Miksi jokainen vanhempi katuu välillä lasten hankkimista

Jaa, en minä kyllä ole koskaan katunut lasten hankintaa. Mistä tiedät, ettei kukaan vela koskaan missään ole katunut, ettei ole hankkinut lapsia? Itse olen kuullut useita päinvastaisia lausuntoja.

Katuuko? Missä vaiheessa? Kysyn siksi, että tiedän, koska noita katumuksen tunteita pitäisi alkaa tuntea? Mistä tiedät, ettei vapaahetoisesti lapseton kadu koskaan sitä, ettei ole hankkinut lapsia? Oletko kysynyt kaikilta?

Ai tää on taas tää tyyppi. 

Kyllä olen aika monta kertaa lukenut vanhoista ihmisistä jotka katuvat sitä että eivät hankkineet lapsia. Ja omat vanhempani katuvat etteivät hankkineet enempää kuin kaksi lasta. Joskus kun lukee näistä "en kadu mitään" -ihmisistä, ajattelen, että he eivät vain uskalla kohdata sitä katumuksen tunnetta vaikeissa asioissa. Sehän on aika sietämätön ja hankala tunne, kun tajuaa ettei voi koskaan enää saavuttaa sitä, mikä olisi ollut saavutettavissa. Katumisen kautta voi kuitenkin kasvaa ihmisenä. Itse olen joskus katunut sitä että meillä on niin monta lasta, vaikeimpina aikoina. Nyt kun on helpottanut vähän, ne tunteet ovat väistyneet. Jokaisen pitää ottaa vastuu valinnoistaan eikä se aina ole helppoa. 

En mäkään ole katunut lapsen saamista. Päinvastoin. Joka-aamuisen kaurapuurotaistelun jälkeen on pikemminkin tullut voittajafiilis, että kyllähän tää tästä. Selviän elämässä mistä vain, kun olen kerta selättänyt myös loputtomat uhmaiät, karkkihyllytaistot ja kurahousuriidatkin.

Mutta ihmisiä on erilaisia. Mä en oikein osaa muutenkaan katua asioita, vaikka olisin tehnyt selkeän virheenkin. Elän kliseisellä asenteella, että kaikella on joku tarkoitus.

?

Mun nuorin lapsi on nyt 10-vuotias, enkä ole vielä ikinä katunut lasten hankkimista. Koskahan se katumus iskee?

En ole sekuntiakaan katunut!!
Päinvastoin, varmasti katuisin nyt jos olisin lapseton.
Taidat ap olla aika pimee.

Mä en ole ikinä katunut lapsiani mutta miehen hankkimista kyllä joskus.

Eiköhän molemmista ryhmistä löydy niitä, jotka katuvat. Toki lapsellisten katuminen on tuhoisampaakoska uusi ihminen on jo olemassa, mutta muuten on ihan turha koittaa pönkittää kumpaakaan ryhmää korkeammalle.

Höpö höpö, sitä nimenomaan kadutaan niitä tekemättömiä lapsia, ei tehtyjä. Itse en ole ainakaan katunut ikinä, enkä tiedä ketään joka olisi katunut.

Miten vela voi tietää jos ei ole ensin lapsia ja sitten vasta voi tietää?

Kylläpä on taas todella typerä aloitus. Luulisi tyhmemmänkin ymmärtävän, että välillä on rankkaa (oli sitten kyse lapsista, parisuhteesta, työstä, ihan mistä tahansa) ja silloin saattaa mielessä käydä että kumpa en olisi ikinä tähän lähtenyt. Ja yleensä on kyllä niin, että jos on lapsista kyse, niin ne tilanteet vaihtelevat niin nopeasti hermoromahduksesta maailman suurimpaan onnentunteeseen. Toisin kuin esim. työssä tai parisuhteessa jolloin vitutus on usein paljon pidempiaikaista.

Ja ihan varmasti todella moni lapseton katuu lapsettomuuttaan ainakin jossain kohtaa. Todella monet yhden lapsen perheetkin katuvat myöhemmin, että harmi kun on vain yksi lapsi. Esim. naapurini 50-v pariskunta, joiden ainoalla lapsella oli rankka koliikki ensimmäiset 3kk ja sen takia eivät halunneet enempää lapsia. No nyt tämä lapsi on jo 30-vuotias eikä ole kiinnostunut hankkimaan ollenkaan omia lapsia. Naapurin pariskunta on todella lapsirakkaita ja heille on ihan tosi kova paikka se, että jäävät ilman lastenlasta.

Varmaan huomattavasti harvinaisempaa, että jo olemassa olevia lapsia kadutaan. Kyllä ne vaan kaikki niin rakkaita on. Toki on olemassa ihmisiä, joiden ei alunperinkään olisi ollut syytä lisääntyä, mutta tässä nyt varmaan oli kuitenkin puhe ihan normaaleista suht täyspäisistä ihmisistä.

