Vain mieheni välittää minusta aidosti

Mua viiltää sydämestä lukea tätä keskustelua. Tyhmästi sanottu, mutten keksi osuvampaakaan termiä. Aika lohduttoman ja ankean kuuloista elämää, sellaista ei kukaan ansaitsisi. Toivon, että jokainen teistä löytäisi ympärilleen paljon lämpöä, turvaa ja iloa, sellaisiakin ihmisiä on (onneksi) vielä jossain, out there.

[quote author="Vierailija" time="05.03.2014 klo 22:35"]Minusta ei välitä kukaan. En ole yhteydessä vanhempiini ja muuhun sukuun, syynä perheväkivalta. Myöskään mieheni ja hänen vanhempansa eivät välitä, vaan olen joutunut kärsimään heidänkin takia. Tilanne on ikävä, koska olen sairas ja työkyvytön.

Minulla on poika, joka on todella ihana. Ehkä hänestä saan sen verran voimaa, että kestän. Ei kuitenkaan kivaa tällainen. 

[/quote]

Sori piti ylä- eikä alapeukuttaa. Voimia!!

Minä. Vanhempani ei välitä musta ollenkaan (en jaksa avata tätä asiaa), ystäviä ei ole ollenkaan oikeastaan, kaikki lähtivät kun tulin raskaaksi. Sukulaisten kanssa en ole koskaan ollut läheinen. Miehen vanhemmat eivät pidä minusta.

Mieheni on ainoa, jolle merkitsen oikeasti jotakin ja tietty lapselle äiti on tärkeä.

Hmmm... Minulla on monta ihmistä joiden tiedän välittävän minusta aidosti ja oikeasti. Vanhempani, siskoni ja ainakin kolme ystävääni. Jos minulle jotakin sattuisi, niin välittäjiä ja oikeasti huolehtivia löytyy kymmeniä lisää, mies olisi tässä joukossa.

Olen samassa tilanteessa, mutta en tiedä välittääkö se mieskään loppujen lopuksi...

Minä myös. Mun vanhemmat välittävät tavallaan musta, mutta joskus mun vanhemmat käsittivät asiat hieman väärin, paljon huonommin kuin ne olivat, ja he sanoivat, että vaikka olen onneton, niin mun pitää vain kestää, en tule parempaa miestä löytämään.

Kukaan ei ole koskaan seissyt mun takana 100 prosenttisesti. Mun miehen äiti käveli mun yli vuosikausia ja nyt olen vihdoin ja viimein saanut miehen ymmärtämään miltä se musta tuntuu, kun mä olen aina se huonoin ja se kenelle saa "vittuilla" ja nauraa. Eihän sellainen sitä tajua, jolla on aina ollut joku puolustamassa ja pitämässä maailman parhaana. Nykyään ei anoppikaan sorra mua miehen aikana, mies sanoo heti takaisin. Ei rumasti, mutta siten, että anoppi ymmärtää ettei se ole hyväksyttyä.

Tapasin mieheni 20 vuotiaana ja perustettiin perhe. Kaverit karisivat aika hyvin, kun oli niin erilaiset elämäntilanteet. Yksi todellinen ystävä jäi, mutta hänkin asuu kaukana. Muut kaverit ovat sellaisia, jotka jäisivivät todennäköisesti miehen puolelle, jos vaikka erottaisiin.

Mä olen nyt lähiaikoina miettinyt paljon tuota asiaa. Se on oikeasti tosi kipeä paikka ja luulen, että nimenomaan se on jättänyt mun itsetuntoon valtavan aukon. 

Olen toisaalta tavallaan todella kiitollinen, että mulla on noin ihana mies. Hän rakastaa mua lihavana ja laihana, huonoina ja hyvinä päivinä. Hyvä, että edes joku.

5 lisää. Mulla on montakin sellaista kaveria, joita puolustan ja joita autan silmääkään räpäyttämättä. Silti en usko, että heiltä saisin samanlaista tukea. Vain yksi todellinen ystävä ja mieheni, heihin saatan luottaa.

[quote author="Vierailija" time="05.03.2014 klo 22:06"]

5 lisää. Mulla on montakin sellaista kaveria, joita puolustan ja joita autan silmääkään räpäyttämättä. Silti en usko, että heiltä saisin samanlaista tukea. Vain yksi todellinen ystävä ja mieheni, heihin saatan luottaa.

[/quote]

Minulla kanssa samatilanne. Itsestäni tuntuu, että aina annan ihmisille, mutta mitään itse en saa ikinä takaisin. Mieheni onneksi rakastaa ja välittää, ja sanoo, että olen liian hyväntahtoinen ja auttavainen tähän pahaan maailmaan. Nuorena sain paljon enemmän vastakaikua "hyville asioille" nyt keski-ikäisenä jään aina vaan yksin. Töissä yritän olla reilu, antaa palautetta suoraan (niin negatiivista kuin positiviista, mutta kehun esimehelle toisten hyviä työsuorityksia, en kerro kuitenkaan mokia tai virheitä siis en ole mikään pomon vasikka). Yritän joustaa jos vain tilanne sallii jne. mutta esim. töissä vaikka itse joustan, en saa sitten vastakaikua jne.

Olen aidosti kiinnostunut toisista ihmisistä, heidän elämästään, huolistaan ja murheistaan, ilonaiheistaan, mutta sitten kukaan ei kylläkään ole minun elämästäni kiinnostunut (olen kylläkin niin tottunut tähän, että en odota ihmisten edes olevan kiinnostunut).

Viimeksi kun oli lapsen kouluun avointen ovien päivä, eräs oppilas joka opasti koulussa, oli tullut erikseen kehumaan lapselleni, miten mukava ja kiva äiti hänellä on! Se lämmitti,  ei ollut ensimmäinen kerta kun olen saanut kivoja kommentteja lapsilta! Mikäköhän siinä on, että lapset sanovat ne kivat asiat ääneen, kun aikuiset ovat hiljaa? Itse olen siinämielessä ehkä "lapsellinen" että itse sanon aina positiiviset asiat ääneen (ellei mene todella henk.kohtaiseksi). Itse ajattelen, että maailmassa on kuitenkin välillä niin paljon murhetta ja huolta, että on kivaa sanoa positiivisia asioita toisille aidosti, kun olen sitä mieltä, esim. että uusi tukkatyyli on kaunis ja kantajaansa pukeva, tai että joku todella taitava työssä, tai onnistunut haastavassa työasiassa.

Minusta ei välitä kukaan. En ole yhteydessä vanhempiini ja muuhun sukuun, syynä perheväkivalta. Myöskään mieheni ja hänen vanhempansa eivät välitä, vaan olen joutunut kärsimään heidänkin takia. Tilanne on ikävä, koska olen sairas ja työkyvytön.

Minulla on poika, joka on todella ihana. Ehkä hänestä saan sen verran voimaa, että kestän. Ei kuitenkaan kivaa tällainen.