Lue keskustelun säännöt.
Kun äitiys ei kiinnosta
08.07.2014 |
En ole koskaan haaveillut äitiydestä, mutta kun muutin alaikäisenä kotoa tulin raskaaksi. Olisin tehnyt abortin, mutta kusipäisen poikaystävän vuoksi se ei onnistunut, sen enempää yksityiskohtiin menemättä. Poikaystävästä pääsin onneksi eroon, mutta kun olisin halunnut antaa lapsen adoptioon, sosiaalityöntekijät ja vanhempani puhuivat pääni ympäri pelotellen katumuksella ja adoption peruuttamattomuudella. Niin minusta tuli yh.
Vanhempani ovat luultavasti tukeneet minua niin paljon kuin jaksavat, mutta olen kokenut tuen olevan riittämätöntä. Enimmäkseen tuki on ollut kehumista kuinka hyvä äiti olen ja miten hienosti pärjään yksin ja yksin olen aika lailla ollutkin. Kavereita ei kovinkaan kiinnostanut hiekkalaatikolla istuskelu ja vähäisen lastenhoitoavun vuoksi sosiaaliset kontaktini koulun ulkopuolella olivat vähäiset.
Vaikka rakastankin lastani, haluaisin täysin itsekkäästi olla ja mennä. Mutta olen vastuuntuntoinen ja huoledin lapsestani, en kuitenkaan osaa kovinkaan hyvin esittää, että mua pahemmin kiinnostaisi lapsen asiat. Haluaisin, mutta en osaa.
Kun lapsi täytti seitsemän romahdin ja jouduin hetkeksi laitokseen. Yritin silloin järjestää lapselleni kodin muualta ja tämä onnistukin ja lapsi pääsi mummolleen. Laitoksesta pääsn vasta kun valehteln sujuvasti muuttaneeni mieleni lapsen suhteen ja pyrkiväni aktiivsesti siihen, että lapsi tulisi takaisin kotiin. Tästä rohkaistuneena sosiaalitoimi ja vanhempani alkoivat välittömästi valmistella lapseni palauttamista.
Ja vuoden päästä lapsi asui jälleen vakituisesti luonani.
En olisi halunnut, nautin vapaudestani. Mutta vastuu ja koska se on oikein.
Lapsi on nyt kymmenen, enkä enää itsekään ole mikään teini. Minulla olis mahdollisuus ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen rakentaa jälleen elämääni, luoda suhteita, tavata ihmisiä ja matkustella.
Tai olisi, jos kyseessä olisin minä yksin. Mutta kun en ole, kun on lapsi. Vanhempani lupasivat alustavasti, jos suunnitelmani onnistuisi ottaisivat lapseni huostaansa vuodeksi tai pariksi (niin että lapsi tulisi luokseni lomilla käymään), mutta eivät nyt kun asiat järjestyivät, enää muista asiaa. Joka tarkoittaa jälleen vuosia korvessa sidottuna lapsen elämään, elämään ilman ystäviä, joita tavata vapaa-ajalla, elämään joka pyörii lapsen ympärillä, kodin seinien sisällä.
Toki lapsi on sen verran vanha jo, ettei vaadi samanlaista hoivaamista kuin pienemmät, mutta kutenkin.
Ymmärrän että olen aivan äärettömän itsekäs ja tunnen siitä syyllsyyttä ja häpeää. En vain jaksaisi elää näin. Pahinta on se, että lapseni ansaitsisi ehdottomasti parempaa. Haluaisin olla fiksun lapseni arvoinen, mutta en osaa. Vastuuntuntoni on vienyt melko pitkälle, mutta en osaa nauttia äitiydestä ja se välittyy lapsellekin, halusi sitä tai ei. Tuntuu pahalta, että lapsella on äiti, jota ei oikeasti kiinnosta olla äiti, ei ole koskaan kinnostanutkaan.
Tiedän, että jos muuta en voi niin nämäkin muutamat vuodet ennen lapsen täysi-ikäisyyttä menevät jotenkin, mutta suhteellisen onnettomana.
Toivon ja haluan lapselleni kaikkea hyvää, en vain jaksaisi olla se, joka on läsnä ja tukena, eikä marttyyriudestakaan jaeta elämässä lisäpisteitä.
En yhtään tiedä mitä teksin.
Onko haluttomuus huolehtia omasta lapsestaan tabu?
