Lue keskustelun säännöt.
Kun äitiys ei kiinnosta
08.07.2014 |
En ole koskaan haaveillut äitiydestä, mutta kun muutin alaikäisenä kotoa tulin raskaaksi. Olisin tehnyt abortin, mutta kusipäisen poikaystävän vuoksi se ei onnistunut, sen enempää yksityiskohtiin menemättä. Poikaystävästä pääsin onneksi eroon, mutta kun olisin halunnut antaa lapsen adoptioon, sosiaalityöntekijät ja vanhempani puhuivat pääni ympäri pelotellen katumuksella ja adoption peruuttamattomuudella. Niin minusta tuli yh.
Vanhempani ovat luultavasti tukeneet minua niin paljon kuin jaksavat, mutta olen kokenut tuen olevan riittämätöntä. Enimmäkseen tuki on ollut kehumista kuinka hyvä äiti olen ja miten hienosti pärjään yksin ja yksin olen aika lailla ollutkin. Kavereita ei kovinkaan kiinnostanut hiekkalaatikolla istuskelu ja vähäisen lastenhoitoavun vuoksi sosiaaliset kontaktini koulun ulkopuolella olivat vähäiset.
Vaikka rakastankin lastani, haluaisin täysin itsekkäästi olla ja mennä. Mutta olen vastuuntuntoinen ja huoledin lapsestani, en kuitenkaan osaa kovinkaan hyvin esittää, että mua pahemmin kiinnostaisi lapsen asiat. Haluaisin, mutta en osaa.
Kun lapsi täytti seitsemän romahdin ja jouduin hetkeksi laitokseen. Yritin silloin järjestää lapselleni kodin muualta ja tämä onnistukin ja lapsi pääsi mummolleen. Laitoksesta pääsn vasta kun valehteln sujuvasti muuttaneeni mieleni lapsen suhteen ja pyrkiväni aktiivsesti siihen, että lapsi tulisi takaisin kotiin. Tästä rohkaistuneena sosiaalitoimi ja vanhempani alkoivat välittömästi valmistella lapseni palauttamista.
Ja vuoden päästä lapsi asui jälleen vakituisesti luonani.
En olisi halunnut, nautin vapaudestani. Mutta vastuu ja koska se on oikein.
Lapsi on nyt kymmenen, enkä enää itsekään ole mikään teini. Minulla olis mahdollisuus ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen rakentaa jälleen elämääni, luoda suhteita, tavata ihmisiä ja matkustella.
Tai olisi, jos kyseessä olisin minä yksin. Mutta kun en ole, kun on lapsi. Vanhempani lupasivat alustavasti, jos suunnitelmani onnistuisi ottaisivat lapseni huostaansa vuodeksi tai pariksi (niin että lapsi tulisi luokseni lomilla käymään), mutta eivät nyt kun asiat järjestyivät, enää muista asiaa. Joka tarkoittaa jälleen vuosia korvessa sidottuna lapsen elämään, elämään ilman ystäviä, joita tavata vapaa-ajalla, elämään joka pyörii lapsen ympärillä, kodin seinien sisällä.
Toki lapsi on sen verran vanha jo, ettei vaadi samanlaista hoivaamista kuin pienemmät, mutta kutenkin.
Ymmärrän että olen aivan äärettömän itsekäs ja tunnen siitä syyllsyyttä ja häpeää. En vain jaksaisi elää näin. Pahinta on se, että lapseni ansaitsisi ehdottomasti parempaa. Haluaisin olla fiksun lapseni arvoinen, mutta en osaa. Vastuuntuntoni on vienyt melko pitkälle, mutta en osaa nauttia äitiydestä ja se välittyy lapsellekin, halusi sitä tai ei. Tuntuu pahalta, että lapsella on äiti, jota ei oikeasti kiinnosta olla äiti, ei ole koskaan kinnostanutkaan.
Tiedän, että jos muuta en voi niin nämäkin muutamat vuodet ennen lapsen täysi-ikäisyyttä menevät jotenkin, mutta suhteellisen onnettomana.
Toivon ja haluan lapselleni kaikkea hyvää, en vain jaksaisi olla se, joka on läsnä ja tukena, eikä marttyyriudestakaan jaeta elämässä lisäpisteitä.
En yhtään tiedä mitä teksin.
Onko haluttomuus huolehtia omasta lapsestaan tabu?
Ja miten lapseni tulee näkemään tämän kaiken aikuisena. Aiheutanko enemmän pahaa sinnittelemällä muutaman vuoden eteen päin lapsen kanssa yhdessä vai jättämällä lapseni vanhempieni huomaan?
