Nyt kaipaan tukea :(! ov

vaan katsotte miltä erossa asuminen tuntuu. Jos vielä sen jälkeen päättäisitte jatkaakin yhdessä, voisitte mennä yhdessä jollekin parisuhdeleirille tai -terapeutille.

Yritä puhua tunteistasi jollekin, ystävälle tai ammattiauttajalle. Ero ei varmaan koskaan ole helppo, olipa syyt mitkä tahansa.

Voimia sinulle!

Ero ottaa koville, mutta elämä jatkuu ja joskus vielä hymyileekin. Minä mietin eroani kaksi vuotta ja päällimmäiset tunteet lopullisen päätöksen jälkeen olivat vain helpotus ja ylpeys siitä, että pystyin ratkaisun tekemään. Toki suruakin oli, mutta olin jo ehtinyt pahimmat itkut itkeä ennen eroa.



On tutkittu, että muutama vuosi eron jälkeen suurin osa (muistaakseni 90%) on tyytyväisiä päätökseensä. Ja tähän kuuluvat nekin ihmiset, jotka eivät alunperin eroa halunneet.



Exäni olisi halunnut pysyä yhdessä. Ekat puoli vuotta se kulki siipi maassa, mutta vuosi eron jälkeen tapasi jo nykyisen avovaimonsa ja pyysi tätä treffeille.



Keskity nyt kaikkeen hyvään mitä elämässäsi on.

Ehdotin ensin että muuttaisimme vain erilleen, mutta mieheni ei siihen suostunut, on kai liian loukkaantunut. Lääkärille olen ainakin menossa, kärsin melko voimakkaista stressioireista, eniten rasittaa tuo nukkuminen, ei meinaa töistäkään tulla mitään.



ap

Minulla vähän samanlainen tilanne kuin sinulla, ylpeä olen itsestäni että sain sanottua tuon mitä olen jo pitkään miettinyt. Minä olen myös varmaan pahimmat itkuni itkenyt, meillä on ollut todella vaikeaa esim viime keväänä, mies oli todella ilkeä ja muutakin suurtä kriisiä kevääseen mahtui. Varmaan tämä tästä alkaa helpottua kun muutto n tosiaan taphtunut ja saa ruveta laittelemaan tätä kämppää itselleni, sisustaa ja muuta.



ap

aina. Tosin meillä erosyy aivan eri, mutta kuitenkin. Jos joskus on rakastanut, rakastaa mielestäni aina. Se rakkaus vaan muuttuu, mutta olemassa se on aina. Yksinäisyyteen ei totu pitkään aikaan.



Voimia sulle. Itkuisia öitä sulla on luultavasti edessä, mutta kyllä se siitä =)

Musta on helpompi erota ilman lapsia.. takana yksi ero 9 vuoden suhteesta, ilman lapsia. Nykyinen suhde välillä riitainen ja joskus pelottaa tosi paljon että ajaudutaan eroon (meillä on lapsia)



Jos ei ole lapsia ja jää sinkuksi, siinä sen kaiken kivun keskellä on kuitenkin tavallaan uusi jännittävä elämänvaihe alkamassa, ja siitä saa voimaa. Lisäksi yksin saa itkeskellä itkunsa ihan rauhassa, ja sen akutta päästä yli.

-6-

Kaikki nämä asiat vaikuttavat eroprosessin kestoon ja syvyyteen. Ja ihan pohjimmiltaan tietysti sinun tunteesi ja luonteesi. Itselläni kesti vuosia päästä yli kuluttuvasta ensirakkaudestani ja lapseni biologisesta isästä. Ensin soudimme ja huopasimme muutaman vuoden alkuperäisen eron jälkeen (tänä aikana myös lapsi sai -vahingossa- alkunsa), sitten yritimme vielä raskausaikana ja lapsen synnyttyä tosissamme ja lopullinen ero tuli lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana. Suhde oli ollut kuluttava ja näin jälkikäteen ajatellen en edes ymmärrä, miten saatoin kuvitella sen enää onnistuvan lapsen kanssa/takia. Minulle itselleni oli ehdottomasti paras ratkaisu lopullinen ero ja kuten aika osoitti, niin myös lapselle (isä ei kovin kauaa jaksanut olla kiinnostunut vauvasta).

