Lue keskustelun säännöt.
Kyllä joskus tulee aika kateellinen olo (isovanhemmista).
02.01.2014 |
Meillä on molemmat isovanhemmat elossa ja hyvässä kunnossa. Ovat alle 60-vuotiaita vielä. Oma äitini on viikot töissä ja vapaansa viettää mieluiten tissutellen. Lapsia näkee silloin tällöin, mutta meidän vanhempien pitää olla aina mukana, kun ei jaksa lapsia vahtia/hoitaa ja tissuttelu on nro 1. Mieheni äiti leskeytyi pari vuotta sitten ja elää nyt uutta nuoruuttaan "poika"ystävänsä kanssa. Viikonloput ovat laivalla, "bilettämässä" tms. Lapsenlapset tai edes me perheenä emme heidän kuvioonsa nyt sovi. Näemme pari kertaa vuodessa pari tuntia kerrallaan.
Joo joo, tiedetään: itse olemme lapsemme tehneet ja meidän ne kuuluu hoitaa ja sitä rataa. Mutta kyllä silti tunnen välillä aikamoisen kateuden piston sydämessäni, kun kuuntelen ystävien ja tuttavien juttuja siitä, kuinka mummot oikein tappelevat lasten hoitoon ottamisesta ja ajanvietosta näiden kanssa ja ostavat kilpaa tavaraa. Eikä kyse ole oikeasti mistään hoitamisesta ja tavaran raijaamisesta vaan siitä kiinnostuksesta lapsia kohtaan.
Kommentit (34)
Minulla tulee kateudenpisto kun sinulla on jopa lapsien isä olemassa ja hän hoitaa lapsia sinun lisäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ole tosi pahoillani lasten ja kaikkien osallisten puolesta.
Ole yli 60-mummi ja otan usein yökylään 3 alle 5-v pikkuista ja käyn todella usein muutaman tunnin leikkimässä. Lapset odottavat aina innolla ja meillä on tosi mukavaa.
Isovanhemmat eivät ymmärrä, mitä menettävät.
Meillä päälle 70-vuotias oma äitini tarjoaa mielellään apua lasten kanssa ja asuu lähellä. Aika iäkäs hän kyllä on, joten ihan kaikkea apua ei kehtaa pyytää ja välillä torjunkin apua, kun tuntuu, että sitä hän antaisi liikaakin, ärsytykseen asti ja tarpeettomasti mm. tuomalla meille ruokaa, jonka teemme kyllä mieluiten itse. Miehen vanhemmat käyvät vierailulla harvakseltaan, mutta usean kerran vuodessa kuitenkin. Lasten hoitoapua heistä ei ole tarjolla pitkien matkojen vuoksi, mutta kiva kuitenkin, että lapsenlapset kiinnostavat kaikkia isovanhempiaan.
[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 09:49"]
Ole tosi pahoillani lasten ja kaikkien osallisten puolesta.
Ole yli 60-mummi ja otan usein yökylään 3 alle 5-v pikkuista ja käyn todella usein muutaman tunnin leikkimässä. Lapset odottavat aina innolla ja meillä on tosi mukavaa.
Isovanhemmat eivät ymmärrä, mitä menettävät.
[/quote]
No mitä he menettävät? Oletko koskaan miettinyt, mitä itse menetät, kun et kykene katkaisemaan napanuoraa lapsiin ja lapsenlapsiin? Oma elämäsi jää elämättä, kun etsit hyväksyntää olemalla hoitoautomaatti.
Surullisimpia kohtaloja ovat kaltaisesi naiset, jotka uhraavat parisuhteensa ja ystävyyssuhteensa lastenlasten hoitamisen alttarille ja ovat täysin yksin siinä vaiheessa, kun vanhuksena tarvitsevat apua. Siinä vaiheessa lapsenlapsia ei näy missään!
Minun äitini niiiiiiin rakastaa lapsiani! Nähdään tosi harvoin, ainoastaan silloin kun itse otan yhteyttä ja menemme käymään. Välimatkaa on n. 30km ja äidillä on auto, ei silti käy meillä koskaan.
