En jaksanut enää ystävää, jolla oli koko ajan vaikeaa

[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 16:57"]

 Kamalinta on se, että en monestikaan kehtaa kutsua häntä omien kavereideni luokse. Hän ei vain sovi joukkoon. Jossain vaiheessa hän supattelee korvaan kuinka häntä ahdistaa ja vetää taas huomion omaan ahdistukseensa enkä voi nauttia illasta.

[/quote]

Minäkin tutustuin uuteen ihmiseen syksyllä ja kun tuo kaverini sanoi, että voisimme ehkä kaikki tavata, minua alkoi ahdistaa ajatus, koska tiesin, että tämä uudempi kaveri on hiljainen tyyppi ja tämä kaveri - josta nyt ero tuli - oli varsinainen puhejyrä. Jos olisimme siis menneet hänen luokseen syömään, kuten hän ehdotti, hän olisi vain koko illan kälättänyt asioitaan ja tämä uusi hiljainen kaverini olisi vain saanut myötäillä. Ja olisimme saaneet kuulla hänen elämänsä "draamaa" koko illan täytteeksi. Kaverini ei olisi siis edes kutsunut minua ja uutta kaveriani siksi, että olisi halunnut tutustua uuteen kaveriini vaan koska hänen näytelmäänsä, jossa hän oli pääosan esittäjä, olisi tarvittu pari statistia. Ja mielellään tuossa näytelmässä olisi saanut olla vielä joku mies, joka olisi ihaillut ja flirttaillut hänelle, jotta roolisuoritus olisi ollut täydellinen, me statistit olisimme sitten voineet seurailla tätä kuviota.

Ap

Sama tilanne. Ystävyyden yksipuolisuus selvisi mulle jo ajat sit mutten osannut ensin päästää irti. Hävettää myöntää mutta aikani tarvitsin sitä tunnetta että minua tarvitaan. Nyt tajuan että olin täysin korvattavissa - kuka vaan korvapari.

"Ystävyyksissä" usein on kyse kaikupohjan saamisessa. Mä kerron jotain ja sä oot hirrrrrveen kiinnostunut. Sit sä ehkä saat kertoa jotain ja mä oon hieman kiinnostunut.

Sit on ystävyyksiä, jotka kestää. Ovat todella harvinaisia.

Ihminen on egoistinen paska, eikä siinä selittelyt ja hyvittelyt ja analysoinnit ja hyväksi puhumiset auta.

Mulla on myös yksi jatkuvasti valittava ystävä. Elämä on aina hirveän raskasta ja päivästä toiseen selviämistä. Joka kerta kun nähdään on jotain sellaista meneillään, joka saa tän naisen romahtamispisteeseen. Kuuntelen, kuuntelen ja kuuntelen. Nämä kaikki asiat ovat sellaisia, joita on itse hankkimalla hankkinut: hurja talon laajennusprojekti viimeisillään raskaana (lisätilantarve ei ole akuutti), ylimääräisten töiden hankkiminen (ei pakollista, mut ei osaa sanoa ei) jne... Mut jos sanon, että ota rennommin, äläkä kuormita elämääsi ehdointahdoin, hän vetää kilarit.

Jos hän kysyy kuulumisiani, ja satun vastaamaan, et ihan kivasti menee, hän närkästyy. Elämän on oltava kärsimystä tjsp.

En enää näe häntä kovin usein,

Vahoilta ystäviltä siedän  paljonkin. Uusia ongemakimppuja en huoli.

Mulla oli samainen lapsuudenkaveri kuin 13. Jäädytin vähitelleen välimme pari vuotta sitten. Nyt kuitenkin otti yhteyttä ja ehdotti näkemistä. Mennään kahville ensi viikolla. Saa nähdä kadunko, mutta aattelin antaa uuden mahdolisuuden, siltä varalta että on näiden kahden vuoden aikana kasvanut ihmisenä. Jos sama homma jatkuu kuin ennenkin, jäädytän välit uudestaan.

