Lue keskustelun säännöt.
Ajattelen päivittäin itsemurhaa
16.08.2013 |
Pakko oli sanoa se jotenkin, edes täällä. Tiedän, etten voisi sitä koskaan tehdä, koska pilaisin läheisteni ja etenkin lasteni elämän, mutta ihan oikeasti haluaisin vain kuolla. Olen halunnut sitä oikeastaan jo ala-asteikäisestä saakka.
Tuntuu, että olen ihan turha ja arvoton, en osaa mitään, olen pilannut elämäni ja ystävyyssuhteeni, koska olen niin pirun typerä ja saamaton. Ahdistaa, kun ajattelen itseäni ja elämääni. Ystäviin en kehtaa enää ottaa yhteyttä, koska he ovat varmasti minut jo kauan sitten tuominneet p:ksi.
Lapsia on, mutta en voi sanoa onneksi, sillä haaveilen nykyään, ettei olisi lapsia tai miestä (vaikka he ovatkin ihania), että voisin rauhassa kadota edes maan alle, vaikken kuolisikaan. Haluaisin muuttaa jonnekin mökkiin tiettömien teiden päähän ja asua siellä yksin ilman yhteyksiä ulkomaailmaan.
Kommentit (9)
On joo, tuttuja ajatuksia. Paraikaa mietin, miten sen tekisin. En haluaisi nähdä enää seuraavaa aamun koittoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin kerran tältä palstalta aloituksen, jossa kerrottiin jostain sairaanhoitajasta, joka meidänlaisille itsemurhakandeille kertoo, miten oikeasti täältä pääsee pois niin ettei jää kenekään käsiin pelastettavaksi. Silloin mietin, mitenhän saisin siihen hoitajaan yhteyden. En kehdannut kysyä aloittajalta, joka kauhisteli kollegansa toimintaa.
Nyt. Loppu noille ajatuksille. Lapset tarvitsevat teitä. Kun kerran teitte ne. Syyllistykää ja herätkää.
Ei ole mukavaa monella muullakaan. Pelkkää työtä ja väsymystä. Mutta välillä muutakin...kyllä ilojakin tulee, kun elää vaan.
Masennus on sairaus siinä, missä moni muukin. Ja lääkärit niitä hoitavat. Joillain on reuma, toisilla astma, yksillä masennus, useilla ei mitään. Mutta oman tilanteen mukaan mennään ja apua haetaan.
Syyllisyys se melko pitkälle tähän on ajanutkin. Yritän vielä keksiä jotain, ennen kuin äijä herää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin tunnistan ap:n ajatukset. Ajattelen niitä melkein päivittäin enkä kerro kenellekään. Tai kyllä... Käyn joskus terapeutin luona traumaattisten elämäntapahtumien takia, hän auttaa kriisin vuoksi. Olen puhunut hänelle kuolemantoiveesta, mutta asia ei ole pinnalla, koska olen kertonut, etten aio asiaa toteuttaa.
Kuoleminen olisi jotenkin niin helpottavaa ja lämmintä. Tyhmä ajatus, kun samaan aikaan joku belivuotias tarvitsisi edes päivän lisää vanhempiensa sylissä ennen leukemiaan kuolemista.
En ymmärrä miksi kuoleman ajatus lohduttaa.
Voi kun voisin vaihtaa arvottoman elämäni jonkun toisen arvokkaaseen. Voisin kuolla itse pois täältä, ja joku toinen saisi jäädä tilalle vaikka taudin kynsistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan sulla kuitenkin pillu eli olet sen ansiosta hyvin haluttu olento.
Jos tapat itsesi niin pillusi menee hukkaan. Se on aika törkeää kaikkia maailman yksinäisiä miehiä kohtaan.
Aivan liian tuttuja ajatuksia....