Babyface

Hei!
Olen jo pitkän aikaa asiasta kärsinyt (alkaa todellakin tuntua kärsimiseltä...) ja nyt on pakko purkaa tämä jonnekkin ja kysyä muiden ajatuksia asiasta.
Siitä lähtien kun 18- vuotta olen täyttänyt, minua on pidetty 18- vuotiaana ja joskus jopa nuorempana. Ensi vuonna täytän 30.
Olen tätä monesti manannut lähimmilleni, mutta he ovat vain huvittuneita ja kuulen niin usein fraasia"sehän on vain hyvä asia".
Mutta kun se ei todellakaan ole hyvä asia. Olen kyllä nuoren näköinen kasvoiltani, sen myönnän, mutta verrattuna siihen, miltä näytin 18- vuotiaana, olen "aikuistunut" ulkonäöltäni.
Tämä vaikuttaa jo itsetuntoon, kun jatkuvasti pitää pohtia sitä, että onko olemukseni jotenkin lapsellinen, vaatteet vai mikä. Luultavasti se olemus sitten.
Olen ollut aina liian kiltti ja mukautuva, haluan miellyttää muita. Olen myöskin introvertti persoona. Ja herkkä.
Mutta minulla on niin paljon elämässäni koeteltu, että ymmärrän kyllä paljonkin erilaisia asioita ja puolia tästä elämästä. Ongelma on siis se, että ulkoinen olemus ei viestitä sitä, mitä olen sisäisesti. Työelämässä tämä on kaikista kamalinta.
Minulla on työkokemusta kuitenkin jo sieltä asti kun 13 olen täyttänyt, ja muutenkin monelta eri alalta. Minua neuvotaan aivan järjettömissä asioissa, huomautellaan, aliarvioidaan, jätetään huomiotta...ei yksinkertaisesti luoteta. Siis tämä sama rumba lähes aina uudessa työpaikassa. Olen aina kaikille automaattisesti opiskelija.
Tässä olen pariin kertaan nyt joutunut todistelemaan, että minulla on jo ajokortti. Nyt kun olen pari vuotta sitten valmistunut uuteen ammattiin, niin sekös lyö vettä myllyyn, olen VASTAVALMISTUNUT. Enkä minä jaksa toitottaa ikääni... tai koko ajan todistella jotain... Silti tuo aliarviointi tuntuu todella pahalta. Minun mielestäni siis 18-vuotias ei ole sen tyhmempi kuin 50-vuotias, voi olla ihan hyvin toisinpäinkin.
Silti, minuun suhtaudutaan jatkuvasti niin kuin olisin jokin nuori tytönhupakko, ehkä jopa hieman tyhmä, että alan jo itsekkin mukautua tähän muottiin...en jaksa koko ajan todistella, pitää puolia, selitellä... Tiedän, että suhtautuminen olisi aivan eri, jos naama olisi toinen. Yleensä silloin kun ihmiset kuulevat ikäni, muuttuu suhtautuminenkin. Se alentuva puhumistapa ja lässyttäminen loppuu.
Kunnon sepustus...mutta onko kenelläkään omia kokemuksia tai ajatuksia, mitä voisi tehdä/muuttaa omassa suhtautumisessani? Ja ei tämä nyt mikään ns. "todellinen" ongelma ole, mutta alkaa tuntua niin raskaalta kun vaikuttaa kuitenkin jokapäiväiseen elämääni.