En ole ikinä katunut että tuli lapsia tehtyä vaan päinvastoin huononakin päivänä olen onnellinen lapsistani.

Lapset eivät ainakaan meillä ole mikään itsestäänselvyys vaan ovat "tekemällä tehtyjä". Vaikka olen luomusti tullut raskaaksi niin ehdimme kyllä jo pelätä ettei lapsia saada.

Lapsista on iloa ja surua ja kaikkea siltä väliltä mutta envoisi kuvitella elämää ilman heitä.

Ja aika helppo elämä meillä onkin lasten kanssa kun lapsia on vain 2 ja hyvin jaksamme henkisesti ja pärjäämme taloudellisesti. 

[quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 10:04"]

Esim. naapurini 50-v pariskunta, joiden ainoalla lapsella oli rankka koliikki ensimmäiset 3kk ja sen takia eivät halunneet enempää lapsia. No nyt tämä lapsi on jo 30-vuotias eikä ole kiinnostunut hankkimaan ollenkaan omia lapsia. Naapurin pariskunta on todella lapsirakkaita ja heille on ihan tosi kova paikka se, että jäävät ilman lastenlasta.

[/quote]

Tuollaisen katuminenhan on todella typerää. Helppo se on nyt 30 vuoden päästä sanoa, että sen 30v sitten eläneen minän olisi pitänyt uhrautua, eihän se (muka) nykyhetken minälle aiheuta hankaluuksia. Sama olisi katua sitä, ettei 30v sitten opiskellut erikoislääkäriksi ja olisi nyt hyvällä eläkkeellä tms. Se menneisyyden minä kun on ajatuksissa helppo uhrata, kun ei (nyt enää) joutuisi sen päätöksen negatiivisia välittömiä seurauksia elämään.

Kuitenkin, jos he olisivatkin tehneet sen toisen lapsen, voi olla että avioliitto olisi hajonnut, äiti kuollut synnytyksessä, lapsi ollut vaikeasti vammainen, tai jäänyt auton alle 3veenä tai polttanut kodin ja koko perheen taitaitai. Ei se elämä välttämättä olisi yhtään auvoisampi. On siis typerää verrata "ihannetilannetta" ja uhrata menneisyyden minä, koska sitä haaveiltua tilannetta ei välttämättä/todennäköisesti olisi edes tullut, tai elämä voisi olla vielä kamalampaa kuin nyt. Osoittaa aika huonoa elämänkokemusta ja kypsyyttä vielä tuossa iässä moista katua ajat sitten, silloisen parhaan tietämyksen mukaan tehtyjä päätöksi, noin kritiikittömästi.

En minä kadu lasten hankintaa. Olin vuosia vapaaehtoisesti lapseton. Kun sitten halusinkin lapsia, meni viisi vuotta ennenkuin tulin raskaaksi. Silloin kaduin etten tehnyt lapsia nuorena. Samoin kun raakaudesta palautumisessa meni kauemmin kuin nuoremmilla, kaduin etten tehnyt lapsia nuorempana. Koskaan en ole katunut sitä että hankin lapsen.

Ap taitaa kärsiä lapsettomuudesta.

Ap vetää väitteensä suoraan stetsonista. Annapa linkki siihen tutkimukseen, jossa otsikon väitteesi todistetaan. Ei sillä, että minä tarvitsisin todisteita, sillä tiedän ihan omalta kohdaltani, etten ole hetkeäkään katunut lapsen hankkimista. No, siinä synnyttäessä kyllä kaduin, koska se oli kamala kokemus. Mutta siitä hetkestä, kun lapsi oli ulkona, aina näihin päiviin, en ole katunut  pienen pienintä hetkeäkään, ja lapsi on jo täysi-ikäinen.

Lisäänpä vielä, että elämässäni on kaksi asiaa, joita en ole koskaan katunut. Toinen liittyy opiskelupaikan vaihtamiseen, ja tämä on se toinen. Tuo nykyinen miehenikin on sellainen, että melkein kadun päivittäin häneen ryhtymistäni. Mutta en kuitenkaan voi, koska ilman häntä ei olisi lasta. Mieluummin sinnittelen hänen kanssaan päivästä toiseen, kuin ettei minulla olisi rakasta poikaani.

Minulla on kaveri joka oikeasti kärsii lapsettomuudesta mutta yrittää vakuutella kaikille kuinka on vapaaehtoisesti lapseton ja kuinka ihanaa elämä on ilman lapsia. Nyt kun itselläni on lapsi, tämä kaveri antaa neuvoja ja puhuu aina tyyliin "Jos mulla olisi lapsi niin tekisin näin" ja "tekisin näin jos olis mun lapsi" ja samaan hengenvetoon korostaa: "mutta mähän en siis HALUA lapsia!". Tiedän että kärsii lapsettomuudesta koska hän on itse joskus vahingossa aiheesta avautunut.

Eiköhän se katuminen mene ohi kun ei tarvitse kuunnella minkään teinin ängstiä.