Ei ota lapsia ikinä hoitoon, vaikka olen suoraan kysynyt. Kerran olisin tarvinnut lääkärikäynnin ajaksi hoitajaa, mutta eipä sopinut. Kyse olisi ollut muutamasta tunnista ja olisin tuonut lapset mummilaan. Oli kaupassa käyntiä ja muuta tärkeää just silloin.
Ärsyttää tuo jatkuva lässytys ja hehkutus kuinka lapseni ovat niin ihania ja kuinka ylpeä mummo hän on ja kuinka kaiket päivät vaan katselee lapsenlapsiensa kuvia ja ikävöi heitä. Synnytyksen jälkeen kehui ja mainosti ja pauhasi kuinka sitten tulee auttamaan minua ja vie lapsia ulos ja hoitaa esikoista että saan keskittyä vauvaan jne. No ei tullut kertaakaan, ristiäisissä piipahti.
"Parasta" tässä tilanteessa on, että ei edes muista nuorimmaiseni nimeä, hakee ja hakee sitä ja takeltelee ja lopulta puhuu vaan pelkästä vauvasta. Lopettaisi edes sen hehkutuksen ihanista lapsenlapsistaan kun totuus on ettei hällä vois vähempää kiinnostaa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai löytyy hyviä sukulaisia mutta yleensä sukulaisista on vain harmia. Sukulaisuus ei pitäisi olla mikään itsestään selvyys niinkuin se monilla näyttää olevan. Sukulaisuuden takia pitäisi tehdä töitä niinkuin avioliitossa.
Ota yhteyttä varamummopalveluun. Sieltä saat lapsillesi ihanan varamummon, joka on heistä kiinnostunut. Toki samalla joudut jakamaan omaa elämääsi tämän kanssa, mutta ilo on molemminpuolinen eli mummo saa seuraa ja lapset tärkeän ihmisen elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 09:58"]
[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 09:49"]
Ole tosi pahoillani lasten ja kaikkien osallisten puolesta.
Ole yli 60-mummi ja otan usein yökylään 3 alle 5-v pikkuista ja käyn todella usein muutaman tunnin leikkimässä. Lapset odottavat aina innolla ja meillä on tosi mukavaa.
Isovanhemmat eivät ymmärrä, mitä menettävät.
[/quote]
No mitä he menettävät? Oletko koskaan miettinyt, mitä itse menetät, kun et kykene katkaisemaan napanuoraa lapsiin ja lapsenlapsiin? Oma elämäsi jää elämättä, kun etsit hyväksyntää olemalla hoitoautomaatti.
Surullisimpia kohtaloja ovat kaltaisesi naiset, jotka uhraavat parisuhteensa ja ystävyyssuhteensa lastenlasten hoitamisen alttarille ja ovat täysin yksin siinä vaiheessa, kun vanhuksena tarvitsevat apua. Siinä vaiheessa lapsenlapsia ei näy missään!
[/quote]
olipa pirullisesti kirjoitettu. teillä ei varmaan paljon mummoja näy.
Tsemppiä ap:lle. Ymmärrän että tilanne tuntuu kurjalta.
Minullakin on kokemusta isovanhemmasta jota lapsenlapsen eivät ole kiinnostaneet. Eli äitini äiti ei koskaan ehtinyt viettää aikaa minun tai veljeni kanssa. Hänellä kun oli aina niin kova kiire omien ystäviensä ja harrastustensa kanssa. Vaikka asuimme samassa kaupungissa hän jäi minulle etäiseksi sukulaiseksi jota nähtiin max. kerran vuodessa. Esim. syntymäpäivillemmekään hän ei aina päässyt kun oli niin paljon tärkeämpiä rientoja.
Mutta... Nyt tämä mummoni on leskeytynyt ja ikääntynyt niin, että apu kelpaisi kovasti. Olemme toki silloin tällöin autelleet häntä, mutta tuutunut todella kummalliselta, että yhtäkkiä tämä minulle miltei vieras ihminen soittelee ja kyselee kuulumisia ikään kuin olisimme läheisiäkin tuttuja. Ja niinhän siinä käy että joakinen puhelu joka on alkanut niilllä kuulumisten kyselyllä päätyy itse asiaan, eli siihen mihin hän milloinkin tarvitsisi apua... Erityisesti tämä kuormittaa veljeäni joka on terveydenhuollon alalla ja jota "mummo" avunpyynnöin. Jotenkin koen jopa myötähäpeää, että hän nyt kehtaa yrittää hyppyyttää meitä luonaan harva se viikko koska olemme hänen lapsenlapsiaan, vaikkei itse ole aiemmin piitannut meidän olemassaolostamme tuon taivaallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 10:18"]
[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 09:58"]
[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 09:49"]
Ole tosi pahoillani lasten ja kaikkien osallisten puolesta.
