Kun lapsi muuttaa kotoa

Ajattelisin, että on hienoa että elämässä on päässyt niin pitkälle, että lapsikin jo muuttaa kotoa. Kaikki eivät yhtä pitkälle pääse. Onnittelut sinulle, teillä on ollut pitkä taival.

Mieheni masentui täysin ja koki, ettei hänen elämällään ole enää mitään merkitystä, joutaa kuolemaan. Otti siis tosi koville. Kun sitten pikku hiljaa tajusi yhä olevansa tyttärensä elämän tärken mies, alkoi toipua. Myös minulle se oli kova juttu. Meillä on miehen kanssa lähes limittäiset työajat, joten minulla ei enää ollut koskaan juttuseuraa, kun tulin töistä. Alkoi myös tulla riitaa miehen kanssa, kun mies ei minun mielestäni ole koskaan kuunnellut minua. Minulla oli tapana hoitaa monet asiat tyttären kautta, kun häntä mies kuunteli, sanoipa tyttö mitä tahansa. Nyt jouduimme selviytymään ilman välittäjää. Ihan hyvä tietysti viimeinkin oppia puhumaan keskenään. Mutta lähellä avioeroa käytiin.

Kiitos vastaukssista,

t.ap

Aluksi oli ihan kauhean kova ikävä, melkein itku kurkussa. Poika oli niin läheinen ja oikeastaan melkeinpä paras kaverini perheessä. Älykäs ihminen. Vaikeaksi asian teki myös se, että oli lähtiessään niin nuori.

1-2v aikana löysi vähitellen paikkansa, näin että siivet kantavat ja hänestä kasvoi kunnollinen ja vastuullinen nuori mies. On hienoa saada hänet lomien aikaan kotiin käymään useammaksi päiväksi, iloitsen siitä että voimme keskustellakin kuin aikuinen aikuiselle.

Mieetittekö te muut, että miten lapsi selviää ja onko yksinäinen kun lähtee yksin asumaan?

Tiesin, että selviää, olinhan hänet itse opettanut ja tukiopetusta annoin lähdön jälkeenkin. Eikä lähtenyt yksin asumaan vaan samaa sukupuolta olevan kaverin kanssa ja pian jo muutti yhteen seurustelukumppanin kansssa. Ikävä oli usein niin että itku pääsi, mutta huolissani en ollut.

Oli se kova paikka. Vaan kannattaa muistaa, että se lapsi saattaa tulla kotiin vielä takaisinkin ja se ei ole niin mukavaa. Se tapahtuu yleensä joko eron (jos on muuttanut kumppanin kanssa yhteen) tai muiden epämukavien asioiden takia.

Toinen lapsi on lähdössä ja nyt tajuaa, että ensi talvena meillä on todella hiljaista. Toisaalta on ihanaa, että lapsilla kaikki hyvin, on opiskelupaikat, asunnot jne. asiat kunnossa, mutta toisaalta pohtii, että miten ne pärjää (löytääkö kavereita, jaksaako opiskella, valitsiko oikean alan jne.). Toisaalta kaipaa niitä pieniä askeleita, joita vielä muutama vuosi sitten saattoi kuunnella.

Tajuaa, että ei koskaan enää!