Jännä miten se ikävä taas yllättää...
Exäni on ollut mua kohtaan vielä tosi hirveä! Päivällä kun tyttöni (3kk) nukkuu ni exän asiat tulee mieleen, mitähän se tekee ja ajatteleekohan se meitä olleskaan? Yöllä jos tyttö herää ja vaikka itkee ni katson vain silmiin ja näen lapseni isän... Itku herkässä täälläkin.. Meillä exä lähti toisiin naisiin.. Hyvin meillä menee, paremmin kun exän ollessa mukana mut minkä teet? Yrittää aina unohtaa ja miettiä kaikkia niitä hyviä asioita mitä meillä on, ja pari päivää siinä aina onnistunkin. Yöllä näkee hänestä unta ja herätessä itku pääsee.
Toivon todellakin pääseväni hänestä yli mutta huomaan aina sillon tällön näpytteleväni hänelle viestiä... Tunnen joskus olevani oikeen säälittävä et roikkuu niin inhottavassa ihmisessä..
Mut onneksi on kesä j apaljon tekemistä et koko ajan vähenee se aika mitä hänen ajatteluun jää! =)
Voimahalit Teille molemmille!!
Kommentit (9)
ja joulun aikana olo on tuskaisa. ikävöin exääni vaikka se yhdessä ollessamme oli mulle "täys paska" ja halusinkin siitä eroon. Eropäätös oli yhteinen. Toisaalta nyt kun olemme eronneet niin tulemme juttuun ystävinä ehkä paremmin kuin ikinä virallisesti yhdessä oltuamme. Olemme paljon tekemisissä lasten takia, mutta hän ei halua enää palata takaisin vaikka sitä hölmönä olen ehdottanutkin.
Ikävä on ja mielessä vain liikkuu "olenko nyt aina sitten yksin".
:(
Oman surunsa, kaipauksensa ja muiston rakkaudesta vielä jotenkin kipuilisi, mutta lapsen ikävä ja haikeus meinaa olla liikaa. Ei suostunut lähtemään hautuumaalle viemään muistokynttilää.
Meillä mies lähti toisen naisen mukaan ja on nykyään mulle aivan hirveä... Loukkaa aivan hirveästi, käy kattomassa lasta kaula syötynä ja aina muistaa kertoa miten ihana toinen on jne... Silti mä ikävöin niin lujaa että sattuu...Epätoivosta myönnän, mutta ottasin heti takasin..Paljon antasin, jos vaan ottais syliin ja sanois rakastavansa..... Niin ei vaan tapahdu kuin mun unissani... Miten tästä selvitään?
Olen eronnut 2v sitten, minulla on 4v lapsi. Mies löysi toisen naisen ja asuu nyt hänen kanssaan.
Minä erotessamme aika nopeasti tein itselleni selväksi, että en takaisin ottaisi. Ihminen, joka kohtelee minua tällä tavalla ei ole rakkauteni arvoinen (vaikka 20 vuotta olimmekin yhdessä ja aina siihen päivään saakka, kun tuo toinen nainen lopulta selvisi olimme mielestäni onnellisesti naimisissa.)
Mutta juuri tämä viikonloppu on ollut vaikea. Siis vielä kahden vuoden päästäkin. Varmaan helpottaisi, jos olisi joku ihana mies löytynyt, mutta ei niitä välttämättä löydy. Toisaalta, välillä olen jo huomannut, että ei onneni pitäisi olla kiinni siitä, onko rinnalla joku toinen, joka tekee onnelliseksi - kyllä minun pitäisi oppia olemaan onnellinen ihan itseksenikin...
Mutta toivottavasti siis te saatte voimiaa siitä, että meitä epäonnistuneita ja onnettomia ihmisiä, joilla kaikki ei mene hyvin on muitakin. Toisaalta minulla ei ole yhtäkään ystävää, joka parisuhteessakaan eläessään olisi oikeasti täysin onnellinen, vaan jokaisella on omat murheensa ja vaikeutensa elämässä. Surullisena sitä vain katsoo maailmaa niin, että näkee pelkkää onnea ympärillään ja kuvittelee kaikkien olevan onnensa kukkuloilla :)
Toisaalta taas, meidän siskojen pitäisi ehkä enemmän olla toistemme tukena, jotta emme antaisi paskojen miesten vedättää meitä? Jos ihminen ei ole luottamuksen ja rakkauden arvoinen, emme me oikeasti kaipaa juuri sitä ihmistä takaisin. Muutos ja yksin jääminen vain pelottaa - mutta oikeasti epäluotettava ihminen elämänkumppanina ei tee meistä kenestäkään onnellista, eihän?
