Miten koskaan uskaltautua hankkimaan lapsia?
Asia ei ole minulle vielä polttavan ajankohtainen, mutta tässä kolmenkympin korvilla alkavat sukulaiset ynnä kylänmiehet hyvinkin suorasukaisesti tiedustella tulevaisuuden suunnitelmia lasten suhteen. Emme ole mieheni kanssa olleet vielä yhdessä kuin reilun vuoden, mutta miehelleni on selvää, että hän haluaa isäksi. Joskus. Itse en totisesti ole koskaan halunnut lapsia, mutta miehen mielipiteen vuoksi tietysti joudun nyt itsekin asiaa pohtimaan. Lähipiirissäni on jonkin verran vauvoja ja lapsia ja tuntuu, että erityisesti äidit lähinnä valittavat jatkuvasti siitä, miten väsyneitä ovat ja miten rankkaa vauva-aika, uhmaikä, harrastavan koululaisen elämä ja murrosikä ovat. Ja miten isät osallistuvat perhe-elämään vain kursorisesti ja kovin moni äiti päätyy yksinhuoltajaksi. Lisäksi lapsi voi olla vammainen ja itselläni on vaikeasti kehitysvammainen veli, joten joudun jo yhden ihmisiän elämään vammaisperheen arkea ilman omaakin mahdollisesti vammaista lasta.
Kertokaa nyt hyvät ihmiset, mistä saatte rohkeutta ja luottamusta hankkia lapsia, vaikka tilastollisesti moni äiti päätyy lopulta elämään yksin lasten kanssa ja lapsi voi olla vaikeasti sairas. Ja mikä on se ilo ja onni, jota joka paikassa hehkutetaan lapsista saatavan, mutta joka ei lapsiperheiden arkea sivusta seuraavana välity ulospäin? Onko minun lähipiirissäni vain jotenkin hyvin epäedustava otos lapsiperheistä ja erityisen väsyneitä äitejä vai mistä nämä negatiivisesti värittyneet kokemukset oikein tulevat?
Kommentit (4)
ihminen on aktiivisempi tuomaan esille sitä kielteisiä tunteita. Iha nvarmasti jokaiseen perheeseen sisältyy myös hyviä hetekiä. Mietippä paikan x palautelaatikkoa (esim hammaslääkäri), ihan varmasti palautteista 9 kymmnenestä on negatiivisia, se yksi ehkä muistaa kiittää. Sama taitaa päteä siihen mitä lapsiperhearjesta kerrotaan :)
Ja mietippä omaa elämääsi NYT. Ihan varmasti on huonompia päiviä.. menkat alkaa, selkää särkee, mieskin ottaa päähän. Ja miksi hän ei edes vie sukkiaan pyykkikoriin?! Mutta onneksi on parempiakin päiviä..
Joten lapsiperhearkeen liittyy paljon hyvää ja aurinkoista. Ainutlaatuista :) Ku nsitä vaan muistaisi tuoda ahkerammin esille. Toki on niitä pahempiakin päiviä, mutta hyvät hetket kannattaa päivästä toiseen.
Minulla on neljä lasta (pian 17, 15, 12 ja 7 vuotiaat), ja lisääkin saisi tulla ;) Ja ihan sydämestäni voin sanoa, että esim. kaupassa ei toisten lapset saa minussa aikaan mitään tunteita. Vain ne omat saa :) Joten jos et vieraiden lapsista välitä... älä ole huolissasi siitä :) Eikä se äidinrakkaus välttämättä edes syty heti kun se esikoinen syntyy... vaan se syttyy sitten myöhemmin jossain vaiheessa.
Ymmärrän kyllä hyvin huolesi vammaisuudesta. Ihan varmasti pääset tarkempiin seuliin tuon veljesi vammaisuuden vuoksi. Mutta valitettavasti ne seulat ei aina ole 100% varmoja, ja lapsi voi vammautua synnytyksessäkin... se riski on vaan otettava. Toisaalta vaikka lapsi tulisi terveenä maailmaan, hän saattaa vammautua jossain myöhemmässä elämän vaiheessa. Vakavia asioita, ja varmasti niitä ihan jokainen vanhempi miettii. Mutta ainaisessa pelossa ja epävarmuudessa ei voi elää, on vaan luotettava, että elämä kantaa tapahtui mitä vaan :)
Ihan tosissani, jos saan antaa sulle ohjeen, niin se on: Älä missään nimessä hanki lasta, jos et ITSE sitä todella paljon halua. Lasta ei pidä hankkia muiden takia! Ei puolison eikä kenenkään sukulaisten tai tuttavien, vaikka nämä kuinka painostaisivat. Vasta sitten, jos sinusta itsestäsi syvällä sisimmässäsi tuntuu, että todella haluat lapsen, ja jos lapseton elämä näyttäytyy huonona, silloin kannattaa alkaa edes harkita. En tiedä, miksi on niin paljon ihmisiä, jotka alkavat miettiä näitä vauva-ajatuksia pelkästään puolison takia. Molempien pitää haluta lasta, ei se muuten ole lapsellekaan oikein, jos hän ei synny haluttuna!