Minäkin olen katkaissut muutaman kaverisuhteen. Toinen valittaa jatkuvasti kaikesta ja kaikista. Vain hänen konservatiivinen tapansa elää on ainoa oikea.

Toinen kaveri alkoi ripustautua minuun, soitti kymmeniä kertoja viikossa eikä saanut tehtyä mitään vakaville ongelmilleen. Jonkin hetken autoin häntä tosissani, mutta sitten en itse enää jaksanut. Itse asiassa en koskaan edes pitänyt häntä kaverinani vaan tuttunani, ja liiallinen yhteydenpito oli minulle vastenmielistä.

Oliko koskaan sellaista ettei hänellä ollut vaikeuksia? En minäkään jaksanut yhtä naista joka temppuili paskassa suhteessaan on off on off ja itki sitten aina miten tuhma mies taas oli jne jne. Hänellä ei koskaan ollut seesteistä hetkeä elämässään. Muutin eri paikkakunnalle onneksi.

Mutta en pidä sellaisia ystäviä yhtään minään jotka ovat ystäviä vain hyvinä aikoina. Ja heti kun tulee vaikeaa, lempataan toinen kuin rätti.

[quote author="Vierailija" time="21.02.2014 klo 14:59"]

Mutta en pidä sellaisia ystäviä yhtään minään jotka ovat ystäviä vain hyvinä aikoina. Ja heti kun tulee vaikeaa, lempataan toinen kuin rätti.

[/quote]

No itse sain tähän asiaan ihan uuden näkökulman juuri tuon reilun vuoden aikana. Tapaamisissamme olivat etusijalla aina vain ystäväni asiat. Tietysti se oli ensin oikeutettua, koska hänellähän oli niitä "isoja ongelmia" ja todellisia ongelmia hänellä olikin, oli sairautta ja parisuhdeongelmia. Mutta kun loppuvuodesta kuuntelin kuntosalitreffeillämme taukoamatonta valitusta siitä, kuinka hänen remontissaan oli tehty virhe ja kuinka rasittavaa oli ollut reklamoida virheestä jne., tuli tuli tunne, että tämä nainen elää nyt elämäänsä vain ongelmien kautta. Hänellä ei ole edes mitään sellaista jaettavaa, että hän olisi ollut iloinen ja onnellinen jostain asiasta.

 Huomasin myös jossain vaiheessa, että olin viime vuonna aloittanut harrastuksen, enkä ollut siitäkään kertonut hänelle. Olisihan ollut aivan tavallista kertoa omista kuulumisistaan ja uudesta kiinnostavasta asiasta elämässään. En vain koskaan saanut suunvuoroa tältä ihmiseltä. Ja olimme tunteneet vuosia. Ehkä se viimeinen vuosi vain oli pahin.

 Ja en kaipaa tuon ihmisen seuraa, mutta olen pahoillani tietysti siitä, että asiat menivät niin kuin menivät.

No ymmärrettävää siivota sellainen, nyt tulee trendisana "energiasyöppö" elämästään ihan oman terveytensä takia. Olen itsekin syyllistynyt valittamiseen ja narinaan, mutta olen kyllä antanut toisienkin narinoille tilaa, ja olen myös ollut hauska ja iloinenkin, silti tällä hetkellä ei yhtään läheistä ystävää.

Minun piti katkaista ihmissuhde, jossa toinen osapuoli takertui hirveästi. Jos en esim. vastannut hänen puheluunsa, jonkin ajan kuluttua tuli viesti/viestejä, miksen vastaa ja onko kaikki hyvin. Jos unohdin (myöhemmin tahallani) soittaa hänelle takaisin, siitä seurasi valtava show. Miten törkeää se on! Minähän tiedän miten vaikea hänen on luottaa ihmisiin, entä miten kehtasin yrittää selitellä soittamatta jättämistäni, millainen ystävä oikein olen, soitan oma-aloitteisesti niin harvoin... mitä tarkoitin sillä ja sillä sanalla ja äänensävyllä? Mitä missä milloin miksi miksi MIKSI?

Nämä selvittelypuhelut kestivät kauan (pisin taisi olla kuusi tuntia?) koska jos olisin sulkenut puhelun väkisin, siitä olisi tullut vielä pahempi soppa eikä hän suostunut päättämään puhelua ennen kuin sopu olisi syntynyt, vaikka usein puhelut venyivät yli puolenyön.

Puhelun aikana tämän ystävän mieliala vaihteli äärimmäisen vihaisesta hyvin anelevaan ja itkun kautta uudelleen vihastukseen. Tuntuu kuin hän olisi kokeillut kaikki keinot läpi, jotka voisivat auttaa "nujertamaan" minut ja taipumaan hänen toiveeseensa puhua ellei nyt joka päivä niin useasti viikossa. Säikähdin joka kerta, kun puhelin soi... heräsi aina kysymys, että ei kai taas hän? Ja useimmiten se valitettavasti oli hän...

Välillä tunsin itseni itsekkääksi, kun lopulta päätin tuon ihmissuhteen, mutta kyllä nyt jälkikäteen on ollut helpottunut olo aina kun muistelen, miltä tuntui olla hänen kanssaan tekemisässä. Toisaalta minua myös surettaa, koska tuota takertumista lukuunottamatta hän oli hyvin samalla aaltopituudella kanssani ja lojaali ystävä.

En ryhdy ystävilleni terapeutiksi. Psykologin palveluja saa ja pitää hyödyntää, jos on elämässä paljon vaikeuksia. Ystävyyssuhteissa on minusta kysymys jostakin aivan muusta.

Itsellä samanlainen läheinen. Viime vuosina olen ottanut urakalla etäisyyttä kun en vaan enää jaksa. Hänen elämänsä on niin vaikeuksien sävyttämää ettei mistään muusta koskaan keskustella. Ja kaikki on aina jonkn ulkopuolisen asian syy, hänellä itsellään ei koskaan ole mitään osuutta mihinkään eikä mitään voi tehdä toisin. Muut sortaa ja kohtelee huonosti ( alkaen työterveyslääkäristä ja päättyen lehdenjakajaan) Työpaikalla ei mikään koskaan ole hyvin eikä taloyhtiössä eikä missään muuallakaan. Elämä on mahdottoman hankalaa ja vaivalloista ja kivuliasta. Eikä kenelläkään muulla voi olla mitään hänen kärsimyksiinsä verrattavissa olevaa vaikeutta elämässään. En enää jaksanut kuunnella ( osa vaikeuksista on totta, osaan olisi itse voinut vaikuttaa halutessaan)

Minäkin lopetin erään ystävyyden johtuen sen liian kuluttavuudesta ja yksipuolisuudesta. Tämä oli aikuisena solmittu ystävyys, jossa molemmat olimme muuttaneet uudelle paikkakunnalle vauvat saatuamme ja haimme kai "turvaa" toisistamme. Hyvin pian huomasin, että tällä ihmisellä oli jatkuvasti joku kriisi menossa. Aluksi tämä oli kiinnostavaa, kun oma elämäni tuntui niin tasapaksulta, ja tämä ystävä väritti juttuja ja kertoi niistä niin mielenkiintoisesti. Sitten hän tarvitsi tosi usein apua, (kyytiä/rahaa/auton kanssa ongelmia jne). Samalla oli antoisa ystävyys, olimme samalla aaltopituudella ja meillä oli samoja kiinnostuksen kohteita. Aloin kuitenkin väsymään siihen, että soittaako taas jonkun ongelman kanssa, ja sitten aloin toisen vauvan saatuani kieltäytyä. En ehdi yksinkertaisesti auttamaan, hoidan tätä vauvaa! Loukkaantui tietenkin, ja välit kylmenivät. Nyttemmin on saanut paljon ystäviä paikkakunnalta, sekä riitaantunut usean kanssa (olisikohan samasta syystä, en tiedä). Nyt olen miettinyt, että tuo minun kuormittaminen johtui siitä, kun ei tuntenut muita.

En ymmärrä näitä valittajia. Kyllä minullakin on välillä vaikeaa, muta en minä pahaa oloani ystävien niskaan kaada. Se on tosi epäreilua.

Sama kokemus. Itseaiheutettuja ongelmiaan (mm pitkän avioliiton rikkominen paljon nuoremman kumppanin vuoksi) itkeskelevä ystävä päivittäin valitti minulle murheitaan. Aloin väsyä siinä vaiheessa kun erosta oli mennyt pari vuotta ja yhä sama marttyyri-itku ja valitus ja narsistinen vuodatus jatkuivat. Henkilö itse ei nähnyt vikaa itsessään Tai käytöksessään, oma pettäminen tai omien lasten kärsimys ja pettymys ei ollut niin tärkeää kuin hänen oma kriisinsä jne. Lopulta ystävyys kuoli, minulle itselleni tapahtui paljon tuona aikana myös mutta niille asioille ei koskaan ollut tilaa. Tänä päivänä tuo ihminen ei käsitä miten käyttäytyi, ei mitään kiitollisuutta tai vastaavaa, vain katkeruutta ja valitusta. Aina vain hän, hän, hän.

Itselläni on ystävä, johon olen harkinnut "pesäeroa". Hänellä on diagnosoitu erinäköisiä mielenterveysongelmia. Välillä hänen seuransa ahdistaa minua suunnattomasti ja kun omiakin murheita välillä on, niin ei jaksa kuunnella aina sitä samaa levyä.. Ja se on todenteolla sama levy. Hän ei pääse elämässä suuntaan eikä toiseen, ei ole täysin ikinä itsenäistynytkään vanhemmistaan, ottanut vastuuta kunnolla elämästään, hän takertuu ihmisiin liikaa ja toisinaan joku ihminen on hänelle ystävä ja toisinaan vihollinen. Yhteydenpitoa joko on paljon(harvase päivä) tai ei yhtään(hän suuttuu, koska tällöin en ole hänen ystävänsä jos emme joka päivä ole yhteydessä). Hänen puheisiinsa ei voi monestikaan luottaa, koska hänen mielialansa vaihtelevat niin paljon.  Siis jos on sovittu jotain, todennäköisimmin se ei toteudu.

En toisaalta syytä häntä, koska mielenterveysongelmille ei voi mitään. Mutta en jaksa enää kuunnella dramaattisia kertomuksia siitä, että hän on itkenyt koko päivän. En vaan voi ymmärtää. Pahinta on, että hän haluaisi ikäänkuin elää normaalia elämää ja pariutua, mutta harva mies haluaa naista, joka ei ole suunnilleen ikinä tehnyt töitä, on elänyt osastojaksojen ja suht epätasapainoisen elämän välillä, ja epätasapainoisuuksissaan harrastanut irtoseksiä puolen kaupungin kanssa.  Ja joka takertuu kiinni. Hän hakkaa päätä kokoajan seinään etsiessään unelmien prinssiä. Muutaman tapaamiskerran jälkeen, kun todellisuus on selvinnyt, mies yleensä katkaisee yhteydenpidon säikähtäessään.  Hyvä kai tuossa on kaverina tukea, että kyllä sinä miehen löydät, jos epäilee sitä itsekin. En pysty olemaan itsekään hänen kanssaan montaa tuntia kokematta jonkin sortin ahdistusta.

Tunnen olevani hirveä, kun totean näin, mutta kokemusta tästä on usean vuoden ajalta. Vasta viimeaikoina olen tajunnut, kuinka suuresti hän vaikuttaa elämääni. Negatiivisella tavalla. Hän on parhaimmillaan lojaali ja osaa kuunnella, mutta pahimmillaan hän vetää itsenikin synkkyyksiin. Elän itse hyvin valoisaa elämää ja on rankkaa käydä kokoajan sivussa toisen ongelmia läpi. Kamalinta on se, että en monestikaan kehtaa kutsua häntä omien kavereideni luokse. Hän ei vain sovi joukkoon. Jossain vaiheessa hän supattelee korvaan kuinka häntä ahdistaa ja vetää taas huomion omaan ahdistukseensa enkä voi nauttia illasta.

Yliopistokaveri kaksi vuotta marisi minulle kokoajan kaikista ja kaikesta. Oltiin kuitenkin ihan hyviä ystäviä. Sitten yksi päivä sanoin, että en pidä hänen jatkuvasta marisemisestaan. Veti isot herneet nenäänsä. Nykyään puhuu minusta paskaa kaikille jotka jaksavat kuunnella ja pitää illanistujaisia, joihin kutsuu kaikki muut kaverini (joista siis ei välittänyt ennen meidän väliemme rikkoontumista) eikä minua. Paras ystäväni yliopistolla on ollut tuosta myös aika järkyttynyt ja tämä entinen kaveri koitti häntäkin saada puolelleen, mutta paras ystäväni oli onneksi pokkana kysynyt kun tämä "kaveri" haukkui minua isossa porukassa jostain "Miksi tuot tuon esiin? Itse olin paikalla enkä saanut tuollaista kuvaa." Oli kuulemma nakellut niskojaan ja lakannut puhumasta hänellekin. Minulla on ikää 26v ja hänellä 28v. Aika sekopäistä puuhaa!!! Onneksi sain tuon ihmisen leikattua pois elämästäni, paljastuipa tämänkin puoli "ystävyydestä". Harmittaa vaan, että oma sosiaalinen piirini on yliopistolla selkeästi pienentynyt tuon jälkeen ja välillä tuntuu kuin osa ei enää samalla laillla moikkailisi käytävillä jne :(

Mun ois pitäny kanssa luovuttaa jo ajat sitte. Oon tuntenu mun lapsuuden kaverin iäisyyden ja hän on myös tuollainen tyypillinen valittaja.  Kuuntelin jatkuvaa valitusta melkein 10vuotta!!! Tultuani pari kymppiseksi tajusin että eihän mun tarvi sellasta kuunnella ja lopetin yhteyden pidon. Tätä ihmistä ei kiinnostanu mun asiat pätkääkään vaan aina kerjäsi huomiota omalla valituksellaan ja aina oli joku draama tai ongelma. Ei vaan enää jaksanut katella. 

Tunsin hetken huonoo omatuntoa kaverin jättämisestä mutta nyt kun siitä on useampi vuosi, tunnen että päätös oli oikea. 

Mulla oli kaveri, jonka elämässä tapahtui vastoinkäyminen ja kun vaikea vaihe elämässä oli lopulta ohi, hän jäi jollakin tapaa "pyörimään" tähän elämänvaiheeseen. Hän katkeroitui ja kaikki ongelmat elämässä tuntui olevan muiden syytä. Hän arvosteli jatkuvasti muita ihmisiä ja heidän tapojaan tehdä asioita. Toisinaan yritin keksiä asioihin ratkaisuja ja toisinaan vain kuuntelin ja annoin rauhassa vuodattaa. Kummastakaan tavasta ei ollut apua, samat jutut pyöri kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Hän loukkaantui herkästi jos joku sanoi, ettei ollut samaa mieltä. Usein hän koki, että jos muut eivät tee kuten hän, muut tekevät väärin.

Vuosien varrella huomasin, että tämä ihminen vei älyttömästi energiaa, enkä enää muistanut milloin olisin kokenut oloni hänen seurassaan mukavaksi ja sellaiseksi, että haluaisin tavata. Lopulta tapaamiset jäivät. Mielestäni ystävän tehtävä on tukea vaikeissakin elämäntilanteissa, mutta jos vaikea elämäntilanne kestää vuosia, alkaa ystävänkin voimavarat kulua liikaa. Jatkuva valitus ei tee hyvää lähipiirille, eikä ihmiselle itselleen.