Voimia, jaksamista, kyllä olo helpottuu koko ajan kun aikaa kuluu.
MugSkab
ajattelin minäkin että olen jotenkin harvinaisuus.
minäkin täysin rakastunut mieheen ja vuoden yhdessä olon jälkeen kaikki loppuu kuin seinään, ei rakasta minua, hänen kaverit ei hyväksy meidän suhdetta ja jne...
yritän joka päivä olla tekstaamatta mutta välillä sorrun, eikä vastausta tule kumminkaan.
olen nyt jo 4 lapsen äiti edellisestä liitosta ja tälle miehelle kenen kanssa olin vuoden odotan nyt lasta rv 9+6
koen niin kaiken mitä te muutkin ja lisäksi pitää jaksaa käydä koulua ja selvitä vaikeasta masennuksesta jota on nyt hoidettu puoli vuotta
pienen vauvan kanssa jäin yksin vuosi sitten...tai onhan minulla myös koululainen samasta isästä. Mies lähti 11 vuotta nuoremman naisen perään ja sillä tiellä on vielä, vaikka valitettavasti olen yrittänyt loputtomiin yhteenpaluuta...
Se nyt on ollut vain omien voimien loppuunkuluttamista ja mielipahantuottamista kaikille, mukaanlukien lapset :(
En tiedä koska ikävä helpottaa... Vaikeaa on, kun toista joutuu niin usein näkemään. Välillä tosiaan tuntuu, että elämä loppuu tähän, mutta jostain sitä on voimia vielä löytynyt. Onneksi!
Miten teillä muuten arki rullaa? Meillä arki sinänsä menee hyvin, mutta yöt nukun edelleen huonosti ja se on rankkaa olla aina väsyneenä (eikä yönpimeinä tunteina ne ajatukset ole kovinkaan valoisia). Ja rankkoja on ne viikonloput kun lapset ovat isällään, eritoten vaihdot!
Just kun sitä luulee päässeensä omilleen ja ajattelee, että tästä ei oo tietä ku ylös päin niin kaikki taas romahtaa ku exä tulee uniin ja päivällä pyörii mielessä koko ajan. Ois ihana tietää et millon se oma elämä voi jatkua ihan puhtaalta pöydältä. En vois ees kuvitella uutta miestä mun ja 2 tyttäreni elämään vaikka itse olin se joka teki viimeisen ratkaisun erossa. Nyt erosta 4kk.Onko kohtalotovereita tai kokemuksia?(varmastikin on ;))
Itse olen samassa tilanteessa, eronnut (muuttanut tytön kanssa kahden) nelisen kuukautta sitten ja ikävä välillä on suuri. Minun suusta ehdotus erosta tuli, vaikka yhdessä se lopulta päätettiin, uskon että mies olisi ollut valmis vielä yrittämään. Nyt se on myöhäistä, valitettavasti. Unia näen minäkin eksästä, sekä itkeskelen nykyisin paljon ikävää. Onneksi tyttö on piristämässä elämää ja työ.
Ehkä se tästä, kesää kohti mennään... Vaikka olenkin suht tyytyväinen nykyiseen elämäntilanteeseen, ikävä on välillä suunnaton ja haaveet yhteenpalaamisesta melkein ylitsepääsemättömät.
Tsemppiä meille :)
Mies ilmoitti lauantaina parin kk:n jahkailun jälkeen, että tää oli nyt sit tässä. Hän ei rakasta enää minua ja ei voi kuvitella elävänsä minun kanssa. Olo on ihan kauhea! Poikamme on 10kk ja häntä kohtaan tämä on niin väärin... Itse olen edelleen rakastunut mieheeni ja olisin tietenkin halunnut jatkaa, hänhän on elämäni mies! En voi edes kuvitella, että selviäisin tästä joskus, vaikka kaikki sanookin että kyllä sinä selviät. Pari päivää olin ottamatta mieheen yhteyttä ja en vastaiilut viesteihin yms, nyt koko ajan keksin asiaa miehelle ja soitan ja tekstaan. Ja sitten kaikilla ympärillä menee niin hitsin hyvin, et ihan oksettaa...Elämä taitaa loppua tähän.