Ole yli 60-mummi ja otan usein yökylään 3 alle 5-v pikkuista ja käyn todella usein muutaman tunnin leikkimässä. Lapset odottavat aina innolla ja meillä on tosi mukavaa.
Isovanhemmat eivät ymmärrä, mitä menettävät.
[/quote]
No mitä he menettävät? Oletko koskaan miettinyt, mitä itse menetät, kun et kykene katkaisemaan napanuoraa lapsiin ja lapsenlapsiin? Oma elämäsi jää elämättä, kun etsit hyväksyntää olemalla hoitoautomaatti.
Surullisimpia kohtaloja ovat kaltaisesi naiset, jotka uhraavat parisuhteensa ja ystävyyssuhteensa lastenlasten hoitamisen alttarille ja ovat täysin yksin siinä vaiheessa, kun vanhuksena tarvitsevat apua. Siinä vaiheessa lapsenlapsia ei näy missään!
[/quote]
olipa pirullisesti kirjoitettu. teillä ei varmaan paljon mummoja näy.
[/quote]
Mä sain kans tuollaiset ryöpyt päälleni kun taannoin kerroin, että teen lastenlasten kanssa kaikkea kivaa ja otan yökylään. Ei ymmärrä tätä vihan määrää. Voi kun tajuaisi, että mitä pahaa lapsille teen, kun omasta mielestäni olen vaan tukena kasvatustyössä, ja aivan varmasti lasten ja heidän äitinsä ehdoilla!!! Ei tulisi mieleenkään kyseenalaistaa lasten ja äitinsä suhdetta.
Miten "menettää omasta elämästään" mitään, jos kerran, pari/kk tapaa omia rakkaita läheisiään?
Lapset ainakin koko ajan kärttävät meille, eikä johdu karkeista, herkuista, eikä muustakaan lahjonnasta. Mielellään kuuntelevat tarinoita menneistä ajoista ym.
Itselleni parasta hupia on, kun näytän valokuvia heidän äitinsä vauva- ja lapsuudenajoista. Kälmi, mikä kälmi..;D
[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 10:16"]
Ota yhteyttä varamummopalveluun. Sieltä saat lapsillesi ihanan varamummon, joka on heistä kiinnostunut. Toki samalla joudut jakamaan omaa elämääsi tämän kanssa, mutta ilo on molemminpuolinen eli mummo saa seuraa ja lapset tärkeän ihmisen elämäänsä.
[/quote]
Mitä jos mummo ei olekaan niin ihana? Mitä jos ei se kiinnostakaan tai hetken kuluttua huomaat mummossa outoja piirteitä ( rupee demomaan, vaatimaan liikaa) tai sitten teidän kiinnostus lopahtaa muuten vaan aiheelle. Saako ottomummot jättää niinkuin kesäkissa syksyllä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on ilmiönä mielestäni todella surullinen trendi, koska siinä katoaa sukupolvien ketju, mikä tulee näkymään niin lastenne kuin mahdollisten lastenlastennekin elämässä. Itse olen tällainen lapsenlapsi, joiden isovanhempia ei näkynyt elämässä juuri mitenkään. Syntymäpäiville eivät vaivautuneet, mutta ns. kirkollisiin tilaisuuksiin tulivat kyllä edustamaan. He olivat täysin vieraita meille lapsille. Se tuntui lapsena pahalta, kasvavana nuorena koin ristiriitaisia tunteita isovanhempiani kohtaan ja nyt aikuisiällä meillä on korkeintaan asiallisen viileät välit. He ovat sitä sukupolvea, joiden mukaan veri on vettä sakeampaa, mutta käytännössä tämä ei ole näkynyt mitenkään. Häihin ja lasten(lapsien) ristiäisiin he ovat tulleet esittämään suvun patriarkkaa ja matriarkkaa, mutta minkäänlaista todellista sidettä tai välittämistä ei ole välittynyt puoleen tai toiseen.
