Vihaan mun työkaveria - ja työyhteisöä.

Olen ollut nykyisessä työpaikassani pari vuotta töissä. Alkuun työ oli aivan sairaan ihanaa, parempaa kuin ikinä. Työyhteisö oli kiva ja projektit tosi hauskoja. No, vuosi aloituksen jälkeen puolet firmasta myytiin pois ja kaikki ne kivat lähtivät, jäljellä jäätiin minä (30v nainen, 2 pientä lasta), pari myyntipomoa (50+, toinen lapseton nainen ja toinen mies jolla lapsenlapsiakin) ja aspan tyttö (sekä pomot). Mä olen luonteeltani semmoinen iloinen, puhelias, värikäs, huumorintajuinen. Arvostan sitä, että duunipaikalla voi höpötellä, tehdä työt tunnollisesti, pitää hauskaa ja että ilmapiiri on vapaa mutta asiallinen. Me ollaan kuitenin aika monta tuntia päivästä töissä vs. kotona lasten kanssa.

Nyt meillä on semmonen ilmapiiri että esim. radiota ei saa kuunnella, omia puheluita ei saa tehdä (avokonttori) jne.

Esim1. Mua kytätään jos tulen aamulla töihin kymmentä yli (toisella lapsista just kun ollaan lähdössä ovesta kauhea nenäverenvuoto, vaatteiden vaihto, lattian luuttuminen - myöhään liikkeelle). Kun aloitin työpaikassani, työajasta infottiin että työaika 8h päivässä, ajoissa pitää olla JOS on kokous. Jos olen 8.15 töissä lähden kotiin 16.15, tämä on mun filosofia. Mulle on pari kertaa johdon taholta huomautettu että muut työtoverit ovat valittaneet jos tulen 10 yli töihin. Heistä tuntuu että teen joka päivä vajaan päivän.

Esim2. Mulle ei puhuta. Kun kivat työkaverit vuosi sitten lähti, eipä oikeestaan kukaan enää puhu mulle. Aamulla yks kolmesta murahtaa huomenen. Aspan tyttö oli mun kanssa niin hyvää kaveria kun aloitin, nyt on liittoutunut vanhan myyntimamman kanssa ja he käyvät röökillä ja lounaalla keskenään. Tai kaikki kolme muuta lähtevät lounaalle, sopivat siinä mun loosin ulkopuolella kovaan ääneen että mihin menevät ja huikkaavat et lähtevät syömään. Kertaakaan ei ole mua pyydetty mukaan. Aluksi loukkaannuin, nyt ketuttaa niin paljon etten haluaisi edes lähteä heidän mukaansa, joten en ota asiaa puheeksi. (mutta se syö mua sisältä).

Esim3. toinen myyntipomo on AINA todella töykeä mulle. Ei puhu mulle KOSKAAN mitään. Tai jos puhuu minusta, puhuu niin kuin en olisi paikalla, ei katso minuun, ei koskaan kiitä jos teen hänelle jotain /hänen projekteihinsa liittyvää. Vaatii, vaatii, sit valittaa kun teen väärin, ei ole tyytyväinen jne. Se istuu mun loosin takana olevassa loosissa. Ei tule esim. puhumaan mulle koska "suhun on vaikea saada yhteyttä kun sulla on ne kuulokkeet korvissa" (jos kuuntelen radiota). Hän meilaa mulle, noin 20 meiliä päivässä asioista mitkä olen tehnyt väärin. Pari kertaa sanoin et mun loosiin voi kävellä ja mua voi vaikka koskettaa olkapäälle jos en muuten kuule, ettei tarvis koko ajan meilata, mutta ei. Hän meilaa ja pistää jokaiseen CC:ksi toimarin, ja tekee selväksi että en osaa tehdä mitään. 

