Lue keskustelun säännöt.
Lestadiolaisäidin ajatuksia ja tuntemuksia
29.08.2013 |
Aloitan kokonaan uuden ketjun. Uskontokyselyketjuun kirjoitin jo, kopion alun tähän ja jatkan tarinaani:
Olen vanhoillislestadiolainen, ainakin toistaiseksi. Koen aika ahdistavana kyseisen lahkon. Muut määrittävät sen, miten tulee uskoa ja elää. Omatunto=seurakunnan mielipide, eli sillä ei ole merkitystä mitä oikeasti omatuntoni tuntee/sanoo. Erityisen ahdistavaa on myös se, että jaotellaan ketkä ovat uskovaisia, ketkä eivät. Mutta irrottautuminen tästä lahkosta ei ole todellakaan helppo asia. Sen jälkeen pidetään ihmisenä joka on matkalla helvettiin.
Olen 39-vuotias 7- lapsen äiti. Olen elänyt koko elämäni tässä lahkossa ja voitte vaan kuvitella miten vaikea tästä on lähteä. Yksi tärkeimmistä/näkyvimmistä opeista on se että perheet ovat isoja. Minua on myös pienestä saakka opetettu, että kaikki lapset otetaan vastaan, ehkäisyä ei hyväksytä. Nuorena, lapsettomana jo mietin, kuinka tulen selviämään jos saan ison perheen. Valoin uskoa itseeni, että selviän kyllä kun luotan vaan Jumalaan, sillä Hän antaa voimat joka päivälle. Ajattelin myös, että kyllä minäkin jaksan, koska muutkin jaksavat ja selviävät ison perheen arjesta.
Lasten lisääntyessä kamppailin voimavarojeni äärirajoilla, kunnes 7- lapsen jälkeen romahdin täysin. Minulla diagnosoitiin masennus ja ahdistuneisuus, jouduin psykiatriseen hoitolaitokseen.
Mieleeni nousi kysymykset, Jumala, unohditko minut, etkö sittenkään antanut minulle niitä jokapäiväisiä voimia, joista olin seuroissa usein kuullut? oliko sinun tahtosi se, että muserrun taakan alle? Olen ymmärtänyt että lapset ovat lahjoja, mutta en hetkellisesti pystynyt huolehtimaan lahjoistani, jotka aarteekseeni sain.
Nämä kokemukset ja voimakkaat tunteet saavat minut voimaan edelleen, vuosien jälkeenkin pahoin. Koen, että olen tullut yhteisön huijaamaksi, painostetuksi sellaiseen, johon voimat eivät yksinkertaisesti riittäneet. Olen elänyt lähes 40- vuotta tässä yhteisössä ja koen että nämä kaikki vuodet murenevat alta. Olen hengellisesti orpo. Totuus ei taidakaan olla se, mihin minut pikkutytöstä saakka kasvatettiin. Elämää täytyy rakentaa uudelleen, mutta mihin suuntaan, koska se "lintukoto" sai minut voimaan pahoin. En kokenut armoa vaan ehtoja ja edellytyksiä sille, että tulet pelastetuksi.
Mutta, edelleen kuulun yhteisöön, ehkä nimellisesti, mutta kuitenkin. Tilanne raastaa mieltä päivittäin. Mitä tästä eteenpäin, mihin suuntaan etenen. Prosessi tuntuu loputtomalta.
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Miten lestadiolaisäidit jaksatte joulun suuressa perheessä ja valtavassa yhteisössä? Kokkaamisen suurelle sakille, miljoona lahjan ostoa ja paketointia, ja etenkin haluan kysyä: miten kestätte jatkuvan härdellin ympärillänne, levottomuuden, metelin? Sen ettei koskaan saa olla yksin? Miten, äidit?
Voin kertoa yli kymmenen lapsen äitinä, että joulu on rankkaa aikaa ja vie Kaikki Voimat. Mutta se on sen arvoista, kun näkee, miten lasten silmät loistaa ja miten muistelevat nyt jo aikuisina lapsuuden ihania jouluja. Ei kuuemma missän muussa perheessä ole niin ihanaa joulutunnelmaa, kuin meidän perheessä. Paljon sisaruksia on lasten mielestä joulunakin parasta. Jopa heidän luokkakaverinsa kertoneet kadehtivansa meidän pesueen jouluja. Jouluevankeliumin lukeminen tuo sen juhlan tunnun. Jos tällainen mieli on lapsille jäänyt, niin se on, kuin kiitos äidille ja isälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asun myös alueella, jossa paljon lestadioilaisia ja olen päätellyt, että jotain mätää tuossa yhteisössä täytyy olla, sillä lestadiolaistytöt ovat lastemme koulussa koulukiusaajia ja hyvin ilkeitä. Johtuuko naisten huonosta asemassa yhteisössä?
Ap, En tiedä tiedätkö, mutta esikoislestadiolaisista on erottautunut ryhmä joka ei tuomitse. http://www.esikoiset.fi/
Vierailija kirjoitti:
Ap, En tiedä tiedätkö, mutta esikoislestadiolaisista on erottautunut ryhmä joka ei tuomitse. http://www.esikoiset.fi/
Onko tavoitteena siis se lavea tie, josta Raamattukin varoittaa? Uskovan tie on kaitainen, eli vältämme mukautumasta tämän maailman mukaan. .Sitä on joskus todella vaikea vastustaa... , meikkaaminen yms itsensä muokkaaminen nuoremman näköiseksi ja jotenkin kauniimmaksi, joksi Luoja on meidät luonut. Siis pinnallisuus on lähellä myös uskovaista, varsinkin naisihmistä. Sen takia maailma houkuttaa... Siellä olisi niin paljon kivaa ja ihanaa rientoa. Ehkäpä uskon asioiden miettiminen unohtuisi tyystin...? Loppupeleissä, kun asiaa miettii, pinnallinen ja itsekäs, vain omaa hyvää tavoitteleva ihminen on kauhistus.
Voimia. Samanlaista jaakobin painia käyt tavallaan läpi kuin minä. Mulla vaan taustana alkoholistiperhe ja narsistinen äiti, joka aivopesi uskomaan että olen syyllinen kaikkeen ja epänormaali kun en jaksa sairasta perhettä. Kyllä selvitä voi. Itse oon ottanut eron perheeseeni koska se saa mut sairaaksi. Oon luonut tavallaan uuden perheen itse ihmisistä joiden lähellä mun on hyvä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voimia. Samanlaista jaakobin painia käyt tavallaan läpi kuin minä. Mulla vaan taustana alkoholistiperhe ja narsistinen äiti, joka aivopesi uskomaan että olen syyllinen kaikkeen ja epänormaali kun en jaksa sairasta perhettä. Kyllä selvitä voi. Itse oon ottanut eron perheeseeni koska se saa mut sairaaksi. Oon luonut tavallaan uuden perheen itse ihmisistä joiden lähellä mun on hyvä olla.
No huhhuh...kaikkea hyvää sinulle!
Uskoa ei tarvitse jättää, vaikka jättäisi vanhoillislestadiolaisen seurakunnan eli rauhanyhdistyksen.
Keskustelkaa jonkin terveempään kristillisyyteen kuuluvan ihmisen kanssa, esim. Sley/Lähetyshiippakunta/Rauhan Sana (sley.fi/lhpk.fi/lyrs.fi). Jos mahdollista, ystävystykää. Tämä auttaa niin paljon arjessa ja helpottaa tuskaa, joka välttämättä aluksi on seurana, kun käytännössä koko elämän kestäneitä perhe- ja ystävyyssuhteita menee rikki.
Kaiken keskellä toivotan teille jouluiloa!