa ehti tulla sama 5kg, joten olo on mitä viehkein ja vaatteet eivät mahdu päälle ja ja ja... noh, ehkä murheista pieni, mutta sitä toivoisi pääsevänsä kaikin puolin "normaalitilaan" mahdollisimman pian kuitenkin.

Olitkohan vielä yön sitten sairaalassa?
Toivottavasti pääsit pikaisesti lasten ja miehen luokse. Ja saat levättyä uupumuksen pois. Jotenkin itselläni ainakin uni oli pakopaikka ja unentarve massiivinen seuraavina päivinä.


Vaikka nyt harmittaa, että uutta yritystä vasta parin kuukauden kuluttua, ensin menee monta viikkoa jälkivuodon kanssa ja tiedätkö, tuo, että tuo on tosi hieno juttu, että pääsit hyytymistekijätesteihin. Ymmärtääkseni niissä pitää raskaudesta olla kulunut 3kk. Minä en päässyt julkisella puolella mihinkään testehin, vaikka km oli neljäs ja tyttäreni syntyi pienipainoisena/kasvukeskeymänä. Täällä ollaan tosi tarkkoja, siitä, että pitää olla kolme keskenmenoa takana tai jokin muu epäily. Lääkäri vain kehotti kuitenkin syömään mahdollisessa seuraavassa raskaudessa aspiriinia. Sitähän käytetään tukostaipumukseen. Menen kuitenkin vielä yksityiselle kuulemaan toisen mielipiteen... Että sikäli olet onnekas ainakin tässä kohtaa.

Me kävimme eilen siellä muistolehdossa. Oli pilkkopimeää ja hiukan sateli vettä. Paikka oli kaunis ja täynnä pieniä lyhtyjä ja kynttilöitä, joista osa paloi. Lisäksi oli leluja, pikkuautoja ja pieniä enkeleitä. Mitä sitä muuta voi kuin itkeä. Olin vähän pelännyt etukäteen hautausmaalle menemistä, ajatellut, että se on sitten se viimeinen hetki... Ja oikeastaan sen jälkeen olo oli tosi rauhallinen ja oli oikeastaan hyvä, että menimme vasta nyt 6 viikkoa tapahtuneen jälkeen sinne. Vielä lupasin pojan viedä viemään pikkusiskolle kynttilän, se on hänelle ilmeisen tärkeää.
Mies autossa sanoikin, että nämä olivat ne viimeiset jäähyväiset.

Lapsilla voi olla kummia kysymyksiä, mutta toisaalta mielestäni juuri lapsen kysymykseen oli helpointa vastata ja kertoa asioita hänelle.

Kiva, (jos niin voi sanoa) jos kirjoitteluistani on ollut jotakin iloa. Jotenkin on hassua, että lääkärit jne. sanovat, että netissä ei pitäisi roikkua ja keskustelupalstoja lukea. Itse olen kuitenkin sitä mietä, että juuri tällaisessa tapauksessa vertaistuen löytäminen lähipiiristä tai muualta on lähes mahdotonta. Lisäksi on sellaisiakin juttuja, joita ei ehkä lähimmilleen edes halua sanoa tai kertoa.

Valtavasti voimia toipumiseen (voiko moisesta sitten toipua?) ja kauniita aatoksia eteenpäin.

Nähdään odottajissa ;)

Piti vielä sanoa tuosta surun käsittelystä. Se voi olla parisuhteelle myös koettelemus.
Raskaushan on äidille kovin konkreettinen, muttei isälle vielä tuossa vaiheessa niinkään. Ja surun mittavuus voi myös yllättää. Minä huomasin, että mies käsitteli tilannetta kovin eri tavoin kuin minä vaikak olikin täydellisesti tukenani. Mutta katosi välillä kellariin maalailemaan tms. ja ilmeisesti suri sillä omalla tavallaan.
Luimme yhdessä nämä sivut http://www.enkelisivut.net/ ja siitä oli tosi paljon apua tilanteen käsittelemisessä. Anna vaikka miehellekin linkki erityisesti tuohon suru-osioon...
Tuolla on myös noita kertomuksia, mutta jostakin syystä yksikään niistä ei osu näille viikoille, ihan kummaa...

Joo, paljastui sitten tosiaan kolmeksi kuukaudeksi tuo kun se kätilö sanoi, että 2-3 kuukautta, mutta lääkäri oli sanonut, että kolme. En kuitenkaan luultavasti mene.. ehkä sitten jos en ole tullut raskaaksi siihen mennessä.  Ei meidän kummankaan suvussa ole ollut mitään hyytymistekijä ongelmia (ei veritulppia eikä vuotoja). Pikkuveljeltä joskus otettiin nuo kun sillä oli yhteen aikaan usein runsaita nenäverenvuotoja, mutta olivat ok.