Ja miten lapseni tulee näkemään tämän kaiken aikuisena. Aiheutanko enemmän pahaa sinnittelemällä muutaman vuoden eteen päin lapsen kanssa yhdessä vai jättämällä lapseni vanhempieni huomaan?
Voiko meistä vielä yhdessä ta erikseen tulla jokseenkin tyytyväisiä?
Kommentit (40)
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt on todella epätoivonen yritys tavoittaa sinua, mutta AP haluaisitko jutella kanssani asiasta? Samaistun kirjoituksiisi todella paljon. Minultakin abortti estettiin ja minut taivuteltiin pitämään lapsi.
Mielenterveyteni on kovalla koetuksella. Yritän päästä yliopistoon jo kolmatta kertaa, jotta meillä olisi edes jokin tulevaisuus. Haluaisin anonyymia keskusteluapua joltakin.
Psykologia yritin, mutta siitähän sossut villiintyivät ja nyt meillä ramppaa kaksi muijaa kerran viikossa istumassa kotisohvallani lehtiöt kädessä. Omasta mielestään he auttavat minua lastenhoidossa, mutta satun olemaan eri mieltä kun sen kolmen tunnin vierailun aikana perse ei nouse sohvalta kuin kohti ulko-ovea lähdön hetkellä...
Anonyymi sähköpostini on luupiikkinen (at) gmail.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 13:19"]
Ehkä annat lapsen jarruttaa enemmän kuin se oikeasti jarruttaakaan. Olet vain päättänyt kaiken tyytymättömyytesi johtuvan hänestä.
Tässä puhuu ihminen, joka on halunnut lapsia. Miksi pitäisi teeskennellä, ettei tyytymättömyys johtuisi vanhemmuudesta?
Et selvästi ymmärtänyt kakkosen pointtia, se oli erinomainen.
Eli ap (sinä?) on nyt hirttäytynyt katsomaan omaa, ilmeisen ankeaa elämäänsä siltä kantilta, että LAPSI sitä ja LAPSI tätä.
Todellisuudessa se on hän itse, joka rakentelee itselleen esteitä.
KUKAAN ei pakota asumaan korvessa. Kymmenvuotias on jo hyvinkin omatoiminen, eikä hänestä vastuun kantaminen ole mikään 24/7-jobi. Lapsi ei estä ap:ta opiskelemasta, hankkimasta kivempaa duunia ja muuttamasta ihmisten ilmoille. Tai seurustelemasta.
Mutta kun ap nyt vaan ON valinnut sen, että syyttelee elämättömästä elämästään lapsen olemassaoloa, se on hemmetin kätevää, niin ei tarvitse itse ikinä terheentyä.
Potku persauksille ap:ta. Asia on juurikin niin, että marttyyrin kruunusta ei saa pisteitä, eikä kukaan hänen elämäänsä kohenna, jos hän itse istuu tumput suorina syyttelemässä kymmenvuotiasta lastaan.
24 korjaa, siis viitosen pointti oli erinomainen...
Pitäisi saada suunsa auki. Kyllä sen abortin saa, jos haluaa (turha syyttää muita siitä, ettei muka saa). Toisekseen, senkus jättää lapsen; ihan takuulla otetaan muualle, kun jättää vaan (turha lässyttää, ettei onnistu-suu auki niin onnistuu!).
Kyllä vi*uttaa tuollaiset "vanhemmat" ja mitä sen lapsen elämä isovanhemmillakaan olisi, jos he on traumoja ap:llekin aiheuttaneet. Sääliksi käy kyllä kaikkia tahattomasti lapsettomia, keistä vanhemmiksi olisi. Ei mene tasan asiat.
Aikamoista kylmyyttä...
Olen sosiaalityön opiskelija (jo vähän vanhempi alanvaihtaja) ja minua tyrmistyttää sossujen toiminta mitä olen lukenut muutamassa kohtaa. Onneksi alalle on nykyään tullut tiukemmat koulutusvaatimukset, niin ihan pystymetsästä ei enää pääse päsmäröimään herkimmille ihmiselämän alueille.
Ensinnäkin, kannattaa hakea keskusteluapua. Mielenterveystoimistossa voisi päästä juttelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän sitten saattaisi voida lähettää psykiatrille. Ja kun hoitosuhdetta on puoli vuotta takana (ei tarvita siis mitään lääkehoitoa, pari tapaamista riittää), hän voi tehdä lähetteen kuntouttavaan psykoterapiaan. Pitkä reitti, mutta kyllä se kannattaa. Olet vuositolkulla roikkunut jonkinmoisessa välitilassa, ja se on varmasti kamalan tuskallista.
