"Keskimmäinen lapsi on väliinputoaja"

Totta, vanhin on isoin ja fiksuin, pienin saa pienimmän kohtelun. Keskimmäinen jää väliin.

En huomannut kasvatuksessa mitään eroa, yhtä paljon rakkautta on kaikille riittänyt. Nyt parikymppisenä huomaan tosin, että äidilläni "synkkaa" parhaiten isosiskoni kanssa, ovat molemmat rauhallisia ja hiljaisia. Pikkusiskoni taas asuu vielä kotona, joten hän on äidin "vauva".

Äiti kyllä huomioi minuakin tietysti, pyytelee kahville ja matkustellaan yhdessä yms. Samoin sukulaiset.

Huomaan kyllä, että minuun sopii moni keskimmäisen lapsen piirre; olen sisaruksista selkeästi itsenäisin ja sosiaalisin, otan kaikki huomioon enkä riitele, pyrin aina ratkaisemaan konfliktitilanteet jne :)

Mulla on vanhemmat jo kuolleet, mutta kyllä tunnen jääneeni isojen ja pienten väliin. 

T. keskimmäinen

Minä olin täysin näkymätön, joka ei saanut ikinä mitään, eikä edes viitsinyt pyytää. Nyt aikuisena olen menestynyt parhaiten: olen juuri saamassa todella arvostetun tutkinnon suoritettua, ja vuosia sitten koulupaikkaa hakiessa minua ohjasi halu näyttää pperheelle mihin minusta on, ja minun piti ansaita vanhempien rakkaus. Kumma kyllä, nyt aikuisena, kun minusta on tullut ainoa menestyjä ja heidän ainoan lapsenlapsen olen synnyttänyt, vanhempani ovat vihdoin ylpeitä ja muistavat olemassaoloni, olen se kiiltävin sulka heidän hatussa, vaikkei se ole tippaakaan heidän ansiotaan.

Olen ollut näkymätön. Minua ei ole koskaan kohdeltu yksilönä, vaan aina verraten joko iso- tai pikkusisarukseeni. Nyt aikuisenakin jaksan yhä uudelleen ja uudelleen hämmästyä sitä, kuinka vanhempani eivät tunne minua lainkaan. Kun he puhuvat minusta, millainen olen tai olen ollut lapsena, se ei vastaa yhtään todellisuutta. He eivät tiedä esimerkiksi millaisista asioista pidän/pidin tai mitä inhosin. Esimerkiksi kerran puhelimessa selitin äidilleni, kuinka olen aloittanut uuden liikuntaharrastuksen. Äitini hämmästeli, että enhän minä koskaan ole ollut liikunnallinen. Itseasiassa liikkuminen on ollut aina minulle lapsena ja nuorena suorastaan elinehto, olin hyvin atleettinen ja liikunta oli lempiaineeni koulussa. En ehkä käynyt missään ohjatussa liikunta harrastuksessa, mutta treenasin ja voimistelin itsenäisesti todella paljon lapsena ja nuorena.

Itse olen jäänyt täysin muiden sisarusteni varjoon, joten kiinnostaa kuulla muiden kokemuksia lisää. Ja jos itse hankin joskus lapsia, niin pidän kyllä kynsin ja hampain kiinni siitä, että jokainen lapsi saa yhtä paljon huomiota, syntymäjärjestyksestä huolimatta. Itsehän sairastuin lapsena mm masennukseen, tämäkin jäi vanhemmiltani huomaamatta. Nyt aikuisiässä olen varsin etäisissä väleissä vanhempiini. 

T: Ap

Mun lapsuusperheessä oli viisi lasta. Mä olen syntymäjärjestyksessä toinen, mutta kun se kaikkein älykkäin isosisko karkasi eikä suostunut enää palaamaan kotiin, minusta tuli "vanhin". Mutta mä en koskaan ollut yhtä hyvä kuin se sisko. Kaksi nuorempaa siskoani on oikeasti olleet väliin putoajia, pikkuveli oli se mussukka silmäterä, perheen ainoa poikavauva. No, kuten voi arvata jos yksi lapsi karkaa eikä suostu enää palaamaan, ei ollut mutsilla ihan ohjat käsissä, ja kun loputkin lapset otettiin huostaan, äiti hylkäsi tasapuolisesti meidät kaikki.