Ei tuo kaavinta ollut paha juttu ollenkaan, yhtään en tiennyt, että mun jalkovälissä touhutaan yhtään mitään. Luulin, että paikalle odotetaan vielä lääkäriä tms. kun sanoivat, että on jo tehty. Kaavinnan jälkeen myös jälkivuoto on niukempaa ja kestää n. 1-2 viikkoa vain. Yleensä tosiaan on se humautus, mutta päivystysaikaan kuulema monesti tuo spinaali kun henkilökuntaa on vähän paikalla ja jos jossain tapahtuu jotain tosi kamalaa niin pääsevät äkkiä apuun: puudutetun potilaan voi hetkeksi jättää, nukutettua ei. Eilen oli myös paljon päivystysleikkauksia joten niilläkin oli kiirettä. Olivat kuitenkin tosi ystävällisiä ja symppiksiä. 

Kotiin olisin päässyt jo eilenkin, mutta olis mennyt niin myöhään kun kaavinta tehtiin noin puoli kahdeksan ja siinä on neljän tunnin seuranta-aika ois kello ollut jo puoli kakstoista, sitten vielä verikokeet  vastauksineen.. Niin päätettiin kätilön kanssa, että jään yöksi. Ja hyvä niin, sain nukkua ihan hyvän yön. Mutta kyllä nytkin väsyttää ja vähän semmonen heikko olo/huippaa -hemoglobiinista varmaan johtuu kun laski aika paljon. 108 oli lähtiessä. Pitää nyt koittaa pari päivää ottaa rauhallisemmin. Saikkua sain niin, että joulupäivänä vasta tarvii mennä töihin.

Ja noista nettisivuista. Mä sain oikeen listan niistä, mistä voi hakea vertaistukea. Eivät ehkä kuitenkaan ole mua varten. Tälläinen asiallinen keskustelu surullisesta asiasta auttaa, mutta kaikki nyyhkytarinat ja runot tuo vaan entistä pahemman olon. Jollekin tuollaiselle nimittäin toissapäivänö eksyin ja jo etusivun näkeminen  aiheutti sellaisen tunnereaktion, että oli pakko lähteä pois. Nuokun on sellaisia, joita joudun normaalistikin välttelemään jos en halua menettää yöuniani, sen verran tunteelline  olen :)

Ja seuraavan kerran nähdään tosiaan tuolla raskaus puolelle ja keskustellaan paljon iloisemmista asioista :) <3

Juu, tuolla enkelisivuilla onkin juuri se asiaosuus ja siitä tykkäsin. Teillä siellä näköjään hoidetaan ihan toisin kun olet saanut materiaaliakin mukaan - ei näissä isoissa sairaaloissa sellaista :/ Sen hautausmaapaperin sain ja itse sairaalapäivään liittyvän paperin ja siinä kaikki...

Minä oikeastaan jossakin vaiheessa oikein "uin" noissa nyyhkytarinoissa. Itkin tuntikausia, mutta se toisaalta helpotti - jotenkin itki itkunsa sitten siinä. Ja vähän väkisinkin vertasi omaa tilannettaan muihin ja huomasi, että kaiketi ihan mukavasti asiat lopulta kokonaisuutena tästä surullisuudesta huolimatta.

Toisaalta, muutoinkin luen kaiken mahdollisen minkä voin. Tässäkin kohtaa olen opiskellut duodecimin sivut, käypähoitosuositukset ja kansainväliset tutkimukset. Mutu-tietoa en jotenkin kaipaa mistään keskustelupalstoilta :)
Vertaiskokemukset asiallisesti ovat kyllä olleet avuksi.

Kyllä mäkin oon kaiken mahdollisen asiatiedon googletellut. Tuo lappunen, minkä sain, oli sellainen yhdistelmätietopaketti. Eka yleistä asiaa keskenmenosta, sen hoidosta, syistä ym. Takasivulla sitten siitä hautausmaasta infoa, niitä nettiosotteita ja sitten puhelinnumeroita, joihin voi myöskin soittaa ja saada keskusteluapua tai jos muuten on jotain kysyttävää vuodosta/kivuista/jotain muuta ongelmaa esim. osastojen numeroita,  sairaalapastoria ym.

