Lapsi sai diagnoosin ja nyt minä vaan itken.

Meillä ADD-poika on jo 16-vuotias. Hyvin pärjää toisen asteen koulussa! Hänellä oli myöskin tuota omiin maailmoihinsa uppoutumista, muistamattomuutta, vaikeutta usean "käskyn" jäsentelyssä, yms. Myös lääkitystä kokeilimme muutaman viikon ajan. Se ei toiminut, joten jätimme sen pois. Onneksi.

AP, ei se diagnoosi ole maailmanloppu. Kun lapsesi kasvaa, hän oppii omia muistamissääntöjään ja keinoja, joilla pärjätä. Hymyä huuleen ja tsemppiä!

[quote author="Vierailija" time="19.11.2014 klo 09:10"]

ADD olisi vielä ihan ok, mutta meillä epäilen ADHD:ta. Ilman tuota hyperaktiivusuutta olisi vielä ihan ok, vaikka tiedän, että ADD voi olla myös tosi hankala. Tavallaan pelkään lapsen saavan tuon diagnoosin ja pysyvän tuollaisena koko elämänsä. Kuulostaa varmaan ihan hirveältä, mutta rakastuin lapseeni kunnolla kun hän oli kuumeessa monta päivää ja oli ihan eri ihminen. Rauhallinen, nukkui sylissä, meni itse nukkumaan huoneeseensa kun väsytti ja oli tosi tasainen luonne. Mietin miltö tuntuisi olla rauhallisen lapsen äiti. Olin itse koko ajan hyvällä tuulella ja elämä tuntui ihanalta. Kun lapsi palasi taas normaaliksi, hermot kiristyi itselläni, lapsi aloitti hyppimisen ja pomppisisen, vastaan väittämisen ja jatkuvan pälättämisen, riehui illat ja nukkumaan ei halua mennä. Tässä toivoisi, että viimeistään koulussa olisi lähtenyt tuo hypervaihe ja uhmakkuus, mutta tuntuu että ei ole lähtemässä. En tiedä miten reagoin kun/jos diagnoosi saadaan. Voi olla että se on helpotuskin. (Huomaan myös päiväkodin ja erityislasten kanssa työskentelevän tutun epäilevän jotain neurologista lapsella)

[/quote]

Ymmärrän täydellisesti. En itsekään jaksaisi olla ylivilkkaan lapsen vanhempi. 

Olen ADHD (+30v nainen) ja voin kertoa, että elämä on ihan mukavaa diagnoosista huolimatta. Itse toivon, että minut olisi diagn.aiemmin.

Olen aina ollut erilainen kuin muut, mutta kotona rakastettu ja hyväksytty. Se on ollut tärkeää.

Ohjaaa lastasi tulevaisuudessa opiskelujen, harrastusten yms. suhteen asioiden pariin, jotka häntä kiinnostaa, niin elämästä ei tule vaikeaa. Olen itsekin työssäni hyvä ja menestynyt, olen kova touhuamaan ja muutenkin iloinen idealisti.

Lue kirjallisuutta ADD:sta ja ADHD:sta ja opit ymmärtämään lastasi paremmin ja muista korostaa lapsen hyviä puolia ja kertoa hänelle, miten rakas on. 

Minäkin luulin ennen diagnoosia, että olen ADD, sillä olen sellainen iloinen unelmoija, ikuinen myöhästelijä, pettymysten sietokykyni on ollut 0,  ihminen joka saa paljon aikaiseksi, mutta jos ei kiinnosta en saa mitää aikaiseksi. En ole mikään duracell-pupu, joka mölyää, pomppii ja häiritsee. 

Ymmärrän tunteesi. Se on suru, että yhdellä lapsella tulee olemaan vaikeampaa ja ei voi koskaan näyttää kapasiteettiaan. Suru siitä, että on ikänsä saanut negatiivista palautetta ja todella harvoin kehuja. Pelko siitä, miten lapsi pärjää, joutuuko kiusatuksi. Kaikkea tätä huolta sinä itket.