Ja mitä tuohon lapsiperheen arkeen tulee, olen huomannut ihan saman. Siksi pysynkin lapsettomana. Lapsettomuus on mulle niin tärkeä seikka, että en olisi valmis luopumaan siitä, tai vähintään luopumisen ehtona olisi, että mulla olisi 24h lastenhoitaja aina käytettävissäni. En siis ymmärrä, miksi sinun pitäisi kerätä mitään luottamusta ja rohkeutta hankkia lapsia. Entä, jos keräisit sitä rohkeutta olla lapseton, jos sinua ei tällä hetkellä lastenhankinta kiinnosta? Ja voisit ottaa miehesikin mukaan ja pyytää häntäkin olemaan rohkeasti lapseton. Ainakin toistaiseksi.
Omat lapset on siitä hassu juttu, että niiden takia HALUAA tehdä ns. uhrauksia oman mukavuuden kustannuksella. Ihan sen takia, että niitä niinku rakastaa. ;)
Lapsiperheen arjessa ilot on pieniä. Sellaisia, että lapsi kiljaisee ihan tohkeissaan katellessaan parvekkeelta ulos että "mä näin just harakan tai kotkan!" Mutta näitä on lapsettomille yleensä aika turha kertoilla, oon huomannut. Saa aika tympääntyneitä ja tylsistyneitä katseita osakseen. Ne asiat vaan on sellasia pieniä ihania asioita, jotka saa oman sydämen kääntymään ympäri siitä rakkauden määrästä, mutta jotka ei ulkopuolisille merkkaa just sitä eikä tätä.
Itse oon kyllä aina tiennyt haluavani lapsia, mutta en tiennyt, että ne omat lapset on vaan niin upeita, ihania ja sulosia ja että niitä rakastaa niin paljon, että tekee välillä kipeetä. Tai tiesin ehkä, mutten ymmärtänyt kuitenkaan. Ja ehkä siitä samasta syystä, kun ne elämääkin rakkaammat mukulat tekee jotain mikä ärsyttää, niin se ärsyttää sitten todella äärettömän paljon. Ja kun jo hyvinkin pienet lapset on sosiaalisesti melkoisen älykkäitä, niin keksivät todella nopeasti mistä narusta vetää, että äiti tooooodella hermostuu. Mutta koska ne on niin pieniä, niin tavallaan niille ei ole oikeutettu suuttumaan. Mikä ärsyttää ja turhauttaa tietysti entistä enemmän. :D Lisäks lapset imee vanhemmistaan kaikki mehut. Kun itse ois aivan valmis kaatumaan sohvalle ja heittämään aivot narikkaan, niin lapsissa riittää virtaa. Ja jos ei riitä, niin sekin yleensä ilmaistaan... No. Ei niin että "äiti mä meen nyt nukkumaan, hyvää yötä" vaan jollain ihan toisella tyylillä.
Kaikesta tästä raivostuttavuudesta, uuvuttavuudesta, väsymyksestä jne huolimatta niitä omia lapsia vaan rakastaa aivan mielettömän paljon ja ne on kauneinta koko maailmassa ja tosiaan, niiden vuoksi haluaa tehdä uhrauksia. Ei pelkästään sen takia, että niin kuuluu tehdä tai tulee huono omatunto, jos ei tee, vaan ihan todella, koska haluaa tehdä parhaansa ja antaa lapsilleen sen, minkä voi. Lisäksi, aivan extrabonuksena, lapsen myötä saa valtavan hienon mahdollisuuden kasvaa ihmisenä, mitä ei kyllä millään opiskelulla tai reissaamisella saa. Esikoisemme kun syntyi, tuli mulle hyvin vahvasti tunne siitä, että ne, jotka jotenkin hirveen filosofisesti miettii että mikä se elämän tarkoitus oikein on, ovat lähes varmuudella lapsettomia. Se vaan on niin perustavanlaatuinen tunne ja tietoisuus siitä, että näin kuuluu olla. This is it.
Suosittelen. Mitä tulee kaikkeen siihen epävarmuuteen, mikä yleensäkin elämään liittyy, niin... se täytyy vaan kestää.
Lapset sopivatkin niille ihmisille, jotka kaipaavat tuollaisia tuntemuksia. Jos kaipaa sitä, että voi tehdä uhrauksia toisen eteen ja rakastaa lasta, niin silloinhan se on ok. Itse en kaipaa sellaista tippaakaan, päinvastoin. Haluan olla sellaisten ihmisten seurassa, jotka huolehtivat itse itsestään, eivätkä ole minusta riippuvaisia. Tärkeintä on kai tuntea itsensä tässä riittävän hyvin, jotta tekee oikean päätöksen. Ei sitä voi tehdä sen perusteella, että joku toinen kertoo, kuinka ihania hänen omat lapsensa hänelle ovat. Siitä voi päätellä vain sen, että kyseiselle ihmiselle vanhemmuus sopii, ei muuta.