Teininä masennusta/ahdistushäiriötä sairastaneet

Kohta 20 vuotta sairastettu on-off tyylisesti. Ei MITÄÄN koulutusta peruskoulun jälkeen, kokeiluja kyllä ollut, mutta aina vaan pöpeys pahentunut. Mutta mulla onkin kourallinen F-koodilla varustettuja diagnooseja. (persoonallisuushäiriö, syömishäiriö, paniikkihäiriö agorafobialla, spesifistisiä fobioita, määrittämätön psykoosi (todnäk kaksisuuntainen mielialahäiriö) ja ettei vielä tippuis pakko-oireinenkin häiriö tässä piakkoin). Eläkkeelle on nykyinen psykiatri laittamassa.

Hei. Sairastuin 16- vuotiaana ahdistuneisuushäiriöön. Vanhempani laittoivat minut heti yksityiselle psykiatrille, jolla oli myös psykoanalyytikon koulutus ja erikoistunut nuoriin. Muutama oli paikkakunnallamme vanhempani tekivät listan näistä henkilöistä ja sain itse soittaa ja valita kenellä alan käymään.

Terapiassa kävin noin vuoden ja siitä parantuminen lähti. Nyt 24-vuotiaana olen täysin terve ja sanoisin että siinä 20-21 -vuotiaana aloin olla täysin "normaali" ja kykenevä mm itsehillintään, -hyväksyntään, vaikeiden asioiden omatoimiseen käsittelyyn jne "tavalliseen".

Koska sain tehokasta apua niin pian, tilanne ei koskaan päässyt pitkittymään eikä käytösmallini muuttuneet paatuneiksi. Olen todella kiitollinen vanhemmilleni.

Olin kyllä siinä vaiheessa kun terapiaan menin, eli kun vanhempani olivat asian huomanneet (en tietenkään puhunut heille ikinä ongelmistani tai ajatuksistani), jo todella huonossa kunnossa siinä mielessä että olin kauttaaltaan viillelty ja täysin holtiton. Surettaa jälkeenpäin oma pieni minä, mutta en voi enempää korostaa avun tarvetta ajoissa! Ja en missään vaiheessa syönyt lääkkeitä, eikä asiantunteva jatkuva psykiatri niitä tarjonnutkaan, koska lääkkeet eivät usein ole ratkaisu mielen ongelmiin, varsinkaan nuorilla!

Lisäksi noin 20-vuotiaana vanhempani kustansivat laser-hoidot kaikkiin kehoni arpiin ja se oli viimeinen niitti paranemisprosessiin. Olen niin ylpeä kauniista ihostani enkä enää koskaan voisi olla itselleni ankara.

Nykyään opiskelen yliopistossa, teen töitä omalla alalla ja minulla on hyvä mies, oma koti ja rakas lemmikki. Tulevaisuuden haaveet aion toteuttaa täysillä.

Paraneminen on mahdollista, mutta vain kummallisia palveluja käyttämällä se voi viivästyä

Lisäys viestiin 18. Viimeinen lause. Kunnallisia, ei kummallisia

Mulla oli muka paniikkihäiriö 14veenä. Oikeasti oli astma jota eivät suostuneet diagnosoimaan. Onkohan nyt kaikki tutkittu kunnolla? Mikäs diagnoosi lapsellasi on?

On ihan nuo molemmat otsikossaan mainitut diagnoosit eikä niistä ole mitään epäselvyyttä. Tutkittu on ja terapiaa ja sairaalahoitojaksojakin on saatu, mietityttää vaan, että miten hyvin nämä oikeasti paranevat. Ap.

Nykyään saa niin huonosti hoitoa että ei voi enää verrata edes viisi vuotta sitten psyk.apua tarvinneisiin. 

Olen saanut todella hyvää hoitoa. Puheapua sekä minulle sopivan lääkityksen. Kyllä sitä voi ihan hyvin pärjätä, jos vain tahdon voimaa riittää ja ottaa kaiken avun vastaan.

Minä en saanut hoitoa, mutta huonomminkin voisi mennä. Sairaslomalla, ammatti on, mutta elossa. Teinillänne on kaikki mahdollisuudet pärjätä, koska hänellä on jatkossakin teidät ja usko siihen, että apu ja tuki on lähellä.

Tilanne on valitettavasti vain huonontunut aikuisiällä. Ahdistuneisuus on kyllä lääkityksen ansiosta vähentynyt ja paniikkikohtauksia ei ole ollut teinivuosien jälkeen. Toivottavasti lapsesi saa elämänsä kuntoon.

