Aapeli77

Anteeksi kun tungen tähän ketjuun sotkemaan...mutta...
Huikeat onnittelut sinulle BlackPanther - vihdoinkin!

Täällä mennään jo rv 22+ ja vihdoin on ohitettu viime syksy km-kauhun raja ja pari viikkoa on voinut jo hengähtää.
Sitä on vaikea käsittää miten vaikeaa oli viikolle 16+ asti koettaa pitää raskautta salassa, poissa mielestä, elää epävarmuudessa ja samalla toivoa niin kovin, ettei mikään niin kauhea enää koskaan toistuisi.
Ja nyt tämä pieni jo potkii sen minkä ehtii <3

Toivon, että sinäkin voit mahdollisimman hyvin ja saat rauhassa, ja niin levollisin mielin kun se vaan ikinä on mahdollista, viettää raskausaikasi ja pikkuinen saapuu alkuvuodesta.

Onnea odotukseen <3
Aapeli - rv 22 tasan

Täällä viestittelen Blackpanterille plussatsemppejä ja nopeasti päivitän omia uutisiani. Vihdoin 4kk km:n jälkeen testi näytti viime viikolla (kolme) selkeää plussaa. Jouluun nyt tähdätään - seitsemäs raskauteni, toivottavasti kolmas lapsi...
Mihinkään ryhmään en ennen rv 16+ uskalla liittyä, ennen kun edellinen km on taas ylitetty.
Nyt ihmetellään ja odotellaan tätä kummaa.

Valtavasti pitkämielisyyttä, kauniita ajatuksia, mielenrauhaa ja ennen kaikkea plussaonnea kaikille piinailijoille - erityisesti Blackpantherille.
(ja anteeksi kun tulin tukkimaan tätä ryhmää tällaisella huhuilulla, mutten taida Pantteria muutoin tavoittaa)

Olen miettinyt sellaista, että jos vain tällainen, sinun ja minun - keskustelu olisi ollut itselleni luettavissa silloin kun tuo tilanne oli todettu, akutti ja sitä eli sen keskellä, miten sitä olisikaan saanut tukea ajatuksilleen ja tunteilleen. Keskenmenon kokenut on kovin yksin!
Missään ei tunnu olevan kerrottuna sitä ajatusten ja tuntemusten kirjoa, jota käy läpi. Eikä sitä konkretiaa mitä oikeasti tapahtuu. Eikä aikajanaa siitä kuinka kauan toipuminen voikaan kestää ja miten siitä selviää.

Niin, joulu tuntuu nostavan esiin tämän niin voimakkaana... Eräänäkin aamuna viime viikolla radiossa soinut Varpunen jouluaamuna sai sekä minut, että pojan itkemään. Tänä jouluna olen pyytänyt mieheltä, että kyseinen laulu ei mistään kuuluisi...

Nuo kommentit ovat karmeita - typeriä, tietämättömiä ja ajattelemattomia.. Vanhoilla Pesun (http://metku.net/~pesu/keskenmeno.php) sivuilla on tosi hyvä osio:
"Keskenmenon kokeneen ystävälle

Vältä seuraavia lausahduksia:

"No sehän oli vasta niin alussa"
"Eihän se edes ollut vauva vielä tossa vaiheessa"
"Sehän oli vaan pari solua noin aikasessa vaiheessa"
"Te ootte vielä nuoria, onhan teillä aikaa yrittää uudelleen"
"Parempihan se oli nyt kuin myöhemmin"
"Kyllä luonto poistaa vialliset"
"Teidän aika ei ollut vielä saada lapsia"
"Kyllä te vielä saatte tällasen koliikkivauvan itekin - haluutsä tän lainaksi pariks päiväksi?"
"Kyllä sulla nyt jo pitäis olla parempi olo"
"Kyllä mä tiedän miltä susta tuntuu" (silloin jos et ole itse vastaavaa kokenut)
"Kyllä se siitä nopeesti ohi menee"
"Älä itke"
"Aika parantaa"
"Se oli Jumalan tahto"

Tee mielummin jotain seuraavista:

Älä karta keskenmenon kokenutta.
Kuuntele. Kerro, että jos haluat puhua siitä niin kuuntelet.
Sano, että olet pahoillasi.
Lähetä kortti tms. osoittaaksesi että välität.

