Negatiivinen asenne synnytykseen

Jos et synnytyskipuja halua, niin sitten et hanki lapsia, niin yksinkertaista se on. Vaikka nykyisin on hyvät kivunlievitykset ja niitä lähes jokainen synnyttävä halutessaan saa, täysin kivuttomaksi synnytyksiä ei saa. Sitä ei etukäteen tiedä, miten oma synnytys menee ja miten kivun kokee. Pari ystävääni on joutunut synnyttämään luomuna, toinen omasta halustaan ja toinen ei, mutta heidän mielestään synnytykset olivat ihan ok. Itse olen onnellinen, että sain epiduraalin.

Ainakin minulla omat lapset ovat parasta, mitä elämässäni on tapahtunut. En nyt oikein osaa kuvitella, miten omalle lapselle voisi olla katkera synnytyskivusta, jos itse on sen lapsen halunnut.

Koet synnytyksen epäreiluna - onko elämä sitten muuten sinusta jotenkin reilua? Ei todellakaan ole. Tasan ei käy onnen lahjat, toisille osuu enemmän vastoinkäymisiä kuin toisille. Tosi outo syy jättää lapsi tekemättä. Voithan tietysti aina kinuta sektion.

Vaikka päätysinkin haluamaan lapsia, synnytyspelko valtaisi varmasti mieleni ja miettisin sitä vain raskausajan. Eihän elämä todellakaan ole reilua ja sen tiedän. Teillä on onneksi parempi asenne tähän asiaan. Ihmisiä on erilaisia, jotkut kokevat synnytyksen elämän parhainpana kokemuksena ja toiset pelkäävät kuollakseen sitä. Ehkä mun sit kannattaa jättää lapset tekemättä.

Äh, kakkonen ei tajua mitään. Aloitus olisi voinut olla kuin minun kynästäni. Paitsi että mulla lasten saantia haittaaivat vielä oma masennus ja sitä kautta rakkauden kokemisen vaikeus ja sitä kautta hyvän miehen löytämisen vaikeus.

Mutta anna itsellesi vielä aikaa. Toi biologisella kellolla stressaaminen on ymmärrettävää, mutta niin hölmöä kuin olla ja voi. Jotkut naiset saavat esikoisensa vielä yli 40-vuotiaina, joten aikaa sinulla vielä on.

Minäkin sain esikoiseni sitten 35-vuotiaana ja tärppäsi ekasta kierrosta. Sitä en voi sinulle luvata, mutta miksi toisaalta stressata hedelmällisyydestä, jos et ole vielä kertakaikkiaan valmis, niin et ole, eikä tuo stressaaminen sitä auta. Voit aivan yhtä hyvin olla sellaista superhedelmällistä sorttia, kuten minä :)

Ja mitä tulee synnytyskipuihin, niin mua vitutti ajatus niistä -ja pelotti -nuorempana myös. Mutta niin vain kävi, että molemmat synnytykseni olivat käytännössä katsoen kivuttomia, siis senverran kipua kuin niissä oli olisin hyväksynyt kenelle tahansa ja koska tahansa. Mulla oli molemmilla kerroilla epiduraali ja olin hyvin valmistautunut siihen, etten oikeastaan voi itse hallita ja ohjailla synnytyksen kulkua mitenkään. Mulla oli silti pari avainohjetta, joiden avulla hallitsin mieleni ennen synnytystä -itse siinä tilanteessa käytinkin niitä, mutta menin virran mukana. 

Silti jos joku kysyisi, en ikinä suostuisi jälkikäteen hehkuttamaan synnytyksiä joinain upeina hetkinä elämässäni, ei. Olihan se nyt aivan helkutin brutaalia touhua ja nöyryyttävääkin tavallaan, mutta, no, niin se on. Jos joku siitä nauttii, niin ihan vapaasti, mä nautin esim. löhöilystä uima-altaalla hyvän lehden parissa.

Anna itsellesi aikaa. Älä kiduta itseäsi kiirehtimään äläkä kuormita itseäsi odotuksilla, että tän täytyy olla munkin juttu. 

Entä jos jäisit itsestäsi riippumattomista syistä lapsettomaksi? Olisiko sekään sitten niin kauheaa?

Älä huoli, kenenkään ei tarvitse synnyttää alakautta jos ei halua.