Rankkoja sairaalajaksoja psykiatrisellakin oli nuorena, terapiassa kulkemista, kavereista eristäytymistä ja kotiin sulkeutumista, alkoholia... Nyt olen toista lastani odottava, sairaanhoitajaksi opiskeleva kihloissa oleva nuori nainen. Vuosia, aika tarkalleen seitsemän vuotta, mulla meni huonosti.. Ilman nykyistä miestäni en ehkä olisi niin pian ainakaan päässyt yli alkoholiongelmasta ja mielialalääkkeistä. En ole nyt siis vuosiin tarvinnut lääkkeitä tai terapiaa ja elämä on muutenkin normaalia..

Ilmeisesti siis lapsellasi on samankaltaisia ongelmia? Hanki hänelle apua, oikeasti. Terapiaa, ja tarvittaessa lääkkeitä, sairaalahoitoa.. Niin munkin vanhemmat teki, ja voi luoja kun se tuntu kamalalta ja nololta sillon, mutta enpä voisi heitä kiittää nykypäivänä tarpeeks..! Avulla on iso merkitys. Istukaa pöydän ääreen ja puhukaa. Uudestaan ja uudestaan. Itkekää jos itkettää ja naurakaa jos naurattaa. Toivotaan parasta teille.. Ja sori mahdollisista kirjotusvirheistä, en jaksa puhelimella korjata. :D

Valmistuin amk:sta, minulla on oman alani työtä. Olen naimisissa ja minulla on lapsia. Olen onnellinen.

17v skitsofreenikko + paniikkihäiriöinen teini täällä. Aiempi dg n.11-vuotiaana, jälkimmäinen 13-vuotiaana. Yläasteelta menin vuodeksi suoraan valmentavalle ja kuntouttavalle-linjalle ja se vuosi auttoi minua todella paljon eteenpäin. Nyt opiskelen ensimmäistä vuotta unelmieni alalla, enkä ole muutamaa päivää mukaan laskematta tarvinnut rauhoittavia kesän jälkeen, mikä on iso juttu minulle, koska vielä yläasteella koulussa meni useamman kerran viikossa lähes yliannostus rauhoittavia. Kokonaan paniikkihäiriö ei ole poissa, mutta olen vihdoin saanut siitä otteen ja nyt taistelen kohtauksia vastaan :)

Terve.
Minä olen kärsinnyt vaikeasta masennuksesta ala-asteelta saakka. Peruskoulusta lähdin yli 9 keskiarvolla kovatasoiseen lukioon. Lukiossa masennus vain paheni, enkä juuri päässyt kursseja läpi. Ensimmäisen vuoden jälkeen vaihdoin lukiosta ammattikouluun, ja maailma alkoi loistaa, eläminen alkoi kiinnostaa, ja ensimmäistä kertaa tunnistin nappikuulokkeitteni, sekä laadukkaitten kalliiden studiokuulokkeitteni äänenlaadun eron. 

Itsehän lukioon mennessä en edes ymmärtänyt kuka menee ammattikouluun, että täytyy heidän olla poikkeuksellisen "huonoa" porukkaa (omalta peruskoululuokaltani kaikki menivät lukioon). Mutta nyt ammattikoulussa olen huomannut täällä olevat ihmiset aivan normaaleita nuoria, ja ilmeisesti masennus on hälventynyt, koska täällä pystyn olemaan oma itseni. Amiksessa ihmiset hyväksyvät toisensa sellaisina kuin ovat, ja jos toinen on parempi, niin ovat tyytyväisiä toisen puolesta. Lukiossa, varsinkin huipputason lukiossa ilmapiiri on hyvin tahmea, jokainen kokee olevansa toista parempi, ja ollaan vartavasten ilkeitä toisille, sillä itsenhän täytyy olla paras. Tietysti menestys vaatii sitä halua, itsekkyyttä ja kunnianhimoa.

Itse en aio lukiota aikuisena suorittaa, mutta oman alani amk - tutkinto ja monet erityistutkinnot siintävät horisontissa, ehkä myös intin jälkeen kiinnoistaisi kansainväliset valmiusjoukot, sillä koen mieleni muuttuvan "terveemmäksi" ja tasasemmaksi kokoajan.

Tässä oli minun "selviytymistarinani". itse en olisi lukiota kyennyt suorittamaan loppuun, mutta tunnen monia, jotka ovat siinä kyenneen kohtuullisin tuloksin, masennuksesta huolimatta.

9 ka, ja ammattikoulu, en kadu yhtään. Pahoittelen, että meni hieman offtopicille ehkä :D.

Mielestäni, jos menee aivan yli, kannattaa olla rohkea ja tehdä rohkeita päätöksiä, sillä mieluummin vaikka alempi koulutusaste ja tyytyväinen, kuin jatkuvasti syventyvä masennus, sillä masennus on lamaannuttava olotila, jolloin elämästä nauttiminen on mahdotonta.

Tsemppiä!

