Kauanko teillä on mennyt selvitä läheisen kuoleman pahimmasta surusta?

up

Puolisen vuotta ensimmäinen aalto, sit pieni helpotus ja uusi aalto vuoden rajapyykillä.

Kai se riippuu ympäristöstäkin ja tuesta. Itse kärsin n. 20 vuoden takaisista menetyksistä, kun sukulaisia kiinnosti vain raha.

2 vuotta kesti minulla. Nyt 7 vuotta mennyt ja edelleenkin on välillä kamala ikävä ja suru

Viitisen vuotta siinä meni. Parin vuoden jälkeen suru muutti muotoaan ja viiden vuoden jälkeen pystyi käymään mm. haudalla itkemättä. Voimia surutyöhön.

Kauanko teillä kesti seakuutein vaihe kun ei saa syötyä eikä nukuttua? Itselläni on vielä se vaihe menossa. Illalla on vain kiitollinen että jaksoi tämänkin päivän tarpoa. Myös ahdistus vaivaa ja valvottaa -ap

Mun äiti oli mun elämässä päivittäin mukana, todella läheinen ja rakas. Mutta en tajua, en ole kunnolla surrut hänen kuolemaansa. Ikävä ei ole oikeastaan koskaan. Hänen kuolemansa ei ollut yllättävä, en tiedä vaikuttiko se asiaan. Olen todella tunteellinen ja herkkä, mutta tätä asiaa en ole jäänyt märehtimään. Oman lapsen kuolema olisi varmasti sellainen asia, josta en pääsisi yli koskaan.

Mulla itselläni meni jotain kolmisen vuotta kunnes totuin siihen että faijaa ei enää ole.

Se akuutein vaihe kesti 1 ja puoli kuukautta. Nyt tapahtumasta melkein 4 kk ja toimintakyky on palannut. Se helpottaa kyllä. Tsemppiä!

[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 21:13"]

Mun äiti oli mun elämässä päivittäin mukana, todella läheinen ja rakas. Mutta en tajua, en ole kunnolla surrut hänen kuolemaansa. Ikävä ei ole oikeastaan koskaan. Hänen kuolemansa ei ollut yllättävä, en tiedä vaikuttiko se asiaan. Olen todella tunteellinen ja herkkä, mutta tätä asiaa en ole jäänyt märehtimään. Oman lapsen kuolema olisi varmasti sellainen asia, josta en pääsisi yli koskaan.

[/quote]

Minulla on samanlainen olo mummini ja ukkini kuolemasta. Vietin heillä todella paljon aikaa, paikka oli minulle kuin toinen koti ja nyt se elämänvaihe on lopullisesti ohi. Monesti ajattelen heitä ja heillä viettämääni aikaa, mutta jotenkin oudon tunteettomasti. En oikein ymmärrä itsekään miksi, olen todella kiitollinen siitä että minulla oli mahdollisuus tuollaisiin isovanhempiin.

Viisi vuotta pahimmasta......tuntuu kyllä etten ole selvinnyt täysin......tapahtuneesta 14 vuotta.

Muutama kuukausi oli pahinta aikaa. Kun oli vuosi mennyt, alkoi helpottaa kunnolla. Nyt pitkän ajan jälkeen ei ole enää surua, on vain hyviä muistoja.

Mulla meni pari kk että tuntui tosi pahalta. Vuoden ajan tuntui melko pahalta. Nyt kahden vuoden päästä kaipaan ja ajattelen, mutta en oikeastaan sure.

[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 21:17"][quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 21:13"]

Mun äiti oli mun elämässä päivittäin mukana, todella läheinen ja rakas. Mutta en tajua, en ole kunnolla surrut hänen kuolemaansa. Ikävä ei ole oikeastaan koskaan. Hänen kuolemansa ei ollut yllättävä, en tiedä vaikuttiko se asiaan. Olen todella tunteellinen ja herkkä, mutta tätä asiaa en ole jäänyt märehtimään. Oman lapsen kuolema olisi varmasti sellainen asia, josta en pääsisi yli koskaan.