"
Kukaan muu, ei edes oma mies, voi ymmärtää miltä tuo kaikki tuntuu ja kuinka konkreettista se kaikki kuitenkin on. Pelkästään mieheni lausahdus siitä, että "kulunut vuosi on ollut meille tosi hyvä, saimmehan tammikuussa ihanan tyttären" - tuntui kaamealta. Kyllä saimme kokea maailman suloisimman asian ja tuo suloisuus muuttuu päivä päivältä suloisemmaksi, MUTTA ei vuosi ollut kokonaisuutena ollenkaan hyvä, sillä ei mene päivääkään etten muistaisi tuota pientä, jonka piti meille ensi vuonna syntyä. Jotenkin tuntui, että miehelle tuo ei enää olisikaan merkityksellistä. Vaikka hyvin tiedän, että keskenmeno on ja oli hänelle todella rankka ja ajatuksia herättävä kokemus ja varmasti todella merkityksellinen, mutta silti... Kukaan muu ei voi tietää miltä se tuntuu!

Jonakin päivänä kyllä tulee se päivä kun ei enää itke - varmasti, mutta ainakin minulla siihen meni useampi viikko. Ja sittenkin aina välillä on pala kurkussa. Ja sitten sitä lakkasi lopulta laskemasta viikkojakin, vaikka kyllä ne välillä mielessä käyvät, kun jotakin raskauteen liittyvää sattuu silmiin. Luulen, että vasta kun LA on ohi, tai uusi raskaus meneillään, lakkaa laskemasta.

Samoja ajatuksia sitä läpikäy: syyllisyyttä siitä, että oma keho on tavallaan pettänyt tuon lapsen - ei jaksanut, ei pystynyt kantamaan pientä loppuun asti.

Voin vain kuvitella kuinka tuskallista on juuri keskenmenon ja tuon kaiken kauheuden kokeneena koettaa nauttia joulusta tai jos ja kun pitää yrittää esittää sitä reipasta. Minä olin silloin sairaalassa keskiviikkona ja mieheni oli hautajaisissa oman sukunsa puolelta saman viikon lauantaina - itse ilmoitin tuolloin, että se on minulle liikaa ja jätin osaltani menemättä. Mutta, että samaan aikaan olisi pitänyt pyrkiä joulua järjestämään ja juhlimaan... Olet hurjan urhea!

Töihin menon suhteen ei kuitenkaan kannattane olla liian urhea (vaikka tiedän enemmän kuin hyvin miten jokainen penni merkitsee), mutta ihanaa, että on mennyt noin hyvin. Ja olet päässyt kokeilemaan ja, että siellä olo onkin ollut helpompaa kuin arvaakaan. Tai voisihan sitä käydä toisinkin, niin, ettei jaksa, pysty ja voi, ja silloin toivottavasti uskallat ja voit jättäytyä vielä hetkeksi pois tai voit muutoin järjestellä työt vaikka jotenkin "kevyemmin"...

Ohjehan on, että pitäisi odottaa yhdet kuukautiset, mutta kaiketi ihan vain siksi, että raskauden kesto on helpompi selvittää eikä tarvitse (kalliita) ylimääräisiä ultria. Mutta oma lääkärini on aina sanonut, että suoraan kun vuoto on päättynyt - ja, että nuo kuukautiset ovat niille "neuvolantädeille", mutta, että lääketieteellistä estettä ei ole ja keho ei raskaudu, jollei se ole mahdollista.
Me kyllä käytimme ensin, kun pahin vuoto oli päättynyt, kondomia, mutta on tässä nyt jo oltu ihan ilman ennen ja jälkeen jälkitarkastuksen.
On kyllä todella onnellista, että vuoto sinulla on jo loppunut, joten jotakin hyvää ainakin.