Voiko meistä vielä yhdessä ta erikseen tulla jokseenkin tyytyväisiä?
Kommentit (40)
Olet saanut aivan liian vähän. Etenkin kun sait niin nuorena vauvan ja vielä osittain vastoin tahtoasi. Sinulle olisi pitänyt ehdottomasti järjestää tukiperhe, joka säännöllisesti, esim. kerran kuussa, olisi ottanut lapsen viikonlopuksi. Mieti, onko tällainen vaihtoehto nyt liian myöhäistä. Pohdi myös avoimen keskustelun mahdollisuutta vanhempiesi kanssa. Mielestäni voisit ihan hyvin suoraan sanoa, että sinulla on ollut tosi rankkaa, et nauti äitiydestä ja pelkäät miten se vaikuttaa lapseesi. Ehkä saat siten enemmän tukea sieltä.
Lapsesi on jo kovin iso ja voit siis harrastaa iltaisin aika tavalla vapaasti. Höllää äitiyden vaatimuksiasi. Minusta voisit myös tehdä sellaisen listan, mitä haluaisit tehdä ja sitten poimit sieltä sellaiset mitä haluat tehdä yksin ja ne jutut, mitkä voi toteuttaa myös lapsen kanssa. Sen jälkeen alat laittaa toimeksi. 10v on jo niin iso, että hänen kanssaan voi tehdä ihan samaa kuin aikuistenkin, ehkä hieman pienemmässä mittapuussa. Ainoa asia on tietysti biletys. Tekstistäsi saakin vähän sellaisen käsityksen, että se on juuri sitä mitä kaipaisit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Semmosta se elämä on. Kenellä mikäkin "taakka". Älä nyt hyvä ihminen kuvittele, että elämä ilman lasta olisi jotenkin ihmeellisen ihanaa ja että kaikki onnistuisi aina ja että vain tanssahtelisit ruusuilla. Koeta laskeutua arkeen. Pyydä vanhemmiltasi hoitoapua ja käy ulkona. Mitä miettimistä siinä edes on?
* 14 korjaa: Olet saanut aivan liian vähän tukea.
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 16:24"]
Semmosta se elämä on. Kenellä mikäkin "taakka". Älä nyt hyvä ihminen kuvittele, että elämä ilman lasta olisi jotenkin ihmeellisen ihanaa ja että kaikki onnistuisi aina ja että vain tanssahtelisit ruusuilla. Koeta laskeutua arkeen.
[/quote]
No kyllä minun, lapsettoman, elämä on ainakin helpompaa kuin oikeastaan kellään lapsia hankkineella kaverillani. Olen saanut mennä ja tehdä mieleni mukaan, ja joustoa löytyy.
Näistä jutuista täällä huomaa, miten vaikeaa joidenkin ihmisten on tajuta sitä, että joku, etenkin nainen, ei oikeasti HALUA lasta. Jos pystytte, ajatelkaa, että teille tuotaisiin lemmikkieläin, sanotaan nyt vaikka käärme, ja sanottaisiin, että huolehdi tästä, rakasta sitä ja ole sen kanssa. Joo tiedän, eihän lasta voi edes verrata! Ei niin. Käärmeen dissaamisen jokainen ymmärtää, lapsen ei.
On meitä ihmisiä, joita ahdistaa suunnattomasti ajatus toisesta ihmisestä, joka on meistä täysin riippuvainen, jonka tulevaisuus muodostuu meidän kauttamme, jotka emme halua tämmöistä.
Kamalan itsekästä, kuulen parkaisun. Ketä kuvittelemme olevamme, miksi saisimme elää kuin ellunsa kanat??
No ei suoraan sanottuna aina se lapsen tekokaan niin epäitsekkäältä vaikuta. Kun kaikilla kavereillakin on, kun se kuuluu ikään, kun se kuuluu tähän "aikuiseen elämään" ja sitä paitsi jaskakin sanoi et ois kiva jos meillä ois, sen kaikilla kavereilla on...
Ja sitten puheet siitä, että kaikkea kivaa voi tehdä, vaikka lapsi on. Niin voi, mutta jos lapsi on, olisi todella toivottavaa, että muistetaan, että se lapsi on lapsi. Ei kai kukaan oikeasti väitä, että juttelee samalla tavalla 10 vuotiaan kanssa kuin aikuisen? Siis jos lapsen parasta ajattelee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oijoi mikä tarina. Ymmärrän aloittajaa ja minua hirvittää se, miten hänen ei ole annettu antaa lasta adoptioon. Itsekkäät isovanhemmat siellä taustalla ja aivan urpot ja osaamattomat "lastensuojelun" ammattilaiset. Koska voisi ajatella, että jos odottaja ei koko raskauden aikana ole ryhtynyt haluamaan vauvaa, niin miksi ryhtyisi edes myöhemminkään?
