Voiko minulla on MASENNUS

Sitten kuitenkin? Oon 15 v ja olen huomannut olevani usein masentunut. On tiettyjä hetkiä, jolloin olen positiivinen, tai ainakin yritän olla.
En ole nyt varma, että onko tää kuitenkin sitä "nuoruusiän masennusta" vai onko minulla ihan depressio.
Siihen tarvittaisiin tietysti lääkärin lausunto ja psykiatria (vai psykologia?)
Koen usein olevani samantekevä ja tuntuu, että kaikki on turhaa. Minulla ei ole mitään realistisia unelmia, kuten mikä ammatti minua kiinnostaa ja minkälaisia töitä haluan tehdä tai haluanko perustaa perheen ja millaisen. Ja kyse ei ole siitä etten tietäisi, vaan siitä, ettei mikään kiinnosta eikä innosta. Minulla ei ole mitään tavoitteita mihinkään.
Koen olevani ihmisenä huono, koska häviän jossakin asiassa aina jollekin kaverille tai tutulle. Oli kyse sitten ulkonäöstä tai taidoista. Aina tuttavapiirissä löytyy joku, joka menee ohitseni. Olen hyvä esim. koulussa, mutta aina olen jäänyt "kaverini" varjoon. Mua on verrattu aina häneen.
Kuitenkin sukulaiset ja perhe ajattelee, että minusta tulee joku erikoistunut lääkäri ja että kirjoitan tulevaisuudessa hyvät paperit lukiosta. Mulle on asetettu paineita suoritumisesta. Oon aina miettinyt, että mitä pelkään ja nyt olen huomannut, että pelkään epäonnistumista asiassa kuin asiassa. Pelkään, että epäonnistun ja että minuun petytään. Olen yrittänyt olla hyvä ihminen, hyvä kaveri, hyvä tytär, hyvä oppilas ja olen antanut kaikkeni. Kuitenkin olen tehnyt virheitä ja joku on aina parempi.
Olen ollut myös arvostelun kohteena mm. luonteenpiirteistä ja ulkonäöstä.
Yhä enemmän kaipaan hyväksyntää ja pelkään että ajaudun myöhemmin tekemään jotain, mitä myöhemmin kadun huomion vuoksi.
Vanhempani pitävät minua fiksuna ja hyvänä tyttönä. Mutta todellisuudessa sisälläni on stressiä ja suorituspaineita jatkuvasti kaikesta.
En osaa enää nauttia elämästä ja koen itseni arvottomaksi.
Nykysin olen kuulemma negatiivinen ja minulla on muka asennevika. Olen alkanut vaistomaisesti valittamaan kuinka mulla on huonosti asiat ja kuinka olen turha ja ruma yms. Olen huomionhakuinen, koska kaipaan läheisyyttä. En uskalla puhua kavereilleni enää siitä, mikä mua oikeasti vaivaa. Kiertelen ja kaartelen ja nyt olen alkanut tällä valittamisella ja itsensä tuomitsemisella ja arvostelulla työntämään heitä minusta poispäin. He eivät jaksa mua enää ja nyt yksi jo sanoi ettei jaksa välittää enää minusta.
Kaikki mitä ovat nyt sanoneet sattuu ja tuntuu pahalta. Tuntuu etten osaa enää olla mukava, hauska ja iloinen. Jutellessani juttuni ovat tylsiä ja lopulta ärsytän kaikkia.
En näe enää syytä tehdä ja yrittää, kun kuitenkin epäonnistuu ja tulee arvostelluksi. Olen jo miettinyt, kuinka helppoa ihmisillä olisi jos päättäisin päiväni. Välittäisikö kavereistani tai tutuista kukaan?
En enäö tiedä mitä tehdä. Haluan vaan maata sängyn pohjalla ja ajatella miten turha olen.