Puhutteko lapsen kuullen esim. kuinka hankala tämä oli vauvana tai kuinka vaikeaa oli oppia kuivaksi?

Meidän äitimme teki tätä aina ja päätin pyhästi, etten sorru samaan. Enkä ole sortunut.

Näin on helppo puhua kaikista, koska kaikki olivat itkuisia tätä viimeistä lukuunottamatta, joka vauva-aikana valvotti sitten puolestaan yöt. Minusta siinä ei ole mitään pahaa, jos sanoo että vauva oli vaativa, ei se meillä ainakaan estänyt lisää lapsia toivomasta (niitä on nyt 5). En tietenkään mitään noloa kertoisi, mutta mielestäni tuo ei ole noloa lapsen kannalta, eihän sille mitään voi jos on koliikki...

Miltä se lapsesta tuntuu, varsinkin kun on toivonut sisarusta.

Voisko olettaa että lapsi ottaa tästä vastuun itselleen, että hänen takiaan ei isä ja äiti lisää vauvoja halunneet.

Oltiin keväällä sellaisessa lapsi-vanhempi kerhossa, jossa oli ohjattua keskustelua vanhemmille ja tapana kirjata muistoja lapsesta vihkoon. Vihkoon ei saanut kuitenkaan kirjoittaa mitään negatiivista, koska se oli tarkoitus lukea läpi myöhemmin lapsen kanssa. Ohjaajat neuvoivat välttämään lapsen kuullen juttelua esim. just tosi hankalasta vauva-ajasta, koska se kuulemma saattaa vaikuttaa lapseen tätä syyllistävästi (äiti ei saanut nukkua, kun minä vaan aina itkin) ja lapsi saattaa alkaa ajatella olevansa jotenkin paha.

Milloin ne on lihottanut äitinsä, milloin imenyt kaikki kalkit ja nyt ei paikat kestä, milloin ketäkin on saanut kuljettaa ties missä hoidoissa...



Ei kiinnostaisi kuunnella tuollaisia juttuja. Toivottavasti en itse sorru samaan huononakaan päivänä..

Joskus esim kaupassa/bussissa tms kuulee, kuinka lastenkuullen haukutaan lasta tai kun lapsi on epäonnistunut jossain. Minusta se on törkeää.