Päihdelähtöinen askeesi

On välillä päiviä kun ei ole varaa ruokaan, mutta pilvi palaa kuitenkin piipussa.

Paperien hoitelu ja liitteiden tulostelu samentaa chiitäni, näin leikkisästi ilmaistuna, ja sossu-paprut onkin jäänyt hoitamatta, ja kohta taitaa olla muutto kadulle edessä, juuri sopivasti kevään orastaessa.

Poltto ja pöperöt tulee hankittua poltto-piirien vaihtotaloudella, ja satunnaisilla almuilla.

Kun ei syö, niin kalorien polton alkaa tuntemaan ja tiedostamaan kehossaan, ja sitä väistämättä oppii välttelemään turhaa liikehdintää ja hepulointia. Sitä siis passivoituu, kun ei konkreettisesti ole varaa kustantaa niitä kaloreita mitä mikään istuskelua ja unelmiinsa vajoamista hektisempi toiminta edellyttää. Tässä on se huono puoli, että kun pidempään elää näin matalalla, niin sitten kun pitäisi vähän sykähtää niin on sydän heti kurkussa ja hengen saanti tiukoilla, eli koko keho on mennyt säästötilaan välttääkseen itse-kannibalismia ja sydänlihasten kierrätystä kehon viimeisinä proteiini-lähteinä.

Toisaalta paastoaminen on ollut mieltä-avartavaa ja kehoa puhdistavaa, ja on tullut mm. käytyä läpi se paastoamisen yksi vaihe, jossa keho menee animalistiseen/survivalistiseen raivo-tilaan, jossa energiaa tuntuu riittävän vaikka maratooniin, kunhan vain maali-viivalla odottaa lupaus ruoka-ateriasta. Osa vatsa-vaivoista on myös poistunut, esim: ei pieretä kun ei syökkään. Sekin hyöty tässä on, että kun syöminen on harvempaa, niin ne harvat kerrat herättävät sielussa suurempaa kiitollisuutta ja arvostusta elämää kohtaan, ja kun on joutunut tekemään valintoja eri tarpeiden välillä, niin elämän syvimpiä arvoja on pakostikkin joutunut pohtimaan uudelleen.

Pohdintaa on siis tullut harrastettua, kun ei ole oikeen muutakaan tekemistä joka päivä ollut. Mitä sitä loppuen lopuksi elämäänsä tarvitsee?

Nälkä välillä tekee kipeää, vatsassa ja rinnassa. Toisaalta pössyttely auttaa vaipumaan meditatiiviseen tilaan, jossa kipua on helpompi käsitellä ilman panikointia. Lähiaikoina saattaa tulla tilaisuus tunnustella, että onko se katto pään päällä samanlainen juttu, jonka tarvitsee jos haluaa enemmän, mutta jota ilman pärjää jos tyytyy vähempään. Täällä pohjoisessa lämmin koti on tietenkin aivan toisella tasolla välttämättömyys kuin jossain etelän palmu-puiden varjossa, ja koska Suomi on ehdottomasti rakas kotini, niin muutto ei sen vuoksi tunnu kivalta ajatukselta, ainakaan muutto koko loppu-elämän ajaksi (ehkä talvet voisi viettää lämpimämmässä, liftata sitten aina muutto-lintuna keväällä takaisin vaikka Espanjasta Suomeen?).

Ehkä en muuta tarvitse, kuin oman rauhan pössytellä itsekseni, ja oman rauhan elää hiljakseen kohti vanhaa ikää ja hiljattaista kehon eroosiota kohti sitä maan tomua, mistä olen siinnytkin.

En ole vielä ihan varma, että onko pilvi-munkin elämä minulle, vai pitäisikö sitä niin sanotusti alkaa potkimaan itseään vähän persiille. Siksi tämä ketju, josko löytyisi joko rohkaisevia anekdootteja tai varoittavia esimerkkejä. En ole vielä varma, mutta vähän uumoilen, että tälläinen hitaampi, rauhallisesti omaan tahtiin kohti viimeistä leposijaa suuntaava, elämä olisi se tälle sielulle sopivin polku. Tuntuu vain, että kaikki yritykseni hypätä mukaan yhteiskunnan aktiivisempiin toimintoihin, kouluihin, palkka-töihin, taiteilija-elämään, vapaaehtois-toimintoihin, perhe-elämään, jne... kaikki nuo yritykseni ovat enemmän tai vähemmän traagisesti kariutuneet omaan sopeutumattomuuteen niihin vastuihin ja odotuksiin. Tuntuisi, kuin ainoa elämä, mikä minun rajallisille hengenlahjoilleni sopisi, olisi vetäytyminen, köyhyys, askeesi ja pössyttely.

Mites muilla? Oletko löytänyt tai löytämässä mahdollisesti oman elämäsi tarkoitusta päihdetiloista? Voisin kuvitella että ainakin opiaatti-koulukunnan väessä voisi löytyä aatteellisia minimalisteja, monomaanikoita ja askeetikkoja.