Niin ja sitä omaa kroppaani kaipaan myös -siis kaikki fyysiset muistot tästä pois.. Poika kyllä sanoi "äiti, musta tuntuu, että sä oot vähän laihtunut". Ja miksei.. olihan tuo maha jo vähän kasvanut.. Painoa mulla ei tässä raskaudessa ehtinyt tulla, päinvastoin -300 g oli nyt siinä viimeisessä neuvolassa. Muuten kyllä on ylipainoa. Mutta jotain turvotusta lienee edelleen, meneehän siinä aikansa, ennen kuin kroppa palautuu. Ja kohtu mulla oli kai kasvanut ihan normaalisti, vaikka vauva olikin kuollut aiemmin. Ainakin kohdunpohjan korkeus oli näppituntumalla siinä, missä 16-17 viikolla kuuluukin.. eli ennen kuin kaikki elimet ym. asettuu "omille paikoilleen" ja kohtu supistuu ennalleen. Pieniä jälkisupistuksia on tänään tullut, eli kai se siitä sekin.

Ihana poika sinulla <3

Niin, jotenkin se on kurjaa kun haluaisi ravistella kaiken pois pikaisesti ja luonto ei vain toimi niin. Onneksi kohtu palautuu superpian. Minä sain parin viikon kuluttua ihan järkyttävän näppyarmaadan kasvoihini ja yläselkääni ja tukkakin lähti ihan tuppoina. Sitten se onneksi tasoittui, mutta eipä tuo ainakaan mitenkään tilanteen epäreiluutta ja surkeutta ainakaan edesauttanut. Jotenkin mustien silmänalusten ja turvonneiden silmien lisäksi tukan lähtö ja näppylät - oli jotenkin sellainen tunne, että "mitä vielä - ja vieläkö jotakin muuta - eikö jo riitä?".

Saitko muuten maidonnousunestolääkettä (onpas sana)? Minulla osastolla lääkäri siitä sanoi hoitajalle, mutta minä äkkiä väliin huutelemaan, että älkää nyt vain sellaisia kun vielä imetän.
Mutta ilmeisesti näillä viikoilla sellaistakin antavat.

On jotekin hullua, että tällaisessa(kin) tilanteessa on etsittävä tietoa googlesta niin paljon kuin mahdollista. En oikein osaa nähdä, että kenellekään riittäisi pelkästään se tietomäärä, joka sairaalassa on tarjolla. Puhumattakaan siitä, että jos tuohon tietomäärään törmää vasta sairaalassa tai ei keksi kysyä mitään, tuskin tuossa tilanteessa mitään jää mieleenkään.
Onkohan niin, että lääkärit ajattelevat, että normikansalaiselle riittää minimitieto, jos sekään. Tähän olen törmännyt myös molempien lasteni raskauksien erilaisten komplikaatioden yhteydessä. Lääkärien peruoletus tuntuu olevan, että potilas ei tiedä mitään (toki tämän tuleekin olla lähtökohta, mutta emmeköhän ole kovin erilaisia) ja hänelle sopii kertoa se, mikä itseä sillä hetkellä huvittaa ja sekin ihan minimillä.

Kun kävin jälkitarkastuksessa ja puhuin seuraavan mahdollisen raskauden ultrista ja sanoin, että pakkohan sitä on mennä rv 13-14 ultraan, ei tämän jälkeen pää muutoin "kestä". Aina päästävä ultraan kun jonkin km:n rv. Lääkärin mielestä tämä on ihan turhaa ja parasta on jos luonto saa itse hoitaa nämä pois. Että unohdetaan se, että ihminen on psykofyysis-sosiaalinen kokonaisuus ja annetaan vaan olla raskaana niin pitkään, että "luonto hoitaa" vaikka sikiö olisikin kuollut. Yritin tuohon todeta, että jokainen päivä ja viikko raskaana on lähempänä vauvaa ja mieluummin sitä tietää ennemmin kuin, että saa kuulla kantaneensa kuollutta sikiötä sisällään ja samalla valmistautuneensa taas askeleen lähemmäs lasta. Vaan tällä ei tuntunut olevan väliä...

Mitä muita vaihtoehtoja enää jää kuin netti?

Täälläkin sairaalassa (tällä kertaa) henkilökunta oli tosi ihanaa. Ja sairaalapäivää edeltävänä päivänä päivystyksessä hoitaja oli ihan kyyneleet silmissä kun tästä juteltiin. Vaikka ajattelin, että tämä on heille arkipäivää. Oma lääkärini (yksityisellä) sanoi, että ei ole. Ei näitä niin paljon ole - onneksi!