Minä ajattelin ihan samalla tavalla ja koko raskausaika meni synnytyksen pelkäämiseen ja stressaamiseen. Vauva sitten syntyi suunnitellulla sektiolla ja kaikki meni enemmän kun hyvin. Ei ollut kipuja kun sain hyvät kipulääkkeet ja toivuin muutenkin todella nopeasti.

Lapsen saaminen on oikeasti hienointa maailmassa, ei kannata sitä jättää tekemättä synnytyspelon takia, kun siihen saa apua.

Synnytys on varsin lyhytaikainen tapahtuma elämässä. Oon synnyttänyt kaksi lasta luomuna. Helppoa! 1-2 vuorokauden kipu on ihan kakunpala verrattuna moniin muihin paljon pitempiaikaisiin tuskiin, joita kyllä useimpien elämän polulle tulee, halusipa tai ei. Synnytys on ilon juhla!

Tee lapset tai jätä tekemättä, mutta lopeta miesten syyllistäminen. Synnytys varmasti on kivulias kokemus, mutta kaikeksi onneksi sinulla on mahdollisuus jättää se väliin, jos niin haluat. Kukaan mies ei voi sinua siihen pakottaa, joten turha heitä on syyttää yhtään mistään. Tuollaisesta aiheettomasta syyllistämisestä herää miehissä luonnollinen vastareaktio, jolloin käännät asenteita sovinistisempaan suuntaan ja heikennät todellisten tasa-arvoasioiden korjaantumismahdollisuuksia.

Minäkin ajattelin nuorena kuten ap, ja ajattelin etten ala kyllä synnyttämään, tai jos joskus, niin ukko saa olla mukana kerran moiseen tilaan saattaakin... Keisarinleikkausta en pitänyt minään vaihtoehtona, kun ei leikkaus sananakaan kuulostanut yhtään hyvältä.

Sitten kuitenkin kun olin 35-vuotias ja olin aloittanut avoliiton uuden miehen kanssa, yhtäkkiä tuntuikin että tän miehen kanssa voisin tehdä lapsiakin. Niinpä sitten 36-vuotiaana synnytin esikoisen. Raskausaikana ei närästystä lukuunottamatta ollut mitään vaivoja, ja raskautuminenkin oli helppoa. Synnytyksen jälkeen ihmettelin että häh, tätäkö olen pelännyt kaikki nämä vuodet, eipä ollut kummoinen juttu.

Niinpä sitten synnytin jo toisen kerran 1v 9kk kuluttua ensimmäisestä kerrasta, ja synnytys oli vielä helpompi kuin ensimmäinen. En käyttänyt mitään kivunlievitystä ja synnytyssalissa olin vartin verran ennen lapsen syntymää. Lähinnä jäi vain kummastus siitä, että synnytinkö muka jo?

Itse olen sitä mieltä, että pessimisti ei pety, eli kun on tarpeeksi negatiiviset fiilikset niin voi yllättyä vaan iloisesti :)

Ai niin, ajattelin aina, että imettäminenkin on oksettavaa puuhaa, mutta sekin tuntui maailman luonnollisimmalta jutulta heti synnytyssalissa jo. Molempaa lastakin imetin 13 kk. Äitiyslomastakin olin aina ajatellut, etten kestä olla lasten kanssa kotona, ja se oli ihan mahtavaa aikaa, hoitovapailinkin niin, että esikoinen oli vähän vajaa neljä hoitoon mennessään ja kuopus vähän reilut kaksi.

Kiitos paljon kommenteista! Tiedän että en ole yksin asian kanssa Lasten saaminen on kokemus jota ei varmasti voi lapseton kuvitella, ennen kuin sen itse kokee. Minulla ei ole ollut koskaan vauvakuumetta, mutta varmaan lähestyvä 30-vuotta sai minut havahtumaan. Onneksi en stressaa asiasta ja päätän hyväksyä että asiat menevät omalla painollaan. Ja voihan olla että en kykene saamaan lapsia jos yritän, ikinä ei tiedä elämän kulkua. Minä olen myös niitä joiden mielestä nautinto on istua rannalla auringonpaisteessa. En ole vain nähnyt synntystä luonnollisena, en tiedä muuttaisiko kokemus sen. Aika näyttää. Kiitos vastauksista! <3

Mäkään en koskaan ajatellut, että homma ois kyllä miehen vika. Mun mies olis synnyttänyt, jos olis voinut. Harmitti etukäteen, ettei se käynyt. Jälkikäteen olen sitä miesltä (kun selvisin niin hyvin) että jes, onneksi mä synnytin.