Toki joskus olisi voinut iskeä haikeus lapsesta, joka on annettu pois, mutta olisiko se ollut kuitenkin helpompi kestää, kuin vähintään viisitoistavuotinen huolehtiminen toisesta ihmisestä. Eikä pelkkä huolehtiminen riitä, pitää vielä antaa jonkinlaiset eväät elämään eli lapsen kanssa ei voi olla ihan miten sattuu, jonka aloittaja kipeästi tiedostaakin.
Minusta ei olisi ihan huono idea antaa lapsi isovanhemmille, hehän tämän alunperin halusivatkin, huolehtikoot nyt sitten kun se on niin ihanaa. Ainoa ongelma tuossa on se, jos lapsi ei halua mennä sinne. Lapsille muutokset ovat usein vaikeita. Mutta jos sen muutoksen tekee ja isovanhemmat oikeasti haluavat huolehtia lapsesta, niin sitten.
Tosi ikävä aloittajan tilanne ja osin vielä ilman omaa syytään. Aina pitäisi antaa jokaisen tehdä se päätös itse ilman painostusta oli se sitten mikä tahansa! Ymmärrän tuon täydellisen vapauden kaipuun. Eikö isovanhempia saisi nyt joku terapeutti tms ymmärtämään, että ovat vastuussa sopasta ja saisivat nyt hoitaa sen loppuun?
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 16:42"]
Näistä jutuista täällä huomaa, miten vaikeaa joidenkin ihmisten on tajuta sitä, että joku, etenkin nainen, ei oikeasti HALUA lasta.
[/quote]
Kyllä. Ilmeisesti synnytyksen jälkeen joiden naisten aivoissa tapahtuu muutos, joka estää ymmärtämästä, että jotkut eivät todella halua kokea sitä äidinraukkautta a kaikkia niitä ah niin ihania asioita, joita vanhemmuuteen heidän mielestään liittyy.
Se, että oma lapsi rakastaisi minua, on ajatuksena yhtä vastenmielinen kuin se, että töissä joku arvaamaton niljake olisi minuun pakkomielteisen ihastunut. -17
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 16:24"]
Semmosta se elämä on. Kenellä mikäkin "taakka". Älä nyt hyvä ihminen kuvittele, että elämä ilman lasta olisi jotenkin ihmeellisen ihanaa ja että kaikki onnistuisi aina ja että vain tanssahtelisit ruusuilla. Koeta laskeutua arkeen. Pyydä vanhemmiltasi hoitoapua ja käy ulkona. Mitä miettimistä siinä edes on?
[/quote]
Enpä mä mitään kuvittele. Olen nin kauan kuin mustan saanut kuulla tuota hokemaa, ettei elämän aina tarvtse olla kivaa jne. Ja no ei ollutkaan ja vastuuni olen kantanut.
Huomautan vielä, että tosiaan lapsi oli vuoden mummollaan sijoituksessa (lomat ja joitakin viikonloppuja oli luonani). Ja niin pahalta kuin sitä tuntuukaan myöntää, nautin siitä vuodesta erittäin paljon.
Ja tosiaan nykyään vanhemmllani on muitakin lapsenlapsia ja molemmat ovat työelämässä plus hoidettavan vielä alaikäinen sisaruksenikin, joten mielenkiinto auttaa vähentynyt huomattavasti, mutta toki ymmärrettävästi. Sisarukseni pienten lastensa kanssa kaipaavat myös tukea. Ja olen nyt virallisesti "ok".
Sllloin kun hain apua ja järjestin lapsen sijoituksen yms. Toki monella läheiselläni oli paljon huolta minusta ja lapsesta. Mitä tuli psykiatreihin, sossuun ja vanhempiini, kukaan ei kutenkaan missään kohtaa tuntunut tajuavan, että en vain jaksa, vaan en myöskään halua olla äiti.
Että äitiys varsinkin kun on jo lapsi, on sellainen asia jota ei mitenkään voi olla haluamatta. Että kyse on vaan väsymyksestä tai mt-häiriöstä joka korjaantuu ja että joskus auttamattomasti tulee ymmärrys vanhemmuuden hienoudesta.