Minä menen maanantaina erikoislääkärille (yksityiselle) kuulemaan hänen mielipiteensä siitä, pitäisikö tässä ryhtyä testaamaan näitä arvoja ja/tai syödä mahdollisessa tulevassa raskaudessa (julkisen puolen suosittelemaa) kardio-aspirinia. Nyt tosin mietin myös sitä jaksaako tähän taas yhtä tolkutonta väsymystä, kireätä pinnaa, turvotusta, kokoaikaista kuvotusta, oksentelua, jännitystä, pelkoa, paniikkia... ja samalla hiukan peräti toivon, että nyt jo olisi tärpännyt <3

Voi kyllä. Minua harmitti päällimmäisenä - kaiken surun keskellä - se, että en päässytkään maaliskuussa äityslomalle, joka olisi mahdollistanut sen, että olisin voinut vapaasti olla kotona tuon tyttären kanssa. Kaikki olisi mennyt taloudellisesti täydellisesti ja olisin lomarahoja saanut venytettyä maaliskuussa alkavaan äitiyslomaan ja sitten ei olisi ollut hetkeen hätäpäivää. Mutta sekin romahti ja nyt keväällä on tehtävä töitä ja talous on tosi tiukalla. Onneksi pystyn tekemään sivutyötäni osa-aikaisesti ja voin silti olla tytön kanssa kotona. Mutta on se ihan eri juttu juosta töissä 4 päivää viikossa silti ja sumplia nähdään-ja-vaihdetaan-ovella-aikatauluja. Juuri nämä tällaisetkin asiat todella murheduttavat lisäksi.
Keskenmenossahan menettää juuri sen mahdollisuuden ja jokainen suunnitelma ja unelma tuhoutuu ja revitään riekaleiksi.
Yritin kuvailla sitä jollekin siten, että olisi hakenut suuren ruljanssin ja hakuprosessin läpi uuteen työpaikkaan ja psykologisten testien ja ties minkä muun kautta tullut valituksi jättimäisestä hakijajoukosta ainoana. Ja sitten olisi sanonut itsensä irti edellisestä työpaikasta, opetellut työmatkan, selvittänyt ja suunnitellut lasten uuden rytmin, käynyt tutustumassa ihaniin uusiin työkavereihin ja uutuutta kiiltävään työpaikkaan, saanut avaimet ja olisi valmiina aloittamaan - ja sitten joku ilmoittaisi, että "pahoitteluni - joudumme perumaan koko jutun".
Eihän tuo tähän menetykseen mitenkään rinnastu, mutta näiden muiden suunnitelmien ja ajatusten tuhoutumiseen ehkä. Ehkä?

Niin, niitä itkuja. Niitä on itkettävä ja sitä itkua vain tulee. Miten paljon sitä pientä olisikaan halunnut vaalia, kantaa ja hoivata ja mitä hänestä olisikaan tullut... Ja mitä kaikkea surullista sitä joutuikaan kokemaan. Kuten torstaina muistolehdossa käydessämme pohdimme - piti mennä rakenneultraan, mutta päädyimmekin hautausmaalle...

Tuosta koulunaloituksesta - en tiedä miten teillä kerhot on järjestetty - mutta täällä ekaluokkalainen ilmoitti kesällä, että hän ei ip-kerhoon halua mennä. (on nähnyt ip-kerhoa viimeisen kaksi päiväkotivuotta ja se on varmaa näyttänyt hiukan aran eskarilaisen mielestä hurjalta) Nyt kertoo, että ip-kerho on kaikkein parasta mitä on. Ja koska ekaluokkalaisten päivät ovat  niin lyhyitä, täällä meidän pikkuisessa koulussamme erityisesti korostettiin sitä, että ip-kerhossa ne kaverisuhteet pidetään yllä kun koulupäivän aikana ehtii olla vain kaksi välituntia. Jos siis yhtään lohduttaa moinen.
Ja lisäksi tämä äidissä ihan todella kiinni ollut pikkuherra menee ja tulee ylpeänä itse koulusta (vaikka ei siis tarvitsisi, koska olen kotona) ja mm. käy kaupassa itse koska niin haluaa.

Ja lopulta ne itkut vähenevät. Ensin tulee päiviä ettei itke kuin kahdesti ja sitten kerran ja sitten ei ollenkaan. Ja lopulta pystyy puhumaan asiasta hyvin arkisesti ja jotenkin hyväksyy tämän osaksi omaa elämäänsä ja sen kulkua. Mutta kuten mieheni sanoi, emme me koskaan unohda.

Toivon todella, että olet voimissasi joulunajan ja saat ja ehdit nauttia lasten riemusta. Se on se mikä tekee joulun :)