On väärin, että sinua painostettiin pitämään lapsi, yksiselitteisen väärin. Mutta kertomasi perusteella olet ollut riittävän hyvä äiti (ei kukaan oikeastaan ole sen parempi): lapsella on kaikki hyvin. Useat syyllisyydentunteesi ovat itse asiassa monien muidenkin äitien jakamaa peruskauraa: olenko läsnä riittävästi, miksi välillä en pidä lapsestani jne. Eli sinä selviät tästä, mutta ansaitset apua.
Yksi asia on lopullinen aikuistuminen ja irtiotto vanhemmista. Se on raskaampaa lapsen kanssa, mutta sinun on viimein päästävä kokeilemaan omien siipien kantamista. Sinä pystyt siihen ja lasten kyseessäollessa yhteiskunnan kaikkia tukiverkkoja ei ole vielä purettu. Ei teitä lapsesi kanssa päästä putoamaan. Kuvittele elämä ilman lasta. Missä olisit, mitä tekisit? Sitten voit toteuttaa sen, VAIKKA lapsi sinulla onkin. Et vaikuta mahdottomalta bilehileeltä ja menijältä, vaan haluat vain vapautta ja itsenäistymistä. Unelmiesi elämä on siis saatavilla, tietyin modauksin myös.
Ja tiedän, että tässä vaiheessa asia ei lohduta yhtään, mutta olet saanut lapsen nuorena joten hän myös aikuistuu kun olet vielä hyvin nuori (nuorempi kuin minä ja minä opiskelen tässä uutta ammattia). On ikävää odottaa menovuosia, ne kun tulevat vähän väärään aikaan, eikä nuorena aikuisena. Mutta totuus on, että samaan aikaan kun ikätoverisi elävät elämänsä ruuhkavuosia, sinä pääset nuorempien kanssa baanalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 16:24"]
Semmosta se elämä on. Kenellä mikäkin "taakka". Älä nyt hyvä ihminen kuvittele, että elämä ilman lasta olisi jotenkin ihmeellisen ihanaa ja että kaikki onnistuisi aina ja että vain tanssahtelisit ruusuilla. Koeta laskeutua arkeen. Pyydä vanhemmiltasi hoitoapua ja käy ulkona. Mitä miettimistä siinä edes on?
Enpä mä mitään kuvittele. Olen nin kauan kuin mustan saanut kuulla tuota hokemaa, ettei elämän aina tarvtse olla kivaa jne. Ja no ei ollutkaan ja vastuuni olen kantanut.
Huomautan vielä, että tosiaan lapsi oli vuoden mummollaan sijoituksessa (lomat ja joitakin viikonloppuja oli luonani). Ja niin pahalta kuin sitä tuntuukaan myöntää, nautin siitä vuodesta erittäin paljon.
Ja tosiaan nykyään vanhemmllani on muitakin lapsenlapsia ja molemmat ovat työelämässä plus hoidettavan vielä alaikäinen sisaruksenikin, joten mielenkiinto auttaa vähentynyt huomattavasti, mutta toki ymmärrettävästi. Sisarukseni pienten lastensa kanssa kaipaavat myös tukea. Ja olen nyt virallisesti "ok".
Sllloin kun hain apua ja järjestin lapsen sijoituksen yms. Toki monella läheiselläni oli paljon huolta minusta ja lapsesta. Mitä tuli psykiatreihin, sossuun ja vanhempiini, kukaan ei kutenkaan missään kohtaa tuntunut tajuavan, että en vain jaksa, vaan en myöskään halua olla äiti.
Että äitiys varsinkin kun on jo lapsi, on sellainen asia jota ei mitenkään voi olla haluamatta. Että kyse on vaan väsymyksestä tai mt-häiriöstä joka korjaantuu ja että joskus auttamattomasti tulee ymmärrys vanhemmuuden hienoudesta.
Ei ole tullut. Eikä tilanne ole miksikään muuttunut, edelleen olen "mahtava äiti" joka ajattelee lapsensa parasta, jonka kutsumuksena lähes yksinomaan on hyvä äitiys, joka on vahva ja joka pärjää. Ja toki pärjäänkin.
Muut ikään kuin kokoajan puhuvat ohitseni.
Lapseni opettajat, lapsen kaverien vanhemmat jne. Lähettävät jatkuvasti palautetta siitä miten hieno poika on kyseessä, älykäs, kaikkien kaveri, rauhallinen, vastuullinen, stipendejä jne.