[/quote]

Minulla on samanlainen olo mummini ja ukkini kuolemasta. Vietin heillä todella paljon aikaa, paikka oli minulle kuin toinen koti ja nyt se elämänvaihe on lopullisesti ohi. Monesti ajattelen heitä ja heillä viettämääni aikaa, mutta jotenkin oudon tunteettomasti. En oikein ymmärrä itsekään miksi, olen todella kiitollinen siitä että minulla oli mahdollisuus tuollaisiin isovanhempiin.
[/quote]

Joku näemmä jo alapeukuttikin mun kommentin, mutta "kiva" kuulla, että on muitakin jotka suhtautuvat oudon kylmästi. Äidin sairauden aikana surin, pelkäsin, olin ahdistunut. Kuolema oli vaan helpotus. Ihan kamala edes sanoa näin, ehkä sitten tein surutyöni sairasteluaikana. Mutta jokainen kokee surun eri tavalla. Isäni ei ole enää äidistä hänen kuoleman jälkeen halunnut edes puhua, ei pysty.

Noin kauanko siinä oikeasti menee???

7, mulla sama juttu, olen aika tunteeton isäni kuolemasta. Itkin jotain 2 viikkoa, toki senkin jälkeen oli paha olo pitkään, mutta kyllä sen asian on ihan hyväksynyt. Mulle isä oli tärkeä, joten kummastelen vähän itseäni. En koskaan kokenut paljon tarvetta puhuakaan menetyksestä. Mutta hän oli sairas pitkään ja kärsikin kovasti, ehkä tuntuu luonnolliselta silloin, että kärsivä poistuu. Hän olisi itse varmaan omasta puolestaan ottanut eutanasian aiemminkin, jos se olisi mahdollista.

10 vuotta äidin kuolemasta. Toki vieläkin kaipaan, mutta pystyn puhumaan hänestä itkemättä. 

Mun mielestä surussa on eroa, jos kuolema ei tule yllätyksenä ja sairastava sitä itse jo toivoo ("voi kun pääsisi pois jo") tai sitten äkkikuolema. Itse olen menettänyt pari läheistä pitkän sairastamisen jälkeen ja kummassakin tapauksessa sairastunut itse ja me läheiset olemme toivoneet, että kuolema tulisi pian ja veisi pois rauhaan ja kivuttomuuteen. Silloin sitä surutyötä on ehtinyt tehdä jo ennen kuolemaa ja vaikka kuolema tuo surua, niin se tuo myös eräänlaisen helpotuksen ("nyt mummi on papan kanssa taivaassa ja kaikki on hyvin"). 

Kokemusta on myös äkkikuolemasta ja siitä toipuminen kestää kauemmin. Mulla meni 3 kuukautta ihan kamalassa surussa, sellaisessa lamauttavassa. Noin kolmen vuoden päästä tuli jonkinasteinen hyväksyntä siitä että näin nyt kävi ja mä selvisin. 

Tätä ketjua lukiessa olen ensimmäistä kertaa onnellinen että en ole läheisissä väleissä vanhempiini/veljiini. Olisi kamalaa joutua suremaan noin esim. oman äidin kuolemaa. Vain mieheni tai lapseni kuolema voisi aiheuttaa ylitsepääsemättömän suuren surun. Yhden lapsen olen jo menettänyt rv 25, suren häntä vieläkin vuoden jälkeen vaikka en ehtinytkään häneen tutustua kunnolla.

[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 21:41"]Tätä ketjua lukiessa olen ensimmäistä kertaa onnellinen että en ole läheisissä väleissä vanhempiini/veljiini. Olisi kamalaa joutua suremaan noin esim. oman äidin kuolemaa. Vain mieheni tai lapseni kuolema voisi aiheuttaa ylitsepääsemättömän suuren surun. Yhden lapsen olen jo menettänyt rv 25, suren häntä vieläkin vuoden jälkeen vaikka en ehtinytkään häneen tutustua kunnolla.
[/quote]

No mutta sinä olet surrut äitisi menetyksen jollain tavalla? Vai onko hyvät mutta väljät välit?