Huomaan että heidän lähestyessä nyt 80 vuoden ikää, he ovat alkaneet pahoittelemaan viileitä välejä ja ovat kääntäneet syyt lasten ja lastenlasten niskaan. Pahimmillaan tästä siis seuraa sukupolvelta toiselle katkeruutta.
Nyt itsekin vanhempana osaan katsoa tätä myös vanhempieni näkökulmasta. Heillä ei ollut minkäänlaista tukiverkkoa tai mahdollisuutta omiin menoihin. Ei ollut tukea vaikeissa tilanteissa tai vanhemmuuden kiemuroissa.
Parhaan ystäni isovanhemmat taas olivat suuresti mukana lapsenlapsiensa elämässä, ja he ovat minulle läheisempiä kuin omat isovanhempani. Ystäväni juhlissa olleena, huomaa kuinka lapsenlapset todella kunnioittavat isovanhempiaan ja toisin päin. Hyviä ja lämpimiä välejä ei voi olla ilman yhteistä historiaa ja yhdessä vietettyä aikaa. Molempien sukujen sukujuhlissa käyneenä, on myös ilmeselvää että kummassa suvussa voidaan paremmin ja kummassa välitetään aidosti toisista.
Yleensä näissä tapauksissa, joissa ei osallistuta lastenlasten elämään, tuntuu olevan katkeruutta siitä, ettei kukaan heitä itseään auttanut. Tämän katkeruudenketjun voit sinä ap osaltasi sitten omien lastenlasten kohdalla katkaista. Onneksi oma äitini sen katkaisi. On upeaa seurata omien lasten välejä mummiinsa, koska itseltäni on tuollainen ihmissuhde tyystin aina puuttunut.
Onpa kurja tilanne! Meillä ollaan siinä mielessä hyvin onnekkaassa asemassa, että molemmissa mummoloissa ollaan vilpittömästi kiinnostuneita lapsistamme. Ja nämä ovat mielestäni sillä lailla vastavuoroisia asioita, että yhtä lailla kun mummit ovat olleet isoksi avuksi touhuamalla lasten kanssa, olemme mieheni kanssa vastaavasti auttaneet heitä. Esim. viime kesänä anoppilassa tehtiin iso remontti ja mies otti sitä varten ylimääräistä lomaa, että ehti olla monta viikkoa vanhempiensa raksalla hommissa ja tietysti autellaan myös arjessa sellasissa asioissa missä voidaan (esim. atk-apuna). Mielestäni on tärkeää opettaa esimerkin kautta lapsille että auttaminen ja toisten arkeen osallistuminen on aina mieluiten molemminpuolista. Olen nimittäin nähnyt sivusta valitettavasti sitäkin, että isovanhempia pidetään vain ilmaisena työvoimana kodin siivouksessa ja lastenhoidossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän sinua ja ap ja koen samanlaisia tunteita! Tilanne meillä tosin erilainen.
Oma äitini (leski) oli lasteni ja meidän elämässä tiiviisti mukana 6 vuotta, kunnes tapasi uuden miesystävänsä, muutti kauas toiselle paikkakunnalle ja käytännössä jätti täysin entisen elämänsä: Yhteisen kesän vieton rakkaalla mökillä, ei tullut lasten synttäreille, ei viettänyt joulua kanssamme jne. Syynä on arvoristiriita uuden miesystävän kanssa, joka ei ole ”perhekeskeinen”, ei pidä yhteyttä omiin lapsiinsa eikä lapsenlapsiinsa eikä ylipäänsä pidä lapsista. Äitini kuulemma ikävöi meitä ja lapsia, mutta ”joustaa” nyt miehensä vuoksi, joka rajoittaa hänen vierailujaan meidän luoksemme. Niinpä äitini käy meillä muutaman kerran vuodessa, siitäkin mies nalkuttaa. Aikaisemmin nähtiin ihan vähintään kerran kuussa ja lapset toisinaan yökyläilivät, toisinaan viettivät aikaa yhdessä mökillä tai me kaikki yhdessä. Mies on alusta lähtien osoittanut melkoisen vahvoja narsistisia piirteitä, mitkä äitini on myöntänytkin.