Ei ole tullut. Eikä tilanne ole miksikään muuttunut, edelleen olen "mahtava äiti" joka ajattelee lapsensa parasta, jonka kutsumuksena lähes yksinomaan on hyvä äitiys, joka on vahva ja joka pärjää. Ja toki pärjäänkin.
Muut ikään kuin kokoajan puhuvat ohitseni.
Lapseni opettajat, lapsen kaverien vanhemmat jne. Lähettävät jatkuvasti palautetta siitä miten hieno poika on kyseessä, älykäs, kaikkien kaveri, rauhallinen, vastuullinen, stipendejä jne.
Ollaan oltu lapsen kanssa niin paljon kahden, että lapseni on myös hyvin takertuva ja melko epäitsenänen. Olen jossakin määrin myös toteuttanut (tahtomattani) lapseen omia lapsuudentraumojani (mm. läheisyyden ja kuuntelijan puute) jotka ovat itseeni ja tulevaisuuteeni vaikuttaneet paljon, ja toivoisin lapseni selviävän paljon paremmin. Tuntuu vain siltä, että olen jo nyt onnistunut istuttamaan lapseen negatiivisuutta, irrationaalisia pelkoja ja paljon vaikeita kysymyksiä. Teiniyskin on kohta ovella ja silloin luultavasti maksan viimeistään välinpitämättömyyttäni takaisin. En toki tahdo pilata lapseni elämää, mutta itsekäs kun olen, myöskään omaani enempää.
ne asiat mitä varsinaisesti haluan vain sattuvat olemaan tietynlainen pakkorutiinittomuus, se että voisi nukkua vaikka päivän putkeen, ei tarvitsi koko ajan olla laittamassa ruokaa, hoitamassa lapsen asiota, valinnan vapautta ilman tilivelvollsuutta.
Mutta en mä helppoja ratkaisuja ole odottanutkaan ja luultavammn lapsen kanssa kahden jatkaminen on paitsi oikea ratkaisu, myös ainoa mahdollisuus.
Tahtoisin kutenkin vielä kuulla onko muilla ollut samanlaisia ajatuksia vanhemmuuteen liittyen? Ja miten asiat ovat menneet?
Kiitos kutenkin vielä tähän asti vastanneille.
Onko sulla mitään koulutusta? Mitä puuhailet päivisin kun lapsi on koulussa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli vanhempasi pitää pitää huolta sinusta, mutta itse et jaksa pitää huolta lapsestasi? sinulla vain oikeuksia mutta muilla velvollisuuksia? Et näköjään ole oppinut sitä, että elämässä on monia asioita joita on tehtävä huolimatta siitä huvittaako vai ei. Sinulla on ennenkaikkea moraalinen vastuu huolehtia lapsestasi.
Minkälaisena ihmisenä itseäsi pidät jos hylkäät lapsesi? Ajattele itseäsi 10 vuoden päästä kun lapsi täysi-ikäinen, pitkällä aikavälillä...kumpi kannattaa?
Kai olet ollut jo sterilisaatiossa? Oletko opiskellut koskaan mitään? Entä päivääkään töissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet jäänyt miettimään niitä elämän mahdollisuuksia, joita on tarjolla vain jos lasta ei ole. Täysi vapaus tulla ja mennä, olla öitä poissa ja vastata kaikessa vain itsestään. Se elämänvaihe useimmilla käydään siinä 18-ikävuoden tienoilla, tosin monet ovat silloin niin nuoria, arkoja, ja köyhiä, etteivät todellisuudessa pysty tuota mallia toteuttamaan.
Monissa asioissa lapsi sen sijaan ei ole todellisuudessa minkäänlainen este. Suomessa teininä äidiksi tulleet voivat opiskella ja tehdä töitä siinä missä kaikki muutkin. Ja työstään saamilla rahoilla vaikka kiertää maailmaa. Yhden lapsen kanssa se ei mahdottomia kustanna.
On ymmärrettävää, että kaipaat elämätöntä elämää. Tuntuu kuitenkin siltä, että suuri tuki mitä olet saanut, on jättänyt sinutkin vähän lapsen asemaan. Muut pitävät sinusta huolta, vaikka olet jo aikuinen nainen ja kykeneväinen hoitamaan kaikki elämäsi velvoitteet ihan kokonaan. Veikkaan, että tyytyymättömyytesi voi pohjimmiltaan kummuta siitä. Ei ole kivaa käydä kolmeakymmentä, ja olla edelleen vanhempiensa huollettava. Vieläpä lapsen kera. Siitä tulee voimattomuuden tunne.
Kyselisinkin sinulta sitä, missä haluaisit elämääsi viettää ja mitä tehdä?
Minä taas en oikein osaa samaistua tilanteeseesi. Sain oman lapseni 21-vuotiaana ja olen nyt 28-vuotiaana opiskellut amk-tutkinnon ja valmistun vuoden päästä yliopistosta. Olemme myös matkustelleet aika paljon. Mitä se lapsi estää sinua tekemästä mitään? Hänhän on jo 10.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ihan totta, että tunnen itsekkin surullista kyllä, olevani vielä näin aikuisenakin jossakin määrin holhouksen alla. Jo pelkästään sitä kautta, että joudun kysymään vanhemmiltani "lupaa" lähteä jonnekkin, jos satun tarvitsemaan lapsenvahtia. Ja varsinkin kun lapsi oli vielä pieni ja itsekkin olin aika nuori, koin vahvasti että vanhempani käyttivät lastani kontrolloidakseen minua. Elikkä esim. kieltäytymällä vahtimasta lastani, jos minulla ei ollut heidän mielestään siihen järkevää syytä (järkeviä syitä esim. Siivous, ei-järkeviä syitä esim. omat tai kaverin synttärit, keikat jne).
Ja ihan sivuhuomautuksena vielä, lastenhoitoapua on tosiaan ollut, mutta aika epäsäännöllisesti. Käytännössä katsoen ekan neljän viiden vuoden aikana pari hassua kertaa ja myöhemmin vähän useammin, joskus parinakin viikonloppuna putkeen ja sitten taas voi olla pidempi useita kuukausia kestävä tauko jne.
Lapsen syntymän jälkeen kävin ammattikoulun, olin jonkin aikaa työtön ja tällä hetkellä opiskelen yliopistossa.
Ymmärrän näkökulman siitä, että 10vee lapsen ei pitäsi olla este millekkään, en voi kuitenkaan muuttaa sitä, että siltä minusta tuntuu. Jos haluan lähteä matkalle, muuttuu matkan luonne aivan toisenlaiseksi lapsen kanssa lähtiessä.
Olen yrittänyt puhua nästä jokseenkin avoimest, viimeistään silloin kun jouduin laitokseen. Mutta mua ei jotenkin haluta ymmärtää, ihmiset hokee ainoastaan mten hienosti pärjään, miten hieno suhde minulla ja lapsellani on jne. Asiat laitetaan masennuksen piikkiin, vaikka olen aina kokenut samalla tavalla.
En ole koskaan kokenut suhdettamme kovin hyväksi. Toivoin melko pitkään ja toivon tavallaan vieläkin, että oppisin nauttimaan lapseni seurasta.
Eniten pelkään, että olen jo pilannut lapseni elämän. Vaikka olen aina paikalla, en koskaan osaa olla läsnä.
AP
Muuta pois sieltä korvesta kaupunkiin!
en osaa ottaa kantaa,mutta olet todella rohkea kun tunnistat ja tunnustat nämä tunteet itsessäsi. kuitenkin pohdit parasta ratkaisua lapsellesi, vaikka omien sanojesi mukaan äitiys ei kiinnosta. toivon, että ssat tarvitsemasi tuen ja siten pääsisit viellä nauttimaan lapsestasi ja äitiydestä!
Ehkä annat lapsen jarruttaa enemmän kuin se oikeasti jarruttaakaan. Olet vain päättänyt kaiken tyytymättömyytesi johtuvan hänestä.
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 13:19"]
Ehkä annat lapsen jarruttaa enemmän kuin se oikeasti jarruttaakaan. Olet vain päättänyt kaiken tyytymättömyytesi johtuvan hänestä.
[/quote]
Tässä puhuu ihminen, joka on halunnut lapsia. Miksi pitäisi teeskennellä, ettei tyytymättömyys johtuisi vanhemmuudesta?
Ja vielä tuohon sterilisaatioläppään sen verran, että e taida alle kolmekymppisenä saada. Eikä sillä, eipä ole kummemmin ollut seksielämääkään. Ja mitä tulee moraaliini, niin kuten aiemmin sanottu, olen aina huolehtinut lapsestani, en ole esim. Jättänyt yksin öiksi ja lähtenyt baariin tms.
Vaan olen hoitanut kaikki ne asiat, jotka vanhempen oletetaankin hoitavan. Ikävä kyllä, vihaan rutiineita. Mutta onneks on moraali.
AP