Mutta lapselle itselleen on parempi, kun saa diagnoosin. Meillä lapsi oli onnellinen, kun kuuli lääkäriltä, ettei olekaan tyhmä, vaan hänellä on ihan oikea numerosarja diagnoosina. Selkeästi itsetunto parani.

Kokeilkaa lääkitystä, koska joillakin se hyvin auttaa keskittymään. Add.n kuuluu monesti myös väsymys ja käynnistymisvaikeudet, mitkä haittaavat keskittymistä. Lääkitys parhaillaan auttaa tähän ja oppimistulokset parantuvat.

Kun saitte diagnoosin, voit keskittyä olemaan lapsesi äiti ja suhde muuttuu äiti-lapsi suhteeksi ja ei ole enää kuntoutussuhde, mikä se usein on, kun lapsella on ongelmia ja apua ei saa tarpeeksi muualta.

Se hyvä puoli näiden lasten kanssa on, että heidän kanssaan suhde syvenee ihan uudelle tasolle, mitä muiden lasten kanssa, koska lapsen kanssa tulee pohdittua enemmän elämää ja autettua koulunkäynnissä yms. Näin olen itselleni ajatellut, koska pakko on ajatella positiivisiakin puolia. Olen oppinut tuntemaan tämän lapsen ja hänen ajatuksensa ihan eri tavalla. Kohta olen valmis päästämään hänet maailmalle ja toivon, että siivet kantaa.

Kaikkea hyvää teille ja itke rauhassa itkusi pois. Sen jälkeen taas jaksat.

Minusta add:ssä on suurimpana haasteena, että saisi lapset aktivoitua johonkin, itsestään kun eivät oikein saa itseään liikkeelle. Minulla on itsellänikin add, joten sekin asettaa lisähaasteita. Lapseni pärjäävät todella hyvin koulussa (vielä -vanhempi yläasteella ja haasteita tulee jatkuvasti lisää > lisää stressiä > add-oireet selvempiä ja dominoivampia). Heillä(kin) olisi kapasiteettia vaikka mihin, mutta täällä vaan möllötetään passiivisina kaikki...

Itse sain tietää ADD:stäni vasta vajaa kolmekymppisenä ja se lähinnä suututti, koska sain tietää sen niin myöhään. Olin tässävaiheessa jo käynyt Ammattikorkean läpi kynsin ja hampain. Olisi varmasti ollut mukavampaa ja helpompaa jos diagnoosi olisi tullut jo peruskoulussa.

Ei ADD lapsestasi tyhmää tee tai pilaa hänen opiskelua.  Päinvastoin hänen päänsä todennäköisesti hyrrää tavanomaista nopeammin ja tästä voi olla yllättää apua erilaisissa luovissa ja taiteellisissa ammateissa.

Mun miehellä, hänen veljellään ja pojallamme on ADD. Ei mitään syytä sääliä, hyvin sen kanssa oppii elämään :) Tsemppiä totutteluun!

Vaikka totta kai tuokin on vakavaa ap, niin pelkäsin aloituksen avatessani, että kyse oli tyyliin syövästä... Koita suhtautua niin, että sinulla on kuitenkin muuten terve lapsi. (näin minäkin oman lapseni "sairauteen") Mutta tsemppiä arkeen ap, ei varmasti ole helppoa!

Diagnoosi on hyvä juttu. Nyt saat kaiken tuen ja hoidon lapsellesi mitä hän tarvitsee. Voit vapautua kenties syyllisyydestä, jos olet ajatellut olevasi vain epäonnistunut kasvattaja tsi jotain.