Eilen taas tää edellä kuvailtu mamma kävi itkemään jostakin työtehtävästä jonka mä olin kuulemma luvannut tehdä ennen hänen lomaansa. Minä selitin että teen oman työni siten kuten mun esimieheni mua pyytää - mulla on hänen ohjeistus. Hän kivahti jotain "voisit edes kuunnella mun lauseen loppuun!" tms. Mä näin niin punaista, että pakkasin kamat ja lähdin varttia vaille töistä, mitään kellekään sanomatta.

Esim4. Kukaan ei pidä mun puolia. Jos olen sairas ja tuun töihin, kukaan ei kysy et miten voin. Heti alkaa kuumotus duunitehtävistä, missä mennään, mikä dedis, koska valmista? Jos toi edellä mainittu mamma alkaa mulle jostain itkemään, kaikki muut hiljenee ja kuuntelee mut kukaan ei nouse pitämään mun puolia. Mulla on ihan semmoinen olo että kaikki ovat jostain syystä nousseet mua vastaan, että olen aivan täysin outsider. 

Oksettaa maanantai jo valmiiksi. Olen ollut tammikuussa ihan sairaassa flunssakierteessä - oletettavasti siksi kun en ole saanut sairaslomaa, koska en voi sairaslomaa ottaa (mun hommia ei tee kukana muu kuin minä, kukaan ei voi tuurata mua) koska muuten projektiaikataulu kusee jne jne. Varmasti olen kipeä, koska stressitaso huitelee pilvissä. Joskus mietin et jos vaan irtisanoudun, meen työkkäriin. Mutta mulla on opintolainaa, on käyttöluottoa, haluan saada ne maksetua veke, säästettyä rahaa et pääsen lasten kanssa reissuun. Olin pitkään pätkätöissä ja lasten kanssa kotona, nyt haluan tienata että saan talouden balanssiin. Mutta en halua menettää mun intoa / positiviisuutta. 

Etin koko ajan uusia duuneja, vaan ei ole helppoa saada "näinä aikoina". Esikoinen menee kouluun syksyllä, olisi kiva että olisi palkalliset lomat sitten ens kesänä kun hänelläkin alkaa rullaa nämä pitkät koululaisvapaat. (Tein 10v duunia vuoden pätkäsoppareilla, joten tänä vuonna mulla on ekan kerran täydet lomat kymmeneen vuoteen...)

En tiedä miten pääsisin siihen modeen eten vaan välittäis, etten antais näiden riivata mua. Mutta jotenkinen pysty, koska olen "humanisti", välitän ihmisistä - itestäni, ja olen kiinnostunut muista. Ja mun mielestä työpaikan henki ja kommunikaatio ovat supertärkeitä, varsinkin tämmösessä pienessä yrityksessä kuin meillä. On oikein ikävä, joskus itkenkin sitä, kun jouduin edellisestä duunistani lähtemään. Siellä oli ehkä vähän tylsempää se ite työ, mutta työporukka oli aivan sairaan ihana!!!! Kukaan ei kytännyt jos pääsin/joku pääsi töihin vasta puolelta, siellä luotettiin että se tyyppi tekee täyden päivän. Siellä naurettiin, itkettiin, halailtiin ja höpötettiin, Tehtiin töitä yhdessä, apua sai jos pyydettiin ja sua kuunneltiin jos halusit antaa inputtia johonkin mitä joku ei osannut niin hyvin. 

Neuvoja, anyone? Jos meeen puhuu toimarille tästä, en usko että se ottais mua tosissaan. Se on yks näistä kuumottajista. Aivan epärealistiset aikataulut, on mm. sanonut (kun mainitsin et näissä aikatauluissa kannattaisi aina olla semmonen 10% joustovara, jos vaikka joku sairastuu, lapsi tulee kipeeks tms) että nyt ei ole lasten varaa sairastua. Tai jos joustetaan dediksistä, niin sit sitä nipistetään aikaisemmaks. Viime kuussa tein 30h ylitöitä KOTONA ÖISIN, että saisin projektin valmiiksi dedikseen mennessä. Sainko kiitosta ku se oli valmis? Nope...