Pari vuotta olin yhtäkaikki aivan hajalla. Masennuin, sairastuin paniikkihäiriöön, kärsin syyllisyyttä ja surua isättömän lapseni takia, olin yksinäinen ja turta. Ensimmäinen puoli vuotta oli ehkä kaikkein pahin. Seuraavan vuoden aikana paha olo alkoi purkautua (mm. juuri tuon paniikkihäiriön muodossa) ja silloin hainkin ja sainkin apua (kävin oppilaitokseni mielenterveyspuolella n. puolen vuoden lyhyt terapiassa ja söin vuoden verran lääkkeitä paniikkiin. Parin vuoden jälkeen alkoi helpottaa. Kaikki alkoi tuntua taas mielekkäämmältä ja iloisemmalta. Ajattelin exää enää hyvin vähän, tajusin pärjääväni yksinkin ja ennen kaikkea, että lapsikin pärjäisi. Olin käynyt joillakin treffeillä aiemminkin, mutta en missään nimessä ollut ollut valmis minkäänlaiseen suhteeseen. reilu pari vuotta eron jälkeen tutustuin nykyiseen avomieheeni. Annoimme suhteen kehittyä hissukseen vaikka rakastuimmekin tulisesti. Tästä on nyt neljä vuotta ja elämä hymyilee.

Lapseni on pieni iloinen, sosiaalinen, ihana koululainen, joka pitää avomiestäni täysin isähahmonaan. Hän ei ainakaan suuresti näytä kärsivän biologisen isän puutteesta. Avomieheni rakastaa minua ja lasta yhtälailla ja meillä on aivan loistava perhe-elämä ja parisuhde...Tuhat kertaa parempi kuin olisi ikinä voinut olla exäni kanssa. Olen kaikin puolin onnellinen, enkä muuttaisi mitään elämässäni. Nyt olen tyytyväinen, että se pohjamuta tuli rämmittyä silloin aikanaan.

Kamalaa olisi ollut sitkutella epätoivoisessa suhteessa yhtään kauempaa. Se olisi paitsi tuhonnut lisää omaa psyykettäni ja vienyt aikaa toipumisen aloittamiselta, myös ollut lapselle pahempi. Silloin hän olisi oppinut tuntemaan bioisänsä ja sitten kuitenkin menettänyt tämän jossain vaiheessa.



Mielestäni parisuhde vaatii työtä ja toivoa huonoinakin aikoina. Etenkin jos yhtälöön kuuluu lapsia. Jossain vaiheessa sitä on kuitenkin myös ymmärrettävä luovuttaa. Jos suhde tekee enemmän onnettomaksi kuin onnelliseksi ja jos se, mitä suhde voi antaa on vähemmän kuin se mitä se ottaa, on parasta lopettaa. Kukaan ei saa elää vuosia ja vuosikymmeniä asetelmassa, joka tekee itselle pahaa. Ei edes, eikä varsinkaan lasten takia.

Ero on aina raskas ja ikävä prosessi. Eikä se mene ohi yhtään sen nopeampaa kuin mitä menee; se pitää vaan käydä läpi. Mutta muista, että se menee ohi! Jonain päivänä tuo paha olo ihan takuuvarmasti on hellittänyt. Nyt vaan annat sen tulla ja kärsit sen.

Pidä huoli itsestäsi, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Syö hyvin, liiku. Älä eristäydy. Tapaa ystäviä ja sukulaisia. Juttele asiasta, kaikista ikävistä yksityiskohdistakin vaikka se aluksi voi tuntua pahalta ja nololtakin. Äläkä epäröi pyytää apua, jos tilanne menee pahaksi (esim. nukahtamislääkkeitä univaikeuksiin). Keskity työhösi, lapsiisi (?), harrastuksiin, mutta älä sysää ajatuksia ja tunteita erosta sivuun. Tärkeää on löytää tasapaino, jossa ei jää kotiin märehtimään erotuntemuksia, mutta ei myöskään sivuuta niitä.



Tsemppiä ja virtuaalihalaus! Kyllä sinä siitä selviät, on selvinnyt moni muukin. Vähän aikaa se nyt ottaa, mutta anna ottaa. Jos päätös todella oli harkittu, voit olla varma, että lopulta olet paljon onnellisempi ihminen kuin ennen eroa.