Toi on muuten hyvä, että kunnon pessimisti ei pety. Pätee synnytykseen hyvin.

Sulla on ihan hyvä asenne ja se, että tunnistat tosiasiat ja ajatuksesi, on osa sitä. 

Ja jos ei odota mitään, niin ei voi pettyä pahasti, realistinen pessimisti kun ole :D  Ja mitä miehiin tulee, tiedän sen että eivät miehet voi sille mitään että nainen joutuu kärsiin kaiken... Mutta kivun puolitus voisi olla hyvä juttu :D Ei vissiin mahdollista. Toivottavasti vain miehet osaavat arvostaa naisia jotka synnytyksen käyvät läpi.

Mä taas uskallan veikata, että kuten lähes kaikille naisille käy, niin sinunkin mielessäsi raskauden edetessä synnytys alkaisi tuntua pikkuhiljaa luonnollisemmalta ja vähemmän pelottavalta. Luonto on ihmeellinen. Ja vaikka synnytys olisikin karmea kokemus, niin en ole koskaan kuullut kenenkään olevan siitä katkera lapselleen. On täysin totta, että huonoista synnytyskokemuksista puhutaan ja kirjoitetaan enemmän kuin sellaisista, joista on jäänyt hyvä mieli kaikile osapuolille. Suurin osa synnytyksistä kuitenkaan ei traumauta äitiä, vaan viimeistään ajan kuluessa (eikä tähän mene edes pitkää aikaa) alkaa jo tuntua siltä, että voisihan sitä joskus toisenkin lapsen pyöräyttää.

Joo ja on toi luonto tai joku biologinen kello saanut myös mut jo harkitsemaan asiaa, vaikka ennen olin tosi paljon kyynisempi koko lasten hankintaa kohtaan. Jos päädyn hankkimaan lapsia, haluisin kokea kaiken ihanana :) Positiivisuutta kehiin siis :)

[quote author="Vierailija" time="02.03.2014 klo 14:02"]

Ainakin minulla omat lapset ovat parasta, mitä elämässäni on tapahtunut. En nyt oikein osaa kuvitella, miten omalle lapselle voisi olla katkera synnytyskivusta, jos itse on sen lapsen halunnut.

[/quote]

Minä olen katkera lapselleni. Nimittäin se meni kuolemaan kohtuun ja jouduin synnyttämään täysiaikaisen kuolleen vauvan. Enkä todellakaan saanut kaikkea kivunlievitystä, mitä olisi voinut saada (tämä selvisi jälkeen päin). Olin jo ennen tuota synnytystä synnytyspelkoinen, eikä tuo kokemus ainakaan helpottanut sitä. Seuraaville vaadin ja sain sektiot - ja ne olivat kaikin puolin paljon parempi kokemus, eikä vähiten siksi, että tuloksena oli eläviä lapsia.

Pakko sanoa, että mulle synnytys oli ihana kokemus. Supistelut olivat pahimpia ja niiden kanssa kärvistelin 7cm asti. Tämän jälkeen otin spinaalin ja kivut häipyi kokonaan. Ei olisi tarvinnut supistuksia noin kauaa kestää, mutta ajattelin kokeilla, jos olisin ilman puudutusta jaksanut loppuun. Spinaalin saamisesta 3h päästä oli ihana vauva maailmassa. Ponnistusvaihe ei sattunut yhtään, vaikka spinaali käsittääkseni oli tuossa vaiheessa jo lakanut vaikuttamasta. Olin odottanut, että kipu on jotain ihan järkyttävää ja yllätys oli positiivinen. Myös miehelleni synnytyspäivä on jäänyt positiivisena mieleen.

Minäkin ajattelin ennen kuten ap. Sitten tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Päätimme toki pitää lapsen, koska elämäntilanteemme oli ihan kunnossa. Raskausaikana halusin päästä pelkopolille. En ehtinyt sinne, koska lapsi syntyi kuukauden etuajassa.

Synnytys oli helppo kuin mikä! Kestin luomuna ponnistusvaiheeseen asti. Sain pienen repeämän, joka parani nopeasti eikä juurikaan ollut kipeä. Pääsin liikkelle heti synnytyksen jälkeen ja voin koko ajan loistavasti. En todellakaan joutunut istumaan renkaan päällä tai käyttämään särkylääkkeitä.

Raskausaikakaan ei ollut vaikea. Harrastin liikuntaa loppuun asti. Painoini nousi noin kuusi kiloa, ja viikon päästä synnytyksestä olin lähtöpainossani. En saanut ainuttakaan raskausarpea.

Kukaan ei voi luvata helppoa synnytystä, mutta kaikki voi myös mennä hyvin. Monella ei ole mitään kauhutarinoita kerrottavana raskaudesta tai synnytyksestä.

[quote author="Vierailija" time="02.03.2014 klo 14:57"]

[quote author="Vierailija" time="02.03.2014 klo 14:02"]

Minä olen katkera lapselleni. Nimittäin se meni kuolemaan kohtuun ja jouduin synnyttämään täysiaikaisen kuolleen vauvan. Enkä todellakaan saanut kaikkea kivunlievitystä, mitä olisi voinut saada (tämä selvisi jälkeen päin). Olin jo ennen tuota synnytystä synnytyspelkoinen, eikä tuo kokemus ainakaan helpottanut sitä. Seuraaville vaadin ja sain sektiot - ja ne olivat kaikin puolin paljon parempi kokemus, eikä vähiten siksi, että tuloksena oli eläviä lapsia.

[/quote]

Olen todella pahoillani! Varmasti sanoinkuvaamattoman hirveä kokemus! Todella karua, ettei henkilökunta antanut kivunlievitystä! :( Tuo on varmasti yksi hirveimmistä kokemuksista mitä elämässä on, synnyttää kuollut lapsi.... 

Synnytys on kovin yksilöllinen juttu ja vaikeinta varmaan kun ei voi tietää, miten se menee. Ja kaikki ylipäätään siinä. Minua pelottaisi myös oman kropan muuttuminen.. Vaikka se on kai väistämätöntä. Minulla on jo nyt isot ja ei kiinteät tissi ja raskausarpia tuli mahaan jo teininä kun lihoi. Ja en ole tyytyväinen omaan vartaloon. Pelottaisin että kaikki räjähtäisi käsiin :( Mutta kaikilla kropilla on erilainen tapa reagoida raskauteen... 

Minä luulin kuolevani synnytykseen, tai että vauva kuolisi tai vammautuisi. Näin painajaisia revenneestä värkistä, ja olin varma että paskoisin housuihini loppuikäni. Luulin että minulla on matala kipukynnys, ja mietin loppuun asti että nyt jos voisi perua tämän jutun niin palauttaisin vauvan ja laittaisin lapun luukulle loppuiäkseni.

No sitten menin synnyttämään, ja päästelin luomuna ihanan tyttövauvan. Mitään pahaa ei tapahtunut, ja lähinnä mietin että miten tämä voi olla näin helppoa. Olen sen jälkeenkin synnyttänyt 3 kertaa, kaikki kokemukset hyviä ja "helppoja" (aina se tavallaan aika brutaalia ja kivuliasta on kuitenkin) ja vaikkei meille lisää lapsia tulekaan, niin menisin silti ennemmin synnytyssaliin kuin juurihoitoon tai papakokeeseen.

Luulen myös että pessimisti ei pety. Ai niin ja mies olisi mieluusti synnyttänyt puolestani, mutta kun ei voi. Sen sata kertaa on kyllä sanonut arvostavansa minua vielä enemmän kuin ennen synnytyksiä, kun on nähnyt minkä työn nainen siinä tekee.

Ps. Joka ikinen kerta olen silti ollut varma että jotain menee tällä kertaa pieleen, kun edellinen meni niin hyvin. No ei ole mennyt. Pessimisti ei pety. Enkä ikinä uskaltaisi mennä sektioon, jos ei olisi ihan pakko. Hyi yök kun siinä irrotetaan ihan kaikki virtsarakkoa myöden. Yhdellä äidillä istukka kiinnittyi siihen edellisen raskauden sektiohaavaan, eikä tullut hyvää jälkeä...