Miehen vanhemmat asuvat 50 km säteellä, mutta välit ovat neutraalit. Toisin sanoen näemme parin kuukauden välein, mutta kertaakaan eivät kahdeksan vuoden aikana ole hoitoapua tarjonneet. Ovat toki suoraan pyydettäessä joitakin kertoja hoitaneet, kerran lapset ovat olleet siellä yhden yön. Ei suurta draamaa, lähinnä hiljaisesti suren lasteni puolesta.
Sen sijaan suhdetta äitiini suren paljonkin, sillä lapsillani oli maailman paras isovanhempi. Aika näyttää, miten asia etenee. L
[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 10:26"]
Tsemppiä ap:lle. Ymmärrän että tilanne tuntuu kurjalta.
Minullakin on kokemusta isovanhemmasta jota lapsenlapsen eivät ole kiinnostaneet. Eli äitini äiti ei koskaan ehtinyt viettää aikaa minun tai veljeni kanssa. Hänellä kun oli aina niin kova kiire omien ystäviensä ja harrastustensa kanssa. Vaikka asuimme samassa kaupungissa hän jäi minulle etäiseksi sukulaiseksi jota nähtiin max. kerran vuodessa. Esim. syntymäpäivillemmekään hän ei aina päässyt kun oli niin paljon tärkeämpiä rientoja.
Mutta... Nyt tämä mummoni on leskeytynyt ja ikääntynyt niin, että apu kelpaisi kovasti. Olemme toki silloin tällöin autelleet häntä, mutta tuutunut todella kummalliselta, että yhtäkkiä tämä minulle miltei vieras ihminen soittelee ja kyselee kuulumisia ikään kuin olisimme läheisiäkin tuttuja. Ja niinhän siinä käy että joakinen puhelu joka on alkanut niilllä kuulumisten kyselyllä päätyy itse asiaan, eli siihen mihin hän milloinkin tarvitsisi apua... Erityisesti tämä kuormittaa veljeäni joka on terveydenhuollon alalla ja jota "mummo" avunpyynnöin. Jotenkin koen jopa myötähäpeää, että hän nyt kehtaa yrittää hyppyyttää meitä luonaan harva se viikko koska olemme hänen lapsenlapsiaan, vaikkei itse ole aiemmin piitannut meidän olemassaolostamme tuon taivaallista.
[/quote]
Kuulostaa tutulta. Meillekin on alkanut tulla nyt ensikertaa puheluita isovanhemmilta, joko tarvitaan apua tai sitten päivitellään katkerana. He ovat nyt 80 lähestyessään alkaneet ihmetellä, miksei lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia näy kylässä. Miettivät kolmekymmentä vuotta vanhoja, että kun lapset ja lapsenlapset eivät silloin koskaan käyneet kylässä. Unohtavat samalla sen, etteivät he koskaan tulleet synttäreille, että jo me lapset aistimme kylässä ollessa, että meidän läsnäolo ärsytti. He olivat aina matkoilla, harrastuksissaan, elivät omaa elämäänsä. He eivät tunnu ymmärtävän, että jos haluaa lämpimät välit lapsenlapsiin, ei voi olla ensin 30 vuotta täysin osallistumatta lastenlasten elämään.
Oma äitini onkin aina sanonut, että lapsen ensimmäisten (n. 3) vuosien aikana luodaan hyvät suhteet myös isovanhempiin. Hän on halunnut olla läsnä lastemme elämässä heidän ensiviikoistaan lähtien ja se kuinka omat lapseni innostuvat ja ovat mumminsa kanssa, on jotain aivan muuta kuin omat kiusaantuneet välini isovanhempiini.
T. 19
Et ole ainoa. Meillä myös anoppilassa alkoholiongelma ja anopilla oli muutenkin asenne, jos lapsi ei syö hänen laittaamansa ruokaa, selkään sietää saada, joten en jättänyt edes hetkeksi. Lapsella todettiin myöhemmin allergiat, jotka ilmeisesti aiheuttivat kirvelyä kurkussa ja siksi moni ruoka ei maistunut. Oma äitini taas oli grilliyrittäjä, eli illat ja viikonloput vilkkaita ja tietty välimatkaakin. Sen lisäksi äiti kuoli äkillisesti lasten ollessa pieniä vain muutamaa kuukautta ennen kuin oli aikeissa jäädä eläkkeelle, joten meillä ei ole ollut tätämahdollisuutta lainkaan. Eikä sellaisia sisaruksiakaan, joille olisi voinut antaa. Itse on siis hoidettu. Isäni taas ei ole koskaan omiakaan lapsia juurikaan hoitanut ja on sairastellut paljon, isompina, sellaisina yli 5-v kuitenkin kanssa oli sitten pieniä hetkiä kun esim. pesin kotitalomme mattoja.
Hei,
Meillä oli vähän sama tilanne. Sitten aloimme kyläillä (sattumalta) avomieheni tädin luona. Siellä olemme koko perhe tervetulleita ja hoitoapua löytyy lähes aina.
Heillä on kaksi aikuista poikaa, muttei vielä lastenlapsia. Tämä "varavaari" konttaa innoissaan lasten kanssa ja keksii aina jotain posketonta.
Varavaari kertoi kerran, ettei koskaan kelvannut tyttärelleen, joka oli syntynyt edellisestä avoliitosta. Tytär ei ilmoittanut edes lastenlapsista, kuulivat muualta. Tosi surullista. Ehkäpä olen hänelle se menetetty tytär:) Oli miten oli, tunnemme olevamme osa heidän perhettään.
Vaikka omat biologiset isovanhemmat eivät ehdi tai välitä, voit silti löytää muista sukulaisista tai tuttavapiiristä sen "mummolan". Täkeintä lapsille on se välittäminen ja "kaarnalaivojen teko".
Voimia sulle
[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 09:58"]
[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 09:49"]
Ole tosi pahoillani lasten ja kaikkien osallisten puolesta.
Ole yli 60-mummi ja otan usein yökylään 3 alle 5-v pikkuista ja käyn todella usein muutaman tunnin leikkimässä. Lapset odottavat aina innolla ja meillä on tosi mukavaa.
Isovanhemmat eivät ymmärrä, mitä menettävät.
[/quote]
No mitä he menettävät? Oletko koskaan miettinyt, mitä itse menetät, kun et kykene katkaisemaan napanuoraa lapsiin ja lapsenlapsiin? Oma elämäsi jää elämättä, kun etsit hyväksyntää olemalla hoitoautomaatti.
Surullisimpia kohtaloja ovat kaltaisesi naiset, jotka uhraavat parisuhteensa ja ystävyyssuhteensa lastenlasten hoitamisen alttarille ja ovat täysin yksin siinä vaiheessa, kun vanhuksena tarvitsevat apua. Siinä vaiheessa lapsenlapsia ei näy missään!
[/quote]Olen ihan 60 vuotta elänyt omaa elämää ja jos nyt eläkevuosina muutaman vuoden hoitelee lapsia, koska rakastan heitä, niin ei meillä parisuhde kärsi nyt, eikä kärsinyt omista lapsistakaan.
Olet ehkä kateellinen, jos et SAA hoitaa lapsenlapsia tai sinulla ei niitä ole.
Tuo tunne on ymmärrettävää, mutta helpottaa lasten kasvaessa. Teinit kun yleensä eivät enää kaipaa mummolaan hoitoon;)
Omia vanhempiaan ei voi valitettavasti valita. Sitä voi välillä ärsyyntyä ja kipuilla heistä, mutta se on myös kasvunpaikka. Näet asioita eri tavalla juuri sen vuoksi, että kohtaat sellaista mitä muut eivät välttämättä kohtaa. Ehkä itse osaat olla parempi isovanhempi aikanaan.
Itse muistan pienten lasten kanssa sen välillä esiin nousseen kateuden tunteen isovanhempien osallistumisesta. Silloin mietin, että tämä on se toinen vaihe elämässä kun kaipaisi vanhemmiltaan tukea. Tuntui myös väärältä, että kun lapsuuteni olin jo kärsinyt vanhempieni tekemisistä, niin miksi se vielä kertaitui uudelleen näkyväksi omien lasten kohdalla. Mutta eihän siihen auttanut kuin sopeutua.
kannattaa unohtaa koko asia ja olla toivomatta asioita joita et tule saamaan. Minäkin voisin rypeä mummokateudessa mutta en jaksa enää.