Ollaan oltu lapsen kanssa niin paljon kahden, että lapseni on myös hyvin takertuva ja melko epäitsenänen. Olen jossakin määrin myös toteuttanut (tahtomattani) lapseen omia lapsuudentraumojani (mm. läheisyyden ja kuuntelijan puute) jotka ovat itseeni ja tulevaisuuteeni vaikuttaneet paljon, ja toivoisin lapseni selviävän paljon paremmin. Tuntuu vain siltä, että olen jo nyt onnistunut istuttamaan lapseen negatiivisuutta, irrationaalisia pelkoja ja paljon vaikeita kysymyksiä. Teiniyskin on kohta ovella ja silloin luultavasti maksan viimeistään välinpitämättömyyttäni takaisin. En toki tahdo pilata lapseni elämää, mutta itsekäs kun olen, myöskään omaani enempää.
ne asiat mitä varsinaisesti haluan vain sattuvat olemaan tietynlainen pakkorutiinittomuus, se että voisi nukkua vaikka päivän putkeen, ei tarvitsi koko ajan olla laittamassa ruokaa, hoitamassa lapsen asiota, valinnan vapautta ilman tilivelvollsuutta.
Mutta en mä helppoja ratkaisuja ole odottanutkaan ja luultavammn lapsen kanssa kahden jatkaminen on paitsi oikea ratkaisu, myös ainoa mahdollisuus.
Tahtoisin kutenkin vielä kuulla onko muilla ollut samanlaisia ajatuksia vanhemmuuteen liittyen? Ja miten asiat ovat menneet?
Kiitos kutenkin vielä tähän asti vastanneille.
Pitäisköhän sinun nyt ottaa vastuu omasta elämästäsi? Palsta tuskin puolestasi voi päättää (vaikka epäilen tän takana olevan tylsistyneen velan joka haluaa laittaa mammoja pohtimaan). Puolivälivaihtoehtojakin on, tuettua vanhemmuutta jossa lapsi välillä hoidossa.
Jos olet oikea tapaus, tai jos olet tylsistynyt palstalla huvitteleva velakin, niin kyllä miettisin noita omia ratkaisuja ja niiden vaikutusta muihin, tässä tapauksessa lapseen joka ei kykene itse huolehtiaan vielä itsestään. En tiedä millainen lapsuutesi on, mutta millaisen lapsuuden tuo lapsi saa äidin kanssa, joka väkisin huolehtii lapsesta? Varsinkin teinivaiheessa saattaa auttaa jos joku aikuinen ihan aidosti välittää ja huolehtii. Jos ap ei tuohon pysty, kannattaisiko miettiä taho joka pystyy. Elämä vaan on valintoja ja aikuinen kantaa vastuunsa omistaan joko tavalla tai toisella, ei vain ajelehdi ja anna asioiden mennä lisää sotkuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 13:19"]
Ehkä annat lapsen jarruttaa enemmän kuin se oikeasti jarruttaakaan. Olet vain päättänyt kaiken tyytymättömyytesi johtuvan hänestä.Tässä puhuu ihminen, joka on halunnut lapsia. Miksi pitäisi teeskennellä, ettei tyytymättömyys johtuisi vanhemmuudesta?
Et selvästi ymmärtänyt kakkosen pointtia, se oli erinomainen.
Eli ap (sinä?) on nyt hirttäytynyt katsomaan omaa, ilmeisen ankeaa elämäänsä siltä kantilta, että LAPSI sitä ja LAPSI tätä.
Todellisuudessa se on hän itse, joka rakentelee itselleen esteitä.
KUKAAN ei pakota asumaan korvessa. Kymmenvuotias on jo hyvinkin omatoiminen, eikä hänestä vastuun kantaminen ole mikään 24/7-jobi. Lapsi ei estä ap:ta opiskelemasta, hankkimasta kivempaa duunia ja muuttamasta ihmisten ilmoille. Tai seurustelemasta.
Mutta kun ap nyt vaan ON valinnut sen, että syyttelee elämättömästä elämästään lapsen olemassaoloa, se on hemmetin kätevää, niin ei tarvitse itse ikinä terheentyä.
Potku persauksille ap:ta. Asia on juurikin niin, että marttyyrin kruunusta ei saa pisteitä, eikä kukaan hänen elämäänsä kohenna, jos hän itse istuu tumput suorina syyttelemässä kymmenvuotiasta lastaan.
Olen aika tavalla samaa mieltä. Tiedän yksinhuoltajia, jotka ovat opiskelleet, tehneet uraa, seurustelleet, löytäneet kumppaneita jne.
Apn tukiverkosto on ilmeisesti maaseudulla. Se varmasti jarruttaa muuttoa isommalle paikkakunnalle mutta muuttoa kannattaisi harkita. Kaupunki tarjoaisi enemmän harrastus- ja opiskelumahdollisuuksia sekä uusia ihmissuhteita.
Lapsi on 10v. Häntä on kyllä kaikissa suunnitelmissa ajateltava.
Ap voisi muuttaa näkökulmaa. Joka tapauksessa lapsi on suurenmoinen lahja. Lapsi ei jarruta apn elämää kovinkaan paljon, vaan kyse on elämän järjestämisestä.
Otetaan esimerkiksi apn mainitsemat matkat. Eihän kukaan matkustele jatkuvasti. Ap ei ehkä voi noin vain äkkiä lähteä matkalle, mutta suunniteltu matka ilman lasta varmasti onnistuu. Lapselle täytyy hankkia hoitopaikka jne.
Opiskelu ja työnteko onnistuu noin ison lapsen kanssa. Viimeistään parin vuoden kuluttua hän pärjää jo kotona yksin iltapäivisin. Kymmenvuotiaan kanssa iltapäivät vaativat ehkä erityisjärjestelyjä.
Joskus näkee juttua, että miehet eivät mielellään seurustelisi yhn kanssa, mutta se ei taida pitää paikkaansa. Ja mitä isompi lapsi, sitä todennäköisemmin miehet eivät tykkää huonoa, usein päinvastoin.
Sorry ap kun kirjoitin sinun kannaltasi hieman etäisesti kolmannessa persoonassa. Tarkoitin ajatukseni sinulle lämmöllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 13:19"]
Ehkä annat lapsen jarruttaa enemmän kuin se oikeasti jarruttaakaan. Olet vain päättänyt kaiken tyytymättömyytesi johtuvan hänestä.Tässä puhuu ihminen, joka on halunnut lapsia. Miksi pitäisi teeskennellä, ettei tyytymättömyys johtuisi vanhemmuudesta?
Et selvästi ymmärtänyt kakkosen pointtia, se oli erinomainen.
Eli ap (sinä?) on nyt hirttäytynyt katsomaan omaa, ilmeisen ankeaa elämäänsä siltä kantilta, että LAPSI sitä ja LAPSI tätä.
Todellisuudessa se on hän itse, joka rakentelee itselleen esteitä.
KUKAAN ei pakota asumaan korvessa. Kymmenvuotias on jo hyvinkin omatoiminen, eikä hänestä vastuun kantaminen ole mikään 24/7-jobi. Lapsi ei estä ap:ta opiskelemasta, hankkimasta kivempaa duunia ja muuttamasta ihmisten ilmoille. Tai seurustelemasta.
Mutta kun ap nyt vaan ON valinnut sen, että syyttelee elämättömästä elämästään lapsen olemassaoloa, se on hemmetin kätevää, niin ei tarvitse itse ikinä terheentyä.
Potku persauksille ap:ta. Asia on juurikin niin, että marttyyrin kruunusta ei saa pisteitä, eikä kukaan hänen elämäänsä kohenna, jos hän itse istuu tumput suorina syyttelemässä kymmenvuotiasta lastaan.
Tämä niin totta, aina se syy omalle saamattomuudelle ja tyytymättömyydelle löytyy jostain muualta kuin itsestä. Mutta kun...
Ap, eikä toinen kirjoittaja halua olla äitejä, joten miksi ymmärretään ja hoetaan, että lapsen kanssa voi tehdä vaikka mitä. Nyt on aika antaa lapsi viimein adoptioon eli sanoa ihan suoraan, ettei pidä lasta ja piste.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa kyllä ihan mielisairaan kirjoitukselta. Hankkiudu takaisin sinne laitokseen ja laita lapsi niille isovanhemmille.
Järkyttävää että nyky-Suomessa nuoria naisia painostetaan pitämään lapsi!! Ja vieläpä neuvolan ja sosiaalitoimen puolesta! Ja ne jotka täällä jotain vastuuta huutelee, niin luitteko aloitusta? Tämä nuori nainen on _ pakotettu_ pitämään se lapsi, joten turha jankata mistään valinnoista. Ja ne isovanhemmat, huhhuh mitä porukkaa... Lapsen isästä kukaan ei täällä mainitse sanallakaan, hän pääsi niinkuin koira veräjästä.
Ap ja kohtalotoveri: toivon teille sydämestäni kaikkea hyvää! Toivottavasti löydätte vertaistukea ja mielekkyyttä elämään, ootte vielä nuoria ja elämä edessä, katsokaa eteenpäin, älkää taaksepäin. Myös lapsen kanssa voi tehdä hienoja juttuja. Esim. tällä hetkellä jos mulla olis 10 v. niin menisin sen kanssa luistelemaan, vaikka pari kaveria mukaan tai sit ei. Sitten minttukaakaot. Perjantaina lapsi mummolaan (todellakin vastuuttaisin niitä rankalla kädellä ilman mitään syyllisyydentuntoja) ja pari aikuista kaveria kylään, itsetehtyä pitsaa ja lasi viiniä. Tällaset maalailut, sori jos oli ihan urpoa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkuperäinen kirjoitus on vuodelta 2014. Olisi tietenkin mielenkiintoista kuulla, itä AP:lle tällä hetkellä kuuluu.
Tosiaan, miksi se on niin vaikeaa ja henkilökohtaista loukkausta joillekin äityleille, jos jotkut eivät yksinkertaisesti halua/pysty/osaa olla vanhempia? Ja se, että vedotaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen tai muihin mielenterveyden häiriöihin, jossei simsalabim koe kiintymystä tai rakkautta lapseen? Jos sellaiseen väkisin pakotetaan, todellakin syntyy mielenterveyshäiriöitä! Toki uskon, että ap rakastaa lastaan, muttei selkeästi nauti lapsesta, niinkuin toista ihmistä rakastava kokee, vaan on oppinut rakastamaan lasta.
Ja vaikka lapsi olisi kuinka omaa lihaa ja verta, se syntyessään on täysin vieras ihminen, jota pitäisi sitten ehdoitta rakastaa, vaikka olisi minkälainen tahansa.
Tiedän miltä ap sinusta tuntuu. Itse olin 22-vuotias kun sain pojan. Kun sain tietää olevani raskaana, mietin aborttia, koska tilanne oli mikä oli villin nuoruuden jälkeen ja tiesin, ettei lapsen "isä" tulisi olemaan kuvioissa, enkä täten missään nimessä sitä häneltä vaatinut.
Kuitenkin muutin mieleni ja päätin pitää lapsen. Raskaus sujui hyvin, mutta rehellisesti sanottuna, en missään vaiheessa ollut kovin innoissani tulevasta lapsesta, mutten kuitenkaan pelännyt.
Kun lapsi sitten syntyi ja synnäriltä roudattiin osastolle, katsoin nukkuvaa lasta ja mietin, että tossako toi nyt on. Ja pelkäsin sitä hetkeä milloin hän herää.
Pitemmittä puheitta, tarinahan eteni niin, etten oikeastaan missään vaiheessa kiintynyt poikaan enkä tuntenut syviä rakkauden tunteita. Häpesin näitä tunteita ja yritin piilotella niitä.
Asuttiin pitkälti pojan kanssa vanhempieni luona, koska he asuivat lähellä. Itse hoidin tunnollisesti lapsen ja päivät oli pelkkää suoriutumista ja sinnittelyä.
10-kuukauden kohdilla napsahdin ja tiesin, ettei minusta ole yksinkertaisesti ole äidiksi ( itsestäni äiti-sanaa käyttäminenkin tuntui niin vieraalta)
Olin valmis antamaan lapsen ihan mihin vaan, kunhan se vietäisiin pois silmistäni.
Vanhempani tietysti järkyttyivät asiasta ja olivat valmiit katkaisemaan välit minuunkin jos annan lapsen pois.
Muutaman päivän ajan tuuleteltiin tunteitamme, lapsi vanhemmillani ja minä itsekseni.
Soitin itse lastensuojeluun ja selitin tilanteen. Vanhempani olivat tehneet päätöksen, että lapsi jää heille.
Varattiin aika adoptioneuvontaan ja vanhempani adoptoivat pojan.
Tästä on 10 vuotta.
Olenko katunut? En. Toki synkkinä hetkinä toivoo, että asiat olisi menneet toisin ja minulla olisi oma poika. Mutta edelleen, vanhempana ja viisaampana olen sitä mieltä, ettei minusta ole äidiksi.
Oliko elämäni ilman lasta sitten helpompaa? Ei. Mutta ainakin lapsella on asiat hyvin ja rakastava perhe, joka haluaa olla hänen kanssaan.
Pojalle on alusta asti kerrottu, mikä on perhekuviomme, joten tietää olevansa "ottalapsi" ja minä hänen synnyttänyt äitinsä. Olemme hyvissä väleissä ja näemme viikottain ja olen hänen ensisijainen hoitaja jos lapsenhoitoapua tarvitaan. Siitä olen iloinen, että lapsi pysyi perheessä.
Tästä olisi paljon kerrottavaa, enkä tiedä oliko tästä ap:lle tai kellekään hyötyä, mutta halusin kertoa oman tarinani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tosiaan, miksi se on niin vaikeaa ja henkilökohtaista loukkausta joillekin äityleille, jos jotkut eivät yksinkertaisesti halua/pysty/osaa olla vanhempia? Ja se, että vedotaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen tai muihin mielenterveyden häiriöihin, jossei simsalabim koe kiintymystä tai rakkautta lapseen? Jos sellaiseen väkisin pakotetaan, todellakin syntyy mielenterveyshäiriöitä! Toki uskon, että ap rakastaa lastaan, muttei selkeästi nauti lapsesta, niinkuin toista ihmistä rakastava kokee, vaan on oppinut rakastamaan lasta.
Ja vaikka lapsi olisi kuinka omaa lihaa ja verta, se syntyessään on täysin vieras ihminen, jota pitäisi sitten ehdoitta rakastaa, vaikka olisi minkälainen tahansa.
Tiedän miltä ap sinusta tuntuu. Itse olin 22-vuotias kun sain pojan. Kun sain tietää olevani raskaana, mietin aborttia, koska tilanne oli mikä oli villin nuoruuden jälkeen ja tiesin, ettei lapsen "isä" tulisi olemaan kuvioissa, enkä täten missään nimessä sitä häneltä vaatinut.
Kuitenkin muutin mieleni ja päätin pitää lapsen. Raskaus sujui hyvin, mutta rehellisesti sanottuna, en missään vaiheessa ollut kovin innoissani tulevasta lapsesta, mutten kuitenkaan pelännyt.
Kun lapsi sitten syntyi ja synnäriltä roudattiin osastolle, katsoin nukkuvaa lasta ja mietin, että tossako toi nyt on. Ja pelkäsin sitä hetkeä milloin hän herää.
Pitemmittä puheitta, tarinahan eteni niin, etten oikeastaan missään vaiheessa kiintynyt poikaan enkä tuntenut syviä rakkauden tunteita. Häpesin näitä tunteita ja yritin piilotella niitä.
Asuttiin pitkälti pojan kanssa vanhempieni luona, koska he asuivat lähellä. Itse hoidin tunnollisesti lapsen ja päivät oli pelkkää suoriutumista ja sinnittelyä.
10-kuukauden kohdilla napsahdin ja tiesin, ettei minusta ole yksinkertaisesti ole äidiksi ( itsestäni äiti-sanaa käyttäminenkin tuntui niin vieraalta)
Olin valmis antamaan lapsen ihan mihin vaan, kunhan se vietäisiin pois silmistäni.
Vanhempani tietysti järkyttyivät asiasta ja olivat valmiit katkaisemaan välit minuunkin jos annan lapsen pois.
Muutaman päivän ajan tuuleteltiin tunteitamme, lapsi vanhemmillani ja minä itsekseni.
Soitin itse lastensuojeluun ja selitin tilanteen. Vanhempani olivat tehneet päätöksen, että lapsi jää heille.
Varattiin aika adoptioneuvontaan ja vanhempani adoptoivat pojan.
Tästä on 10 vuotta.
Olenko katunut? En. Toki synkkinä hetkinä toivoo, että asiat olisi menneet toisin ja minulla olisi oma poika. Mutta edelleen, vanhempana ja viisaampana olen sitä mieltä, ettei minusta ole äidiksi.
Oliko elämäni ilman lasta sitten helpompaa? Ei. Mutta ainakin lapsella on asiat hyvin ja rakastava perhe, joka haluaa olla hänen kanssaan.
Pojalle on alusta asti kerrottu, mikä on perhekuviomme, joten tietää olevansa "ottalapsi" ja minä hänen synnyttänyt äitinsä. Olemme hyvissä väleissä ja näemme viikottain ja olen hänen ensisijainen hoitaja jos lapsenhoitoapua tarvitaan. Siitä olen iloinen, että lapsi pysyi perheessä.
Tästä olisi paljon kerrottavaa, enkä tiedä oliko tästä ap:lle tai kellekään hyötyä, mutta halusin kertoa oman tarinani.
Minkä ikäisiä vanhempasi olivat adoption aikaan?
35, minulle tästä Oli apua.
- Se kohtalotoveri
35 vastaa. Vanhempani olivat 41 ja 45
Minullekkin väläytettiin mahdollisuutta, että vanhempani ottaisivat lapseni. He kylläkin ovat varmaan jo liian vanhoja kun ovat molemmat 50-56.
Vieraiden käsiin lastani en tahdo antaa enää.
- Kohtalotoveri
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää että nyky-Suomessa nuoria naisia painostetaan pitämään lapsi!! Ja vieläpä neuvolan ja sosiaalitoimen puolesta! Ja ne jotka täällä jotain vastuuta huutelee, niin luitteko aloitusta? Tämä nuori nainen on _ pakotettu_ pitämään se lapsi, joten turha jankata mistään valinnoista. Ja ne isovanhemmat, huhhuh mitä porukkaa... Lapsen isästä kukaan ei täällä mainitse sanallakaan, hän pääsi niinkuin koira veräjästä.
Ap ja kohtalotoveri: toivon teille sydämestäni kaikkea hyvää! Toivottavasti löydätte vertaistukea ja mielekkyyttä elämään, ootte vielä nuoria ja elämä edessä, katsokaa eteenpäin, älkää taaksepäin. Myös lapsen kanssa voi tehdä hienoja juttuja. Esim. tällä hetkellä jos mulla olis 10 v. niin menisin sen kanssa luistelemaan, vaikka pari kaveria mukaan tai sit ei. Sitten minttukaakaot. Perjantaina lapsi mummolaan (todellakin vastuuttaisin niitä rankalla kädellä ilman mitään syyllisyydentuntoja) ja pari aikuista kaveria kylään, itsetehtyä pitsaa ja lasi viiniä. Tällaset maalailut, sori jos oli ihan urpoa :)
Järkyttävää on se, ettei sinun päähäsi mene, etteivät ap ja toinen kirjoittaja halua olla äitejä. Hoet jostain minttukaakaoista, kun toiset haluaa antaa lapsensa pois. Ketään ei voi pakottaa pitämään lastansa, sen sijaan ei ihan hirveästi tarvitse avoimesti väärin tehdä, kun lapsi viedään pois. Ihan ihme selittelyä, ettei muka voi antaa adoptioon, jos ei kerran äidiksi halua eikä sellaiseksi kykene. Pitäisi olla selkärankaa puhua suoraan vuosien jälkeen. Sun pitsasi on aika köyhä lohtu... etenkin noille lapsiraukoille...
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 13:19"]
Ehkä annat lapsen jarruttaa enemmän kuin se oikeasti jarruttaakaan. Olet vain päättänyt kaiken tyytymättömyytesi johtuvan hänestä.
Tässä puhuu ihminen, joka on halunnut lapsia. Miksi pitäisi teeskennellä, ettei tyytymättömyys johtuisi vanhemmuudesta?
Joska ei kukaan muukaan saa elämässä ihan kaikkea mitä haluaa. Miksi luulet että olisit saanut kaiken mahdollisen ilman lasta? Luultavammin olisit vielä huonommassa jamassa. Eli kaikki johtuu sinusta ja luonteestasi. Lapsi on tekosyy.
Tämä nyt on todella epätoivonen yritys tavoittaa sinua, mutta AP haluaisitko jutella kanssani asiasta? Samaistun kirjoituksiisi todella paljon. Minultakin abortti estettiin ja minut taivuteltiin pitämään lapsi.
Mielenterveyteni on kovalla koetuksella. Yritän päästä yliopistoon jo kolmatta kertaa, jotta meillä olisi edes jokin tulevaisuus. Haluaisin anonyymia keskusteluapua joltakin.
Psykologia yritin, mutta siitähän sossut villiintyivät ja nyt meillä ramppaa kaksi muijaa kerran viikossa istumassa kotisohvallani lehtiöt kädessä. Omasta mielestään he auttavat minua lastenhoidossa, mutta satun olemaan eri mieltä kun sen kolmen tunnin vierailun aikana perse ei nouse sohvalta kuin kohti ulko-ovea lähdön hetkellä...