Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmiset eivät pidä minusta?
02.06.2013 |
Aloitus on hieman raflaava, mieluummin voisin kysyä, miksi minulla on niin vähän ystäviä.
Parikymppisenä kavereita oli vielä paljon, mutta he ovat vuosi vuodelta kadonneet elämästäni. Läheisiä ystäviä minulla on 2-3 ja he elävät parhaillaan ruuhkavuosiaan. Perhe-elämä ja ura vievät niin paljon aikaa, että ehdimme tapaamaan ehkä joka toinen kuukausi. Muita kavereita minulla on melko vähän, enkä koe aina luontevaksi olla heihin yhteydessä. Tuntuu, että ehdotan tapaamisia usein mutta ihmisillä on harvoin aikaa tai kiinnostusta tavata. Olen hirveän usein yksin.
Minulla on aviomies, joka on erittäin vaativassa työssä ja matkustaa paljon. Viimeisen puolen vuoden aikana matkapäiviä on kertynyt melkein 100. Rakastamme toisiamme ja meillä on mukavaa yhdessä, mutta yhteistä aikaa on vähän. Lapsia emme ole yrityksestä huolimatta saaneet 12 vuoden yhdessäolon aikana. Oma ammatinvalintani ei auta tilannettani: toimin asiantuntijana työssä, jossa ihmiskontakteja on erittäin vähän. Joskus mietin, onko tämä tehnyt minut sosiaalisesti kömpelöksi. Jotain vikaahan minussa täytyy olla, kun ihmiset eivät hakeudu seuraani.
Viime viikonloppu katkaisi kamelin selän. Olin kutsunut kolme ystävääni kylään lauantai-illaksi. Kaikki olivat lupautuneet tulemaan, joten kävin edellisenä päivänä kaupassa ja ostin kassikaupalla herkkuja. Mies oli jälleen matkalla, joten siivosin yksin talon sisältä ja ulkoa, leikkasin nurmikon, viritin terassille aurinkovarjot, riippumatot ja varasin illaksi kynttilät ja huovat. Hyvässä seurassa viihtyisimme rupatellen pikkutunneille saakka. Odotin viikonloppua innokkaasti koko viikon, kunnes yksi kerrallaan perui tulemisensa perjantai-iltana, viimeinen jopa lauantaiaamuna. Olin niin tyrmistynyt, etten edes osannut sanoa muuta kuin että ensi kertaan sitten.
Siellä istuin yksin tyhjässä talossa ja mietin jääkaapissa odottavia sisäfileitä kalakavereineen, haaveeksi jäänyttä kuulumisten vaihtelua ja iloista puheensorinaa ja niiden lisäksi muutamia täysin painokelvottomia ajatuksia. Kaikista kelvottomimmaksi tunsin kuitenkin itseni. Syissähän ei sinänsä ollut mitään vikaa: oli matka, oli työkiireitä ja lapsenkin kanssa piti viettää aikaa. Ihmettelen silti, miten myöhään nämä velvoitteet muistuivat mieleen sekä sitä, kuinka kepeästi ne lausuttiin puhelimessa. Mielipahaani kukaan ei varmaan ymmärtänyt tai edes ajatellut sen kummemmin.
Yksittäisenä tapauksena antaisin koko asian olla. Voisin naureskella puolen vuoden päästä, että olipa huono tuuri silloin kerran, kun ette kukaan päässeet. Näen tässä kuitenkin ihan selkeän jatkumon. Luoksemme tullaan kyllä esimerkiksi juhannuksena, kun pidämme isot juhlat, tai vieraanvaraisuudestamme tullaan nauttimaan mökille myöhemmin kesällä, mutta minua, ihan minua ei vaivauduta tapaamaan, kuin äärimmäisen harvoin. Ei lounaan, ei illallisen, ei kuntoilun tai muunkaan aktiviteetin merkeissä.
Sääli ei kauaa lämmitä, mutta neuvoista olisin kiitollinen. Mikä voi olla syynä, että ihmistä kohdellaan vuodesta toiseen, kuin ilmaa? Että minusta tavallaan pidetään, muutamat paljonkin, mutta minussa on jotain "outoa ja eristäytynyttä", kuten eräs tuttavani asian muotoili. Omasta mielestäni olen kuitenkin sosiaalinen. Miten on mahdollista, että näen itseni niin väärin?
Kertokaa suoraan: mitkä ovat niitä oikeasti haluttuja piirteitä ystävissänne? Voiko niitä enää oppia yli 30-vuotiaana (tai oppia yleensä!), vai olenko tuomittu yksinäisyyteen loppuelämäkseni?
Kommentit (62)
Voi kuinka kurjat nuo oharit :( minusta voisit sanoa näille kavereillesi, kuinka pettynyt olit. Todella huonoa käytöstä perua niin lyhyellä varoitusajalla ilman painavaa syytä. Sinua tuntematta on vaikea sanoa, mitä tuo outous ja eristyneisyys on, mihin kaverisi ovat viitanneet. Avoimuus on kuitenkin itselleni tärkeä tekijä ystävyyksissä. Jos toinen ei anna itsestään mitään, vaan pitää henkistä välimatkaa, en koe että ollaan todella ystäviä. Outous ei haittaa, pidän itse oudoista ihmisistä ja oma huumori on aika kieroutunutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi. Haluaisin sanoa jotain kaunista sinulle. Ystävyyssuhteet ovat vaikeita. Olen itse juuri tuollainen "uraäiti" ja arkiset kiireet hiertävät pahasti omia ystäväsuhteitani. Aina ei edes muista, kuinka ne perheettömät kaipaisivat seuraa. Itselläni sitä on välillä liikaa, kun on mies ja 3 lasta ja Se Työ. Omissa ystävissäni parasta on kyky kuunnella ja samaistua toisen tilanteeseen. Voisiko niitä harjoittaa jollakin tavoin?
Mulla on ollut vastaavanlainen elämäntilanne, kun olin noin 35-39 v. Sitten tapasin mieheni, ja muutin hänen luokseen toiselle puolelle maata. Parisuhteemme on hyvä. Huomasin, että nyt olen etääntynyt noista entisistä ystävistä lähes täysin. Toki facebookin kautta muutaman nuoruuden ystävä on taas alkanut pitää enemmän yhteyttä, mutta joihinkin aikuisiän (20-35 v) tuttaviin yhteydet ovat lähes katkenneet. Ei vihassa, ei vaan enää pidetä yhteyttä, ja he nimenomaan lopettivat sen.
Kuulostaa, että sinun sosiaalinen elämäsi juhannusjuhlineen on kuitenkin sosiaalisempaa kuin minun ikinä. Toivon, että saisitte edes yhden lapsen tai vaikka koiran (tai jonkun sitovan harrastuksen), sillä itselleni kävi niin, että sosiaalinen elämä ikään kuin aukeni, kun sain esikoisen nelikymppisenä. Nyt on jo toinenkin lapsi. Jotenkin vaan alkoi tutustua uusiin ihmisiin, aluksi koiran, sitten lapsen kautta. Oma työni on myös yksinäistä asiantuntijatyötä (tutkija), joten osa voi olla omassa luonteessani.
Lopputulos on, että käytyäni läpi nuo yksinäiset vuodet olen vanhempi ihmisenä (olin tuolloin lähes täysin yksin, muutama senhetkinen ystävä, jotka olivat minua nuorempia, mutta ei parisuhdetta ym). Nyt olen onnellinen, enkä odota ihmisiltä mitään. Tulee sekin huomioida, että ihmiset ovat nykyisin melko itsekkäitä. Täällä pienemmällä paikkakunnalla eri puolella Suomea, jonne muutin, on helpompi solmia ihan arkipäivän kontakteja ja ihmiset ovat jotenkin inhimillisempi ja lämminhenkisempiä. Toki kääntöpuolena se, että muiden asiat kiinnostavat vähän liikaakin.
Voimia Sinulle, sinussa ei välttämättä ole mitään vikaa, jos et kerran koe itseäsi mitenkään masentuneeksi. Käsitän, että itse olen aika suora ja rehellinen, eräs hyvä ystävä sanoikin kerran "sä olet monien mielestä varmaan aika hankala ihminen, kun sä et varmaan tee juurikaan kompromisseja tärkeissä asioissa, periaatteen ihminen". Ja näin ehkä on, olen vähän sellainen 50-luvun ihminen".
Minullekin tuli mieleen, että voisitko sinä hakeutua ystäviesi luo kahville tai porisemaan sitävastoin, että kutsut ystäväsi teille (heille tulee lastenhoito-ongelmat ja muut).
Lähde sinä siitä tyhjästä kodistasi katselemaan elämää ympärilläsi, juokaa ystäväsi kotona kahvit samalla kun katsotte ystävän lapsikatrasta ja autat vaikka pyykeissä samalla.
Pienten lasten äideille isompi ilo monta kertaa on juttukaveri kotitöiden lomassa kun etsiä lapsenvahti koko illaksi kun itse menee sitä filepihviä kera kalakaverin syömään.
Nro 5 jatkaa....kutosen kanssa samaa mieltä. Pienten lasten äitinä toivotan kaikki ystävät vaikka yökylään tai viikonlopuksi meille (kun mies töissä usein), mutta itseäni ei motivoi perheettömän eikä perheellisen ystävän luo meneminen tuntikausiksi. En halua olla pitkään lasten luota pois. Sen sijaan rauhallinen kahvihetki on ilman muuta mahdollista järkätä kotosalla (mies hoitaa, vie mummolaan siksi aikaa tai lapset leikkivät jollakin uudelle lelulla pari tuntia putkeen viereisessä huoneessa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minunkin mielestäni sinussa on jotain "outoa ja eristäytynyttä". Tapasi kirjoittaa on täydellistä, virheetöntä. Tekstisi on sujuvaa ja tarinasi pitkä ja kattava.
Elämäsi on samanlaista, virheetöntä fileineen ja kaloineen, riippukeinuineen ja kynttilöineen..Vain sinä ja kolme ystävääsi jutustelemassa riippukeinuissa huopien alla viinilasilliset kädessänne.
Ystävilläsi on lapsia, tuo ei vaan välttämättä ole heille sen arvoista. Juhannusjuhlat ja muut kesän juhlat, mihin ystäväsi osallistuvat, ovat kaiketi lapsillekin tarkoitettuja kokoperheen juhlia? Niihin on niin helppo tulla kun kutsutaan, mutta äitinä voin sanoa, että itseltänikin nuo riippukeinu-kynttilä-pikkutunneillejutustelut jäisivät kyllä ihan varmasti kokematta, perheeni takia.
Ystävä on ihminen, joka ei laske ohareita. Sellainen, jonka voi luottaa ymmärtävän, ettei vain jaksa. Jolle voi sanoa suoraan, että on mälsä päivä eikä mua huvita lähteä kotoa mihinkään. Sitten vasta kun luottamus ystävän kanssa yltää tälle tasolle voi häntä kutsua ystäväksi.
Ne muut, jotka laskevat ohareita, loukkaantuvat kaikesta mitä teet ja odottavat LIIKAA ja ripustautuvat. He ovat vain satunnaisia tuttavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.06.2013 klo 01:22"]
Minunkin mielestäni sinussa on jotain "outoa ja eristäytynyttä". Tapasi kirjoittaa on täydellistä, virheetöntä. Tekstisi on sujuvaa ja tarinasi pitkä ja kattava.
Elämäsi on samanlaista, virheetöntä fileineen ja kaloineen, riippukeinuineen ja kynttilöineen..Vain sinä ja kolme ystävääsi jutustelemassa riippukeinuissa huopien alla viinilasilliset kädessänne.
Ystävilläsi on lapsia, tuo ei vaan välttämättä ole heille sen arvoista. Juhannusjuhlat ja muut kesän juhlat, mihin ystäväsi osallistuvat, ovat kaiketi lapsillekin tarkoitettuja kokoperheen juhlia? Niihin on niin helppo tulla kun kutsutaan, mutta äitinä voin sanoa, että itseltänikin nuo riippukeinu-kynttilä-pikkutunneillejutustelut jäisivät kyllä ihan varmasti kokematta, perheeni takia.
[/quote]Meitä on moneksi. Minulla on perhe ja lapsia, mutta ei se sirä tarkoita ettenkö mielelläni viettäisi toisinaan aikaa myösihan vaan aikuisseurassa. Kannattaa ehkä joskus kokeilla eikä elää ihan vaan lasten kautta..
Sun ystävät ovat kateellisia sun ulkonäöstä ja kauniista, puhtaasta kodista. He tuntevat olonsa homssuiseksi ja epätäydellisiksi kauniiksi tekemässä ympäristössäsi. Ehkä he joskus kadehtivat sinua ajastasikin.
Etsi uutta seuraa, ehkäpä vapaