Kyllä joskus tulee aika kateellinen olo (isovanhemmista).

[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 10:18"]

olipa pirullisesti kirjoitettu. teillä ei varmaan paljon mummoja näy.

[/quote]

Sen ymmärtää, miksei heillä näy. Tuolainen ihminen ei vihaa vain vanhempiaan, appivanhempiaan vaan myös lapsiaan. Kuvottava otus.

[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 09:58"][quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 09:49"]

Ole tosi pahoillani lasten ja kaikkien osallisten puolesta.

Ole yli 60-mummi ja otan usein yökylään 3 alle 5-v pikkuista ja käyn todella usein muutaman tunnin leikkimässä. Lapset odottavat aina innolla ja meillä on tosi mukavaa.

Isovanhemmat eivät ymmärrä, mitä menettävät.

[/quote]

No mitä he menettävät? Oletko koskaan miettinyt, mitä itse menetät, kun et kykene katkaisemaan napanuoraa lapsiin ja lapsenlapsiin? Oma elämäsi jää elämättä, kun etsit hyväksyntää olemalla hoitoautomaatti.

Surullisimpia kohtaloja ovat kaltaisesi naiset, jotka uhraavat parisuhteensa ja ystävyyssuhteensa lastenlasten hoitamisen alttarille ja ovat täysin yksin siinä vaiheessa, kun vanhuksena tarvitsevat apua. Siinä vaiheessa lapsenlapsia ei näy missään!

[/quote]

Kyllä näkyy. Omalla mammallani on alzheimer, eikä tunnista, mutta käyn silti katsomassa säännöllisesti. Vien värikkäitä kuvia joista kerron tarinoita, ja mamma nauttii. :)

Nyt on mun vuoro käydä "hoitoautomaattina" rakkaan äidinäitini luona. <3

[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 08:44"]

Meillä on molemmat isovanhemmat elossa ja hyvässä kunnossa. Ovat alle 60-vuotiaita vielä. Oma äitini on viikot töissä ja vapaansa viettää mieluiten tissutellen. Lapsia näkee silloin tällöin, mutta meidän vanhempien pitää olla aina mukana, kun ei jaksa lapsia vahtia/hoitaa ja tissuttelu on nro 1. Mieheni äiti leskeytyi pari vuotta sitten ja elää nyt uutta nuoruuttaan "poika"ystävänsä kanssa. Viikonloput ovat laivalla, "bilettämässä" tms. Lapsenlapset tai edes me perheenä emme heidän kuvioonsa nyt sovi. Näemme pari kertaa vuodessa pari tuntia kerrallaan.

Joo joo, tiedetään: itse olemme lapsemme tehneet ja meidän ne kuuluu hoitaa ja sitä rataa. Mutta kyllä silti tunnen välillä aikamoisen kateuden piston sydämessäni, kun kuuntelen ystävien ja tuttavien juttuja siitä, kuinka mummot oikein tappelevat lasten hoitoon ottamisesta ja ajanvietosta näiden kanssa ja ostavat kilpaa tavaraa. Eikä kyse ole oikeasti mistään hoitamisesta ja tavaran raijaamisesta vaan siitä kiinnostuksesta lapsia kohtaan.

[/quote]

Asioissa on se toinen puoli. Tunnen perheen, missä se mummo on juuri se, joka otti virkavapaata ja kilpaili oikein lastenlastensa hoidosta.

Ja kyllä, tulos oli, että miniä heitti anopin lopulta rohkeasti jouluna ulos, kun oli tunkenut joulunviettoon, kun äiti tuli juuri sairaalasta 2 päivää vanhan vauvan kanssa. Halusi niiiiiiiiiiin tulla hoitamaan.

Muista, että sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Meillä ei ollut hoitoapua ja ei tule edes perintöjä ja lahjoja ei ole saatu isovanhemmilta. Syy, kummankin isät kuolleet nuorena ja äidit köyhiä ja sairaalloisia.

Ei ole haitannut, koska kaikki, mitä meillä on, on omin käsin laitettu. Ja samalla on oppinut katsomaan elämää sillä tavalla, että mitoittaa voimavaransa ja laskee etukäteen, mitä pystyy ja jaksaa. Ei ole sitten yhtäkkiä huomattu olevamme paskat  housuissa, ettei selvitäkään. Kun tottuu, että rahaa tulee muualta ja apua koko ajan muualta, voi käydä yllättävissä seikoissa, että huomaakin mitoittaneensa elämänsä muiden avun varaan ja se ei kannakaan.

Eli asioissa on aina toinen puoli. Te olette itsenäisiä ja ihan oikeasti, ei ne vävyt ole aina niin onnellisia anopin avusta. kuten eivät eivät ne miniätkään, kun anoppi tulee "tekemään joulua ja auttamaan vauvan hoidossa"

Taustalla siellä on monesti sitten syyllistämistä "kun me teitä niin autettiin, pitää teidän sitten tulla meille jouluksi, auttaa remontissa, tulla kylään jne.."

[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 09:58"]

[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 09:49"]

Ole tosi pahoillani lasten ja kaikkien osallisten puolesta.

Ole yli 60-mummi ja otan usein yökylään 3 alle 5-v pikkuista ja käyn todella usein muutaman tunnin leikkimässä. Lapset odottavat aina innolla ja meillä on tosi mukavaa.

Isovanhemmat eivät ymmärrä, mitä menettävät.

[/quote]

No mitä he menettävät? Oletko koskaan miettinyt, mitä itse menetät, kun et kykene katkaisemaan napanuoraa lapsiin ja lapsenlapsiin? Oma elämäsi jää elämättä, kun etsit hyväksyntää olemalla hoitoautomaatti.

Surullisimpia kohtaloja ovat kaltaisesi naiset, jotka uhraavat parisuhteensa ja ystävyyssuhteensa lastenlasten hoitamisen alttarille ja ovat täysin yksin siinä vaiheessa, kun vanhuksena tarvitsevat apua. Siinä vaiheessa lapsenlapsia ei näy missään!

[/quote]

Niinpä. Lähipiirissä on pari, missä mies olisi halunnut viettää aikaa vaimonsa kanssa, kun lapset kasvaa. Mutta ei, kun vaimo haluaa olla kunnon mummo ja hoitaa lapsenlapsia koko ajan.

Mies onkin alkanut kulkea kavereidensa kanssa viikonloppureissuja vaikka missä. Ero on edessä kohta.

Mutta saahan mummo keskittyä lapsenlapsiinsa. On varmaan juuri niitä naisia, jotka hommaa sen iltatähden, ettei tarvitse olla kahdestaan miehen kanssa. Kun iltatähti kasvaa, otetaan siihen lapsenlapset.

En todellakaan ihmettele, että miehet katsoo siinä vaiheessa uuden naisen itselleen, kun vaimo kaikin keinoin väistelee tilannetta, että haluaisi viettää aikaa miehensä kanssa.

Minäkin taidan vähän kadehtia, vaikka toisaalta on myötätuntoa niiden isovanhempienkin puolella välillä.

Meillä saan kyllä hoitoapua, jos todella tarvitsen. Omat vanhempani hoitavat muutaman kerran vuodessa, nykyään näin myös anoppi, kun on niin paljon menoja ja muita lastenlapsia, joita on hoidettava. En viitsi kuormittaa, erityisesti anoppi haluaa vastapalveluja, joten olo on aina kovin syyllinen. On hassua, että mieheni puunpilkkomiset, nurmikon ajelut ja lumityöt kuuluvat kuuliaisen pojan velvollisuuksiin, mutta jos hoitaa pojan lapsia, niin miniän pitää sitten korvaukseksi tulla siivoamaan tai tekemään jotain muuta ylimääräistä. Kesti jonkin aikaa tajuta, että lastenlapset eivät tässä olleet tärkeitä vaan ne tekemättömät työt.

Kahdella ystävälläni taas on hyvät välit isovanhempiin ja nämä ovat arjessa jatkuvasti läsnä. Isovanhemmat hakevat lapsia päiväkodista ja koulusta vähintään kerran viikossa, viikonloppuhoitamisiakin on noin kerran kuussa. Vanhempien työkuvioiden takia isovanhempien jatkuva apu on todella tarpeen. Ajoittain kadehdin sitä, että isovanhemmat ovat niin luontevasti mukana arjessa, mutta ajoittain ihmettelen, miten aikuiset ihmiset eivät osaa järjestää arkeaan niin, että eivät ole täysin läheistensä avun varassa. Satunnaiset avut ok, mutta esim. yksi sukulaisnainen on järjestänyt äitinsä hoitamaan kaikki lapsensa harrastukset, ja näiden ystävien vanhemmat tosiaan tulevat aina apuun, jos töissä kriisi ja näitä työkriisejä on vähintään kerran viikossa, joskus viikon jokaisena päivänäkin.

En haluaisi olla isovanhempi, jonka on hoidettava vanhempien velvollisuuksia säännöllsiesti ja joiden oltava hälytysvalmiudessa jatkuvasti. Voisin esim. sopia, että perjantaisin lastenlapset saisivat olla meillä, mutta ne haluaisi joutua torstaisin tai keskiviikkoisin hoitamaan myös enkä jatkuvasti olla passissa odottamassa. Haluaisin, että tapaamisista sovittaisiin etukäteen ja että ne olisivat nimenomaan minun ja lastenlasten tarpeista lähtöisin eikä jatkuvasti vanhempien elämän tarpeista johtuvia. Toki satunnaisesti näitäkin tarpeita täyttäisin (lääkärireissut, työmatka jne), mutta en missään nimessä haluaisi, että lapseni ottaisi vastaan työn tai projektin, jossa minun väistämätöntä apuani tarvittaisiin viikottain kuukaudesta toiseen kuin olisin lastenlasteni varavanhempi. Isovanhemmuus ei saa olla pelkästään lasten auttamista vaan nimenomaan halua osallistua lastenlasten elämään.

[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 10:37"]

[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 10:16"]

Ota yhteyttä varamummopalveluun. Sieltä saat lapsillesi ihanan varamummon, joka on heistä kiinnostunut. Toki samalla joudut jakamaan omaa elämääsi tämän kanssa, mutta ilo on molemminpuolinen eli mummo saa seuraa ja lapset tärkeän ihmisen elämäänsä.

[/quote] 

Mitä jos mummo ei olekaan niin ihana? Mitä jos ei se kiinnostakaan tai hetken kuluttua huomaat mummossa outoja piirteitä ( rupee demomaan, vaatimaan liikaa) tai sitten teidän kiinnostus lopahtaa muuten vaan aiheelle. Saako ottomummot jättää niinkuin kesäkissa syksyllä? 

[/quote]

Siinähän se ongelma on: ottomummo voi ryhtyä todelliseksi kiusankappaleeksi ja silloin on hankala ryhtyä tältä kieltämään kaikkia ihania hetkiä varalastenlasten kanssa. Tunneside on ja pysyy ja vastuu ottomummosta voi olla murskaava.

[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 13:04"]

Minäkin taidan vähän kadehtia, vaikka toisaalta on myötätuntoa niiden isovanhempienkin puolella välillä.

Meillä saan kyllä hoitoapua, jos todella tarvitsen. Omat vanhempani hoitavat muutaman kerran vuodessa, nykyään näin myös anoppi, kun on niin paljon menoja ja muita lastenlapsia, joita on hoidettava. En viitsi kuormittaa, erityisesti anoppi haluaa vastapalveluja, joten olo on aina kovin syyllinen. On hassua, että mieheni puunpilkkomiset, nurmikon ajelut ja lumityöt kuuluvat kuuliaisen pojan velvollisuuksiin, mutta jos hoitaa pojan lapsia, niin miniän pitää sitten korvaukseksi tulla siivoamaan tai tekemään jotain muuta ylimääräistä. Kesti jonkin aikaa tajuta, että lastenlapset eivät tässä olleet tärkeitä vaan ne tekemättömät työt.

Kahdella ystävälläni taas on hyvät välit isovanhempiin ja nämä ovat arjessa jatkuvasti läsnä. Isovanhemmat hakevat lapsia päiväkodista ja koulusta vähintään kerran viikossa, viikonloppuhoitamisiakin on noin kerran kuussa. Vanhempien työkuvioiden takia isovanhempien jatkuva apu on todella tarpeen. Ajoittain kadehdin sitä, että isovanhemmat ovat niin luontevasti mukana arjessa, mutta ajoittain ihmettelen, miten aikuiset ihmiset eivät osaa järjestää arkeaan niin, että eivät ole täysin läheistensä avun varassa. Satunnaiset avut ok, mutta esim. yksi sukulaisnainen on järjestänyt äitinsä hoitamaan kaikki lapsensa harrastukset, ja näiden ystävien vanhemmat tosiaan tulevat aina apuun, jos töissä kriisi ja näitä työkriisejä on vähintään kerran viikossa, joskus viikon jokaisena päivänäkin.

En haluaisi olla isovanhempi, jonka on hoidettava vanhempien velvollisuuksia säännöllsiesti ja joiden oltava hälytysvalmiudessa jatkuvasti. Voisin esim. sopia, että perjantaisin lastenlapset saisivat olla meillä, mutta ne haluaisi joutua torstaisin tai keskiviikkoisin hoitamaan myös enkä jatkuvasti olla passissa odottamassa. Haluaisin, että tapaamisista sovittaisiin etukäteen ja että ne olisivat nimenomaan minun ja lastenlasten tarpeista lähtöisin eikä jatkuvasti vanhempien elämän tarpeista johtuvia. Toki satunnaisesti näitäkin tarpeita täyttäisin (lääkärireissut, työmatka jne), mutta en missään nimessä haluaisi, että lapseni ottaisi vastaan työn tai projektin, jossa minun väistämätöntä apuani tarvittaisiin viikottain kuukaudesta toiseen kuin olisin lastenlasteni varavanhempi. Isovanhemmuus ei saa olla pelkästään lasten auttamista vaan nimenomaan halua osallistua lastenlasten elämään.

[/quote]

Olen myös niin itsekäs ihminen, että olen yrittänyt kasvattaa lapseni ottamaan vastuun omista valinnoistaan.

Eli en tule olemaan lapsenhoitoautomaatti, vaan aion silti elää omaakin elämää.

Sääliksi käy isovanhempia, joilla jää parisuhde ja ystävyyssuhteet hoitamatta, kun lapset eivät osaa ottaa vastuuta omista lapsistaan

Kyllä minäkin koen, että meidän tehtävämme vanhempina on kasvattaa lapsista nimenomaan pärjääviä aikuisia.

Se ei kuitenkaan poissulje sitä, ettemmekö haluaisi olla osa lastemme elämää myös silloin kun he ovat täysi-ikäisiä ja mahdollisesti vanhempia.

Minä en tehnyt lapsia sillä ajatuksella, että nyt kärsitään tässä 10-20 vuotta ja aletaan nauttimaan itsestämme ja toisistamme kunhan lapset muuttavat pois kotoa. Me nautimme lapsistamme nyt (ja viemme heitä välillä hoitoon, jotta voimme nauttia myös toisistamme lapsiperhearjen keskellä), ja pyrimme siihen, että voimme olla sopivissa määrin heidän tuki ja turvansa myös silloin kuin he ovat aikuisia ja mahdollisesti perheellisiä.  

Välillä en lainkaan ymmärrä tätä suomalaista käsitystä lapsista, vanhemmuudesta ja ylipäätänsä sukulaissuhteista. Kaikkeen suhtaudutaan velvollisuutena ja pakkona. Jos lapsistaan tai lapsenlapsistaan nauttii, niin on hyväksikäytetty luuseri? Onneksi en jaa tällaista elämänkatsomusta.

MInut on kasvatettu välittämään muista ja samalla vastavuoroiseen välittämiseen. Siksi minulle on ollut alusta alkaen selvää, että tulen olemaan - ja haluan olla - osa lastenlasteni elämää. Siksi poikani vaimoineen ja lapsineen asuu kanssani, jotta voin olla heille avuksi ja jotta he voivat tarvittaessa joskus myöhemmin huolehtia minusta.

Meillä ei ole mitään sinun tai minun tai meidän asioita, vaan kaikki on yhteistä. Pikkuiset kapuavat yhtä herkästi mummin kuin äidin syliin. Olen luontevasti mukana arjessa ja osa lastenlasteni perhettä, en mikään silloin tällöin vieraileva isoäiti.

Tällaista se on ollut vuosisatojen ajan! Isovanhemmat ovat asuneet nuoren perheen kanssa, olleet näille avuksi eikä suinkaan niin, että naimisiin mennyt lapsi jätetään parisuhteeseensa kahden ja suljetaan vanhasta perheyhteisöstä pois. Miniän on ollut joskus hankala ymmärtää, että tehdyt ratkaisut ovat kaikkien parhaaksi, mutta näin hänellä on paljon enemmän omaa aikaa kuin jos asuisivat vain keskenään.

Tähän yllytän muitakin isovanhempia pyrkimään, koska vain näin saa lastenlasten kanssa niin läheiset suhteet, että heidät tuntee aidosti.

Olen pahoillani tilanteestanne.

Itse kuulun näihini isovanhempiin, jotka "tappelevat" saadakseen lapsenlapset mahdollisimman usein luokseen - ja näin siitä huolimatta että olen paljon lastesi isovanhempia nuorempi (48) ja minäkin yhä mukana työelämässä.

Paljon vanhempasikin tuossa menettävät.

Todella paljon.

:(

Ap, ymmärrän surusi. Itselläni on sama tilanne, lastenhoitoapua olen saanut kerran tai pari tämän 13 vuoden aikana, mitä meillä on lapsia ollut. Ei siinä, totta kai lastenhoidosta selviää ilman apuakin, jos on pakko - mutta eivät nuo vanhemmatkaan sukupolvet nyt ilman apua ole joutuneet sinnittelemään, vaan monella on ollut paljonkin apua omilta vanhemmiltaan.

Omat vanhempani ovat jo kahdeksankymppisiä, ja asuvat kaukana, joten en heitä syyllistä siitä, että eivät ole apuna. Paha sieltä asti olisikaan olla, eikä voi edellyttää raihnaisia ihmisiä enää juoksemaan lasten perässä...

Kun kumminkin edes olisivat jotenkin KIINNOSTUNEITA lapsenlapsistaan (joita heillä on kuusi, ei siis mitenkään valtavaa leegiota). Mutta kun pari kertaa vuodessa näemme, isovanhemmat keskittyvät jutustelemaan meidän aikuisten kanssa, eivät ole kiinnostuneita olemaan lasten kanssa, edes juttelemaan heidän kanssaan (meidän natiaiset siis ovat jo toisella kymmenellä, eli heidän kanssaan VOI jopa keskustella, jos kiinnostaa...). Sitä suren, koska minusta sukupolvien ketju olisi tärkeä juttu ja lämmin ja läheinen sukuyhteys olisi hieno asia.

No, suhde on kahdensuuntainen. Jos isovanhempia ei kiinnosta, ei kyllä kiinnosta lapsenlapsiakaan, ikävä kyllä.

Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ammentaa. Vanhuus ei tuo viisautta.

Meillä ei ole lainkaan isovanhempia.

Ymmärrän aloittajaa ja ymmärrän myös isovanhempia. Me ihmiset ollaan niin erilaisia.

UJoskus aikanaan kun itse olin lapsi, äidit ja mummot olivat aika paljon kotona.

Meillä oli toinen mummo ihan lähellä ja siellä oltiin usein ei niin hoidossa vaan muuten vaan, siinä 5-vuotiaasta alkaen silloin kun halusimme, kaupungissa mutta heillä oli enemmän kissoja ja koiria niin tykättiin. Harvoi yökylässä kuitenkaan. Ihanat muistot jäi!

Me kun saimme lapsia, olin kotona ei juuri ollut hoidon tarvetta, jioskus muutaman tunnin, joskus kolmevuotiaana eka yökyläily kun lapsi itse halusi. Meilläkin oli se onnellinen tilanne että mummo kotona vaikka vaari työssä.

Mukavaa oli että aina ollut turvallinen olo, hyvinvoivat huolehtivat melko nuoret isovanhemmat, ei alko eikä muitakaan ongelmia.

Ihan sama perinne jatkuu meillä nyt kun olen itse mummo! Olen kotona vaari vielä työssä. Tulimme myös aika nuorina isovanhemmiksi. Lapsenlapset tulevat silloin hoitoon kun haluavat tai on tarvetta, heitäkin hoidettu kotona joten ovat vasta 2-3 vuotiaana tulleet ensimmäisen kerran yökylään, pienempinä vvain muutama tunti tarvittaessa.

Olemme aika nuoria vielä, on ehditty matkailla ja ulkona käymme syömässä ja vietämme juhlia ystävien kanssa mutta baareissa emme liiku.

Aivan ihanaa kun joku lapsenlapsi tulee päiväksi tai kahdeksi, silloin ollaan ihan heitä varten, hellitään ja lellitään. Kun itsellä ja omilla lapsilla on ollut ihanat mummot ja vaarit niin sitä perinnettä haluaa jatkaa ja rakastamme lapsenlapsia yli kaiken.

Minusta ajat on jotenkin muuttuneet, ei mummot ja vaarit ennen kapakoissa juosseet eikä oikein seurustelleet, eroamiset ja kumppanin vaihto oli harvinaisempaa. Lapset sai olla lapsia pitkään ja mummot mummoja ihan rauhassa! Ymmärrän toisaalta jos mummolla on uusi poikaystävä niin se on menoa aikansa mutta minusta ei siihen olisi. Olen aina halunnut olla ensisijaisesti hyvä äiti ja nyt myös hyvä mummo vaikka muutakin elämää on! Tämä on ihanaa! En oikein kyllä tajua isovanhempia jotka eivät halua luoda hyvää suhdetta lapsenlapsiin, sekin kantaa elämässä aika pitkälle ja ihanat muistot jää, siitä saa niin paljon molemmin puolin.