Mulla itsellä on kolme lasta, ja käytän hirveästi aikaa ja vaivaa sen pohtimiseen ja huomioimiseen, että kaikille riittäisi tasaisesti huomiota. Esikoinen on koulussa, ja hänen kanssaan tehdään paljon siihen liittyvää, johon nuoremmat ei pääse osallistumaan, ja nuorin on vielä taapero, jonka käytännön hoitoon menee jokseenkin kiitettävästi aikaa (vaipat, syömiset, nukutukset, pukemiset, pesut yms), joten keskimmäiselle oikeasti järjestetään ihan omaa aikaa ja puuhaa aikuisen kanssa. Tätä asiaa on myös puhuttu etenkin kahden isomman kanssa, ja olen heille toistuvasti sanonut suoraan ja rehellisesti, että teen parhaani jotta he tietäisivät että mulle ei ole mikään niin tärkeää ja rakasta kuin nämä kolme lasta, mutta joskus äitikään ei onnistu. Toivon ihan vilpittömästi, että kukaan noista kolmesta ei kokisi jääneensä paitsi huomiota tai rakkautta, koska jokainen heistä on mulle aivan erityisen rakas omana erityisenä itsenään.

[quote author="Vierailija" time="09.11.2014 klo 17:34"]

Olen ollut näkymätön. Minua ei ole koskaan kohdeltu yksilönä, vaan aina verraten joko iso- tai pikkusisarukseeni. Nyt aikuisenakin jaksan yhä uudelleen ja uudelleen hämmästyä sitä, kuinka vanhempani eivät tunne minua lainkaan. Kun he puhuvat minusta, millainen olen tai olen ollut lapsena, se ei vastaa yhtään todellisuutta. He eivät tiedä esimerkiksi millaisista asioista pidän/pidin tai mitä inhosin. Esimerkiksi kerran puhelimessa selitin äidilleni, kuinka olen aloittanut uuden liikuntaharrastuksen. Äitini hämmästeli, että enhän minä koskaan ole ollut liikunnallinen. Itseasiassa liikkuminen on ollut aina minulle lapsena ja nuorena suorastaan elinehto, olin hyvin atleettinen ja liikunta oli lempiaineeni koulussa. En ehkä käynyt missään ohjatussa liikunta harrastuksessa, mutta treenasin ja voimistelin itsenäisesti todella paljon lapsena ja nuorena.

[/quote]

Tuttua tuokin, että vanhemmat eivät ole huomanneet kiinnostuksen kohteita yms. Äitilläni oli täysin käsittämätön selitys sille, että miksi minä olen vieläkin sinkku, vaikka ikää kohta 30-vuotta. 

Täällä myös yksi keskimmäinen lapsi. Olen kokenut ja koen edelleenkin jollain tasolla jääväni näkymättömäksi isoveljeni ja pikkusiskoni rinnalla, vaikka aikuisia kaikki jo olemmekin. Isoveli on ollut pienestä asti vanhempieni silmäterä ja onnistuja, josta ollaan ylpeitä. Pikkusisko taasen edelleen vanhempien "vauva", opiskelija, jonka vuokrat ja ruoat ja menot he maksavat. Sisko shoppailee holtittomasti ja saa kaiken mitä haluaa. Hän puhuu vakavalla naamalla minulle kuinka ei ymmärrä ystäviään ja tuttaviaan jotka ovat "köyhiä" ja kommentoivat hänen elämäntyyliään ja tuhlailuaan, että saahan sitä rahaa olla eikä sitä tarvitse häpeillä. En voi kun pyöritellä päätäni ja miettiä että vanhempani kustantavat hänelle kaiken.

Itse koen jonkinlaista katkeruutta siitä, etten saanut opiskellessani juurikaan vanhemmilta tukea rahallisesti toisin kuin muut sisarukseni. Tekoni ja kuulumisenikin vaikuttavat olevan ilmaa välillä, vanhemmat ovat enemmän yhteyksissä isoveljeen ja pikkusiskooni.

Up!

Kyllä se ihan totta on. Olen viidestä lapsesta keskimmäinen, joten kun synnyin, vein muilta lapsilta sylin, kun kolmea vanhempaa ei perheessä ollut. Siitä olen saanut kärsiä koko ikäni vanhempien sisarusten katkeruuden ja kiusaamisen muodossa. Vanhempani tuntuivat jotenkin ajattelevan, että jos vanhemmat sisarukset olivat jo saaneet jotakin niin minä en enää tarvinnut, esim. minä en saanut lastenkokoista polkupyörää, kuten veljet, vaan aikuisten pyörän, vaiika olin tytöksikin pienikokoinen. Siksi opin ajamaan pyörällä vasta verrattain myöhään. Äitini ei tätä muista eikä mitään muutakaan lapsuudestani. Tasapuolisuus on heille sitä, että jos veljet saavat jotakin niin minä en tarvitse samaa, koska en ole mies, mutta jos minulle annetaan jotakin niin tasapuolisuuden vuoksi miniöille ostetaan se sama.

Meillä oli niin, että neljästä lapsesta kaksi keskimmäistä on väliinputoajia. Outoa minusta, vaikka me lapset synnyimme niin isoilla ikäeroilla, vuosina 80, 82, 90 ja 92, niin silti minä ja isosiskoni keskimmäisinä olimme väliinputoajia. Isoveljemme lätkämatseja mentiin katsomaan koko perheen voimalla ja hänen opiskelija-asunnossaan kävimme monta kertaa vuodessa. Äitini valmensi pikkusiskomme urheilujoukkuetta ja isä kuskasi häntä peleihin. Pikkusiskon joulujuhlat, kuoroesitykset yms olivat niin ikään koko perheen velvollisuus. Minun ja isosiskoni harrastuksissa ei koskaan käynyt kukaan, saimme mennä bussilla. Olin pikkusiskon kanssa hetken eri kouluissa, jolloin kaikki hänen koulunsa tapahtumat menivät minun juttujeni edelle. Äiti ei ole koskaan vieraillut minun tai isosiskoni luona.

Olen kolmesta lapsesta keskimmäinen. Isosiskoni oli/on sosiaalinen, minä puolestaan introvertti. Pikkuveljeäni lellittiin pitkään, syystä että oli kuopus ja ta-daa: poika!

Minä olin/olen se herkkä näkymätön lapsi, jonka on tarvinnut ELÄÄ kuin viimeistä päivää tullakseen näkyväksi edes itselleen. Sairastuin myös teininä masennukseen koulukiusauksen takia. Vanhemmat vaikenivat senkin kuoliaaksi. Mistä ei puhuta, sitä ei ole. Edes masennukseni ei saanut heitä huomioimaan minua yhtään enempää. Vietin vuosia huoneessani, sängyssä maaten. 

Nyt vanhemmat kuolleet. Kumpaankaan en saanut todellista yhteyttä elinaikanaan. Äiti kieltäytyi täysin keskustelemasta vaikeista asioista. Isä puolusti äitiä. Minun sanomisillani ei ollut merkitystä.

Meillä sisaruksilla ei ole huonot välit, kun niitä ei olekaan! Siskoni ja veljeni eivät ole tekemisissä keskenään. Olen yrittänyt pitää jonkinlaista yhteyttä kumpaankin, mutta nyt tuntuu, että en jaksa enää kantaa vettä tyhjään kaivoon.  Päivänselvää on, että olemme kaikki jollain tapaa kotivammaisia, vaikka omat perheet/lapset meillä onkin.

Jälkikäteen ymmärsin, että keskimmäinen lapseni sai vähemmän yksilöllistä huomiota kuin sisarensa. Se tapahtui huomaamatta. Keskimmäinen vain meni jotenkin siinä vanhemman tai nuoremman rinnalla. Näin lasten vartuttua tuntuu todella pahalta, etten nähnyt tilannetta lasten ollessa pieniä.

[quote author="Vierailija" time="09.11.2014 klo 18:16"]

Jälkikäteen ymmärsin, että keskimmäinen lapseni sai vähemmän yksilöllistä huomiota kuin sisarensa. Se tapahtui huomaamatta. Keskimmäinen vain meni jotenkin siinä vanhemman tai nuoremman rinnalla. Näin lasten vartuttua tuntuu todella pahalta, etten nähnyt tilannetta lasten ollessa pieniä.

[/quote]

Oletko koskaan hyvitellyt tai korvannut asiaa mitenkään jälkikäteen? Voisi merkitä keskimmäiselle lapselle paljonkin, jos voisit vanhempana myöntää että hän on todellakin jäänyt vähemmälle. 

Itse olin keskimmäinen kolmesta lapsesta. En muista koskaan sen vuoksi jääneeni mistään paitsi.

Mikähän tilanne todella suurilapsisessa perheessä?

Meillä kyllä kolmen lapsen, tarkoitan siis omia sisaruksiani,  perheessä niin, että keskimmäinen on ollut ykkönen. Ehkä yritetty välttää ettei jää varjoon ja mennyt överiksi? Keskimmäinen sai lähteä ulkomaille opiskelemaan, minun vaadittiin tulevan joka viikonloppu auttamaan yrityksessä ja samalla paikkakunnalla asuva vanhin oli itsestään selvä apu aina. Koen siis niin, että vanhimmalta veljeltäni ja minulta kuopuksena ainoana tyttönä on vaadittu enemmän, keskimmäinen veli on aina saanut ihailut ja enemmän vapauksia. 

[quote author="Vierailija" time="09.11.2014 klo 18:21"]

Itse olin keskimmäinen kolmesta lapsesta. En muista koskaan sen vuoksi jääneeni mistään paitsi.

Mikähän tilanne todella suurilapsisessa perheessä?

[/quote]

Itse olen viisilapsisen perheen keskimmäinen, ja minä todellakin olen ollut näkymätön vanhemmilleni. Eivät kyselleet edes nyt isänpäivän lähestyessä, että olenko tulossa, sisarukseni kysyi. En sitten tiedä, olisiko tilanne vielä pahempi jos olisi ollut enemmän lapsia, vai olisimmeko me sisarukset pitäneet sitten enemmän yhtä. Luulisi että isommalla porukalla huomiosta kilpailu olisi ollut vielä absurdimpaa. 

[quote author="Vierailija" time="09.11.2014 klo 19:22"]

 Uskon että tuo riippuu perheestä, ja rakkaudesta. Joillakin vanhemmilla rakkautta riittää kaikille lapsilleen, ja joillakin vain osalle, ja joillakin ei yhdellekään.

[/quote]

Aivan totta. Riippuu niin monista muistakin seikoista, esim. monilla tuo sukupuoli vielä 70-luvulla varsinkin. Ja esim. meillä oli niin, että uusperheessä minä olin esikoisena eri kastia, kuin ne uudet siellä syntyneet lapset. Keskimmäinen ei välttämättä jää väliin, jos asian tiedostaa.

Omien kokemusteni takia olen ollut tarkka mm. tästä asiasta, ja panostanut tasapuolisuuteen. Onneksi meillä lapset ovat hyvin avoimia, ja heistä huomaa jos eivät ole onnellisia. Yksi, jonka kanssa oli vaikea vaihe joskus, sanoi minulle silloin, että hän ei tunne olevansa rakastettu. Otin tilanteen vakavasti, ja tein korjausliikkeen (lopullisen!). Hän tarvitsi sitä kuria kyllä, mutta otin siihen erilailla rakkauden mukaan ja lisäsin positiivista huomiota. Myöhemmin juttelimme asiasta, ja sittemmin onneksi kaikki hyvin. Hän käyttäytyykin nykyään hyvin.

Kyllä. Neljästä lapsesta toisiksi vanhin, ja väliinputoaja, riipakivi. Huomiota sain silloin, kun piti kotitöitä tehdä, kaupassa käydä jne. Mun isoveli ei koko elämänsä aikana joutunut siskojaan vahtimaan, minä hain pikkusysterin tarhasta jo kolmannella luokalla, ja hoidin siihen asti kun toinen vanhempi tuli töistä. Myöskään kotitöitä ja kaupassakäyntiä ei ikinä joutunut kotona asuessaan tekemään. 

Toiseksi nuorimmasta siskosta tuli väliinputoaja silloin, kun nuorin sisko syntyi. Mutta koska oli vanhempien silmäterä kuitenkin pitkän aikaa ennen nuorimman syntymistä, niin ei ollut niin isosti väliinputoaja kuin minä.

tämä jatkui myös meidän lapsiin, joten katkaisin välit koko sukuun.

mun sisarukset ovat todella itsekeskeisiä, eivätkä ikinä esim. Auta muita. Mutta ovat ilmaista apua jatkuvasti vailla. Ovat todella rumia luonteiltaan.