Meillä n. 14-vuotiaana teinillä vaikeaa (yleistynyt ahdistuneisuushäiriö) ja kevyt lääkitys oli n. vuoden ja samoin keskusteluhoito harvakseltaan. Sen jälkeen 2 vuotta jo ollut ok. Sai jotenkin hallintaan oireet.

Niin ja lisäystä viestiin 11. Takana monia vuosia psykiatrista hoitoa ja puolenvuoden lääkekokeilu. Lääkkeen jätin omasta aloitteestani pois. Kiusatun ja yksinäisen tausta. Jo päiväkodissa jokapäivä pihalla seisoin yksin, ja peruskoulussa opin kanssaopiskelijoiltani, kuinka surkea olen koulumenestyksestäni huolimatta. 

Ei ole parantunut tunnen itseni edelleen pelkäksi roskaksi, likaisemmaksi ja arvottomammaksi vaan kuin teininä. Ammatti on mutta ei haluamaani eli se masentaa vaan lisää. En uskalla puhua ihmisille. Vastaan kyllä jos joku puhuu minulle mutta itse en aloita. En edes täällä.

16-vuotiaana sairastuin masennukseen. Vanhempani olivat juuri eronneet eikä heitä oikeastaan kiinnostanut vointini, tai en muutenkaan heille asioistani  jutellut. Kävin pariin kertaan mielenterveystoimistossa juttelemassa, mutta en oikeastaan muista tapasinko edes lääkäriä vai juttelinko vain hoitajan kanssa (silloin sinne sai itse soittaa ja varata ajan, ei tarvinnut lähetettä). Kerroin heille että näen/kuvittelen pahoja asioita, esim. kerran isäni hirtettynä huoneeni katossa. Kehottivat kertomaan isälle tästä ja juttelemaan muutenkin. En jutellut enkä enää mennyt mt-toimistoon kun tuntui ettei siellä oteta yhtään tosissaan. Poikaystävälleni pystyin juttelemaan ja hänelle soitin kun olin ottanut kaikki unilääkkeeni (eli varmaan tapasin jossain vaiheessa lääkärin kun tällaisia oli, en vaan muista niistä ajoista paljon mitään).

Keskeytin masennuksen vuoksi lukion ja hain amikseen lähihoitajalinjalle. Keskeytin pari kertaa senkin, mutta lopulta valmistuin vähän yli parikymppisenä. 24-vuotiaana voin sanoa että masennus parantui, noina vuosina olin muutaman kerran käynyt jossain juttelemassa ja kokeillut lyhyesti lääkkeitä. En muista ikävuosilta 16-24 kuin lyhyitä välähdyksiä, vaikka sain pari lastakin siinä vuosien varrella (poikaystävästäni tuli mieheni ja on edelleen).

Nyt olen yli kolmekymppinen ja masennusvapaa olen ollut n. 10 vuotta. Jonkinlaista taipumusta alakuloon kyllä edelleen on, mutta uskon että tunnistan jos alan oikeasti masentua uudelleen. Opiskelen yliopistossa kivaa alaa ja valmistun kohta.

Joskus mietin että jos minut olisi otettu tosissaan heti silloin 16-vuotiaana kun asia oli tuore ja hain apua, olisiko sillä ollut jotain merkitystä. Toisaalta turha jossitella..

Jos lapsesi on tyttö niin ei hätää, koska aina joku mies tulee naisen pelastamaan vaikka miten rassukka olisi. Mikäli kyseessä on kuitenkin poikalapsi, niin sitten hän todennäköisesti syrjäytyy eikä tule oikein koskaan mitään saamaan elämässään.

Sairastuin masennukseen kun olin n. 11-12v, se paheni melkeinpä vuosi vuodelta siihen 16-18v saakka. Menetin ainoat kaverit, en enää halunnut puhua ja ammattikoulukin tuntui raskaalta. Eristäydyin täysin ja ammattikoulu toi henkisen taakan lisäksi fyysistä, jouduin kulkemaan 50 kilometrin matkoja eikä musta sielläkään oikein tykätty, joka koulupäivä olisi tehnyt mieli lähteä ja luovuttaa ja aamuisin kun ahdistaa jo heti kun herää. Olen ihan ala-asteen ekoilta vuosilta ollut kiusattu enkä ikinä kuulunut porukkaan. Olin todella sosiaalinen silloin, huomasin vaan ettei mulla näköjään mitään arvoa ollut. Tosi arka olen ollut sen jälkeen, eikä mikään jaksa kiinnostaa. Ei ole mulla tilanne parantunut, koska en ikinä ottanut apua kunnolla vastaan enkä myöskään osannut kertoa mitä tunnen.

Varmasti ois ihan eri tarina, jos ois ollut tahdon voimaa elää. Joku tai jotain miksi taistella.

Jos nuorella on ystäviä ja on sosiaalisesti taitava niin silloin voi olla toivoa.