No sehän se kun haluaa asiasta selvyyden muttei haluaisi että löytyisi joku oikeasti vakava syy. Lapsesi on ihan sama lapsi kuin ennen diagnoosia. Nyt hän on saanut vain diagnoosin ja se auttaa ymmärtämään häntä. Nyt osaat paremmin tukea ja auttaa :)

Järjellisesti tiedän ettei ole vakavaa, sen takia juuri tää oma olo hämmentää. Lapsella meneillään niin paljon muutakin. On oikomishoitoa ja siedätyshoitoa. Nämä muut kestäneet jo kohta 2-3 vuotta.
Mulla on sellainen olo että lasta kidutetaan kaikenlaisilla toimenpiteillä. On ollut kaikenlaista melkein hänen koko elämänsä ajan. Aina jotain meneillään. Lapsi 11v nyt.
Ap

Mites lapsi suhtautui diagnoosiin? Meillä tilanne että pojalla oireita mutta jo niin iso ettei voi pakottaa tutkimuksiin. Olen kokenut että koetetaan pärjätä omin voimin ja tukea kotona kaikin tavoin. Mutta ei sekään helppoa ole.

Minkälaisilla piirteillä lapsesi sai diagnoosin? Olen pitkään epäillyt, että yhdellä lapsistani olisi ainakin piirteitä ADD:stä, mutta arki sujuu jotenkuten ja koulu sujuu hyvin, niin olen ajatellut asian olla.

[quote author="Vierailija" time="19.11.2014 klo 08:19"]Minkälaisilla piirteillä lapsesi sai diagnoosin? Olen pitkään epäillyt, että yhdellä lapsistani olisi ainakin piirteitä ADD:stä, mutta arki sujuu jotenkuten ja koulu sujuu hyvin, niin olen ajatellut asian olla.
[/quote]
Diagnoosia tarvitaan lähinnä avun saamiseen. Jos et tarvitse apua, et tarvitse diagnoosiakaan. Kysehän on piirteistä joiden mittakaava ja häiritsevyys ratkaisevat tarvitseeko niitä hoitaa.

Niitä oireita on vaikka muille jakaa, esim. ongelmia on oman toiminnan ohjauksessa, ei siis halua aloittaa tekemään läksyjä, ei jaksa keskittyä, turhautuu. "Ei kuule" vaikka kuulee. Muistamattomuutta, monen käskyn sarjat puuroutuu hänen päässä eli ei tiedä mitä rehdä. Yksi yksinkertainen käsky on ok.
Vaikka sun mitä löytyy.
Ap

Näin olen juuri asian ajatellut, välillä on ollut vaikeampaa, mutta mukavan harrastuksen löydyttyä elämä on alkanut helpottaa.

Ei ihan olla vielä keskusteltu kunnolla tästä diagnoosista lapsen kanssa, mutta olen havaitsevani lievän helpotuksen lapsessa. Olemme painottaneet lapselle että hän ei ole tyhmä mutta hänellä ns "bitti vinossa" aivoissa.
Lapsikin suostui lääkitykseen , vaikka ens alkuun kieltäytyi. Ymmärsi että elämä voisi helpottua. Katsotaan miten käy.
Ap

Joo, kiitos vastauksesta. Meillä lapsi on itse sanonut, että sano vain yksi asia kerrallaan, että hän ei muista. meillä taas läksyjen teossa ei ongelmaa, eikä koulussa keskittymisessä. Oman toiminnan ohjauksessa sitäkin enemmän, saa ohjata kyllä ulkoapäin aika tavalla. Eli varmaan meidän lapsella on näit piirteitä myös. Tsemppiä ap teille! Pystyn osapuilleen kuvittelemaan tuon raskauden.

Miksi aloitatte noilla oireilla lääkityksen? Vai onko lapsella hyperaktiivisuutta tmv.?

[quote author="Vierailija" time="19.11.2014 klo 08:34"]Miksi aloitatte noilla oireilla lääkityksen? Vai onko lapsella hyperaktiivisuutta tmv.?
[/quote]
Ei ole hyperaktiivisuutta. Käytetään myös add:n apuna. Voi helpottaa myös keskittymään ja sen myötä viestitkin menee paremmin jakeluun.
Kokeillaan onko vaikutusta. Jos ei, niin sitten ei ole.
Ap