Lue keskustelun säännöt.
Lestadiolaisäidin ajatuksia ja tuntemuksia
29.08.2013 |
Aloitan kokonaan uuden ketjun. Uskontokyselyketjuun kirjoitin jo, kopion alun tähän ja jatkan tarinaani:
Olen vanhoillislestadiolainen, ainakin toistaiseksi. Koen aika ahdistavana kyseisen lahkon. Muut määrittävät sen, miten tulee uskoa ja elää. Omatunto=seurakunnan mielipide, eli sillä ei ole merkitystä mitä oikeasti omatuntoni tuntee/sanoo. Erityisen ahdistavaa on myös se, että jaotellaan ketkä ovat uskovaisia, ketkä eivät. Mutta irrottautuminen tästä lahkosta ei ole todellakaan helppo asia. Sen jälkeen pidetään ihmisenä joka on matkalla helvettiin.
Olen 39-vuotias 7- lapsen äiti. Olen elänyt koko elämäni tässä lahkossa ja voitte vaan kuvitella miten vaikea tästä on lähteä. Yksi tärkeimmistä/näkyvimmistä opeista on se että perheet ovat isoja. Minua on myös pienestä saakka opetettu, että kaikki lapset otetaan vastaan, ehkäisyä ei hyväksytä. Nuorena, lapsettomana jo mietin, kuinka tulen selviämään jos saan ison perheen. Valoin uskoa itseeni, että selviän kyllä kun luotan vaan Jumalaan, sillä Hän antaa voimat joka päivälle. Ajattelin myös, että kyllä minäkin jaksan, koska muutkin jaksavat ja selviävät ison perheen arjesta.
Lasten lisääntyessä kamppailin voimavarojeni äärirajoilla, kunnes 7- lapsen jälkeen romahdin täysin. Minulla diagnosoitiin masennus ja ahdistuneisuus, jouduin psykiatriseen hoitolaitokseen.
Mieleeni nousi kysymykset, Jumala, unohditko minut, etkö sittenkään antanut minulle niitä jokapäiväisiä voimia, joista olin seuroissa usein kuullut? oliko sinun tahtosi se, että muserrun taakan alle? Olen ymmärtänyt että lapset ovat lahjoja, mutta en hetkellisesti pystynyt huolehtimaan lahjoistani, jotka aarteekseeni sain.
Nämä kokemukset ja voimakkaat tunteet saavat minut voimaan edelleen, vuosien jälkeenkin pahoin. Koen, että olen tullut yhteisön huijaamaksi, painostetuksi sellaiseen, johon voimat eivät yksinkertaisesti riittäneet. Olen elänyt lähes 40- vuotta tässä yhteisössä ja koen että nämä kaikki vuodet murenevat alta. Olen hengellisesti orpo. Totuus ei taidakaan olla se, mihin minut pikkutytöstä saakka kasvatettiin. Elämää täytyy rakentaa uudelleen, mutta mihin suuntaan, koska se "lintukoto" sai minut voimaan pahoin. En kokenut armoa vaan ehtoja ja edellytyksiä sille, että tulet pelastetuksi.
Mutta, edelleen kuulun yhteisöön, ehkä nimellisesti, mutta kuitenkin. Tilanne raastaa mieltä päivittäin. Mitä tästä eteenpäin, mihin suuntaan etenen. Prosessi tuntuu loputtomalta.
Kommentit (27)
Suljetuista ryhmistä en tiedä, enkä erityisesti kaipaakaan. Ja olen siinä käsityksessä, että tämä on myös palsta, jossa saa myös näistä asioista kirjoittaa. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toki saa, eri asia on kannattaako?
Itse olen kasvanut ja edelleen elän uskonnotta. Tilanteesi ymmärtäminen ei siksi ole helppoa. En osaa sanoa, jäisinkö vai lähtisinkö sinun asemassasi. Toivotan voimia. Ehkäpä voisit lapsiasi vahvistaa valitsemaan omia polkujaan?
Ensinnäkin, puhu miehellesi asiasta. Koittakaa löytää läheisyys ja rakkaus takaisin. Tämä ei ole mitään patriarkaatti-paatosta (en ole uskovainen), vaan vilpittömästi koen, että kaipaat läheistä tukea, jotakuta joka ymmärtää eikä tuomitse. sitähän varten naimisiin mennään, että olisi joku johon turvautua.
Toiseksi; onneksi sulla on vain 7 lasta, vois olla tuplasti. Lapset onneksi kasvavat ja pian saat olla suht rauhassa.
Kolmanneksi; uskalla epäillä. Eikös raamatussakin sanota jotain, että koetelkaa uskovia... ja hedelmistään puu tunnetaan. Mitä ne hedelmät on? kitkerilä kuulostavat, sä voit pahoin, sun kokemus on merkityksellinen.
Täällä saatat saada hyvin ikäviä vastauksia varmaan, mutta mielestäni olet rohkea kun uskallat tuoda esiin noin henkilökohtaisia asioita uskoosi liittyen.
Uhkaillaanko sinua muuten? Olen kuullut, että lestadiolaisilla on tapana uhkailla ja syyllistää.
Ota yhteyttä Uskontojen uhrit ry:hyn. Siellä luulisi olevan vertaistukea, ihmisiä, jotka ymmärtävät sinua ja ovat kokeneet samantyyppisiä asioita.
Toivon sinulle voimaa löytää itsesi ja toivon sinulle aidodti hyväsydämisiä ihmisiä elämääsi. Olet nyt herkillä, mutta älä ole tyhmä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suhde meillä on hyvä ja rakastava. Puhumme paljon asioista ja olemme samalla aaltopituudella myös tässä "lahkoasiassa". Olen päässyt takaisin kiinni normaali arkeen ja jaksan kokemuksiini nähden hyvin. Lapset kasvavat ja kehittyvät, elämä vie eteenpäin. Silti nämä "huijatuksi tulemisen kokemukset" nostavat ajoittain hyvin vahvastikin päätään ja niitä kokemuksia ja traumoja olen purkanut myös terapiassa. ap
Tuli mieleen kysymys, mitä lapsillesi tapahtuu jos jätät lahkon? Kannustan sinua lähtemään ja puhumaan esimerkiksi psykologille joka auttaisi sinua löytämään uuden suunnan elämällesi. Olisi hienoa jos löytäisit jostain vertais tukea, sitä on kai todella vähissä. Myös muista vastaavista "sitovista" lahkoista ja uskonnoista voisi löytyä saman tyyppisiä tarinoita. Skientologit? En tiedä mistä tällaisia ihmisiä löytää mutta varmasti googlettamalla kun vaan jaksaa etsiä.
Jaksamista! Kasvata lastesi itsetuntoa ja tietoisuutta omasta tahdosta! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai lapsille mitään sen kummempaa tapahdu. Kun lahko jää, niin se sitten jää. Niin ahdistavaan yhteisön normeihin en halua lapsiani kasvattaa enkä totuttaa. Lapset ovat vielä sen verran pieniä, että sopeutuvat muuhun varmasti minua paremmin. Ystäviä minulla on muuallakin kuin lahkon sisällä, mutta lapsuudenystävät ovat luonnollisesti siinä yhteisössä, sekä tietenkin suuri suku. Heidän reaktiot lahkosta lähtemiseen on yksi haaste. tiedän jo, että heillä on sitten mm. huoli ja murhe siitä että olen matkalla helvettiin, kun kerran "ainosta oikeasta uskosta" lähden. Mutta askel kerrallaan. Kyllä tästä vielä selvitään :) ap
Älä heidän puolesta murehdi, jos murehtivat sinua. Se on heidän ongelmansa, ei sinun, että he vielä uskovat moista pötypuhetta. Eivät he sitten sinua oikeasti rakastaneetkaan, jos enemmän murehtivat (saati tuomiten murehtivat) sinun joutumistasi helvettiin, kuin sitä, että olet joutunut kokemaan jotain niin kamalaa, että joudut eroamaan koko lahkosta. Jos he oikeasti rakastaisivat sinua, he näkisivät sinut ihmisenä oppien takana, eivätkä asetaisioppeja itsensä ja sinun väliin. Jos opit ovat heille sinuakin rakkaampia, niin heidän murheensa ei pidä olla sinun ongelmasi, koska he eivät oikeasti murehdi sinua (nythän sinulla alkaa asiat olla paremmin, kun vapaudut), vaan sitä, että joku ei tee oppien mukaan. Todella paljon voimia ja iloa sinulle matkallasi vapauteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vieläkö löytyy apua otsikolla "uskontojen uhrit"?
Tilanteesi on aivan samanlainen kuin esimerkiksi perheväkivallan uhrilla, joka on niin tottunut siihen, ettei osaa, ymmärrä eikä uskalla irrottautua. Mutta kyllä me "uskonnottomat" ihan hyvää elämää elämme.
Asutko ap missäpäin suomea?
meitä samassa tilanteessa olevia on todella paljon. Saat varmasti vertaistukea. Itse käyn samaa prosessiä läpi tällä hetkellä. Kaikista vaikeinta puhua rehellisesti omalle äidille et mitä ajattelen koko uskosta ja yhteisöstä. En ole sitä vielä uskaltanut sanoa. Vihjaillut vain. Pelko siitäkin miten sukulaiset ja sisarukset suhtautuu. Voisin kyllä kirjotella sulle jos sulta löytyy jokin osoite. Itse olen työelämässätällä hetkellä.. Meillä on 5 lasta ja muutaman vuoden sinua nuorempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole itse lestadiolainen, mutta asun alueella, jossa on paljon lestadiolaisia. Ymmärrän täysin tuon ongelman irrottautua sinänsä, että samalla irrottautuu yhteisöstä kun irrottautuu uskosta. Lestadiolainen yhteisö vaikuttaa hyvin tiiviiltä, joten varmasti on hankala ajatella elämää, jossa ei enää olekaan osa yhteisön toimintaa. Vaikka varmasti ystäviä säilyy, niin on varmasti niitä ihmissuhteita, jotka katkeavat.
Meillä on myös naapurissa äiti, joka sairastui psyykkisesti. Toinen äiti (leski) tuntuu ottaneet erittäin ison pesäeron yhteisöön (telkkari, meikkaaminen, pukeutuminen). Perhekoot pienenevät, tiedän monta perhettä, joissa on 3-5 lasta ja isot ikäerot. Tässä kun on seurannut 80-luvulta lähtinen parin lestadiolaispitäjän elämää, niin tuntuu, että koko yhteisö on murroksessa. Silti se, mikä tuntuu pysyvän, on tuo tiivis yhteisö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet alkanut jo työstämään ajatuksissasi eroamista yhteisöstä. Anna ajan kulua, huomaat sitten, kun eroamisprosessi on läpikäyty etkä tunne tuskaa siitä. Teet niin kuin sydämesi sanoo.
Miten lestadiolaisäidit jaksatte joulun suuressa perheessä ja valtavassa yhteisössä? Kokkaamisen suurelle sakille, miljoona lahjan ostoa ja paketointia, ja etenkin haluan kysyä: miten kestätte jatkuvan härdellin ympärillänne, levottomuuden, metelin? Sen ettei koskaan saa olla yksin? Miten, äidit?
En itse ole koskaan uskonut jumalaan, mutta olen seurannut monia lestadiolaisia läheltä. Tosiasia on että monet vain roikkuvat yhteisössä ja nouttavat sääntöjä omantuntonsa mukaa. Ei sitäkään voi pitää vääränä valintana.
Uskossa saa epäillä. Se ei poista uskoa jos sitä koetellaan ja välillä on uskomatta. Etsi siis rauhassa omaa tapaasi ja omaa kantaasi asioihin.
Eipä tuohon tilanteeseesi oikeastaan auta kuin pari asiaa.
1. Jos välit mieheesi ovat kunnossa ja tukea löytyy ajatuksillesi. Alkakaa käyttämään ehkäisyä, vähentäkää seuroissa käyntiä ja lopulta huomaattekin että on paljon mukavampaa ilman jatkuvaa painostusta. Sitten voittekin tehdä sitä mitä haluatte ja eihän uskonnosta tarvitse luopua jos siltä tuntuu vaikka sekin on mahdollista.
2. Jos välit mieheesi eivät ole kunnossa ja mies ei halua muutoksia vaihtoehdot ovatkin vähissä. Avioero on raskasprosessi ja jos asutte pienellä paikkakunnalla jäät todella yksin, mutta oman mielenterveyden kannalta sekin lienee parempi vaihtoehto kuin nykytilanne.
Voimia irroittautumiseen,itse en ole lestaadiolainen mutta asun alueella jossa kaikki muut on,olen myös 39v ja 7 äiti,naapurini siis lestaadiolaisia,heidän lapsistaan vain puolet lestaadiolaisia eikä he ole hyljänneet ketään,itse olen kyllä uskovainen ja olen sitä mieltä että mihinkään uskoon ei kuulu ahdistus,vaan vapaaehtoisuus,ketään ei pidä pelotella uskolla,silloin ollaan hakoteillä.olet valmis eroamaan yhteisöstä ja kun miehesi on tukenasi kannustan siihen.jos usko on sinulle tärkeä,rukoile voimia irrottautumiseen.paljon voimia ja onnea perheellesi.
Oletko huomannut ajatella, että ihminen voi missä tahansa elämän tilanteessa sairastua oli lapsia tai ei.
Jos olisit sairastaunut fyysiseen sairauteen esim.syöpä tms.ajattelisitko samoin?
Jumala on antanut jokaisen ihmisen elämään sellasia koettelemuksia jotka on parhaaksi nähnyt.Jaksatko uskoa ,että nekin ovat sinulle siunaukseksi.
Muistatko,että sielunvihollisella on kiire sillä on enää vähän aikaa. Omaatuntoa kannattaa aina totella.Me emme tiedä
päiviemme määrää , kuolema voi yllättää milloin tahansa ja siksi on hyvä olla valmiina.
On hyvä muistaa. että uskosta on helpompi luopua kuin saada se takaisin. Evankeliumin turvin jaksaa perille.Älkää jättäkö ikinä Uskoa.
Ei millään pahalla, mutta eikö teillä ole jotain omia suljettuja ryhmiä, joissa voisitte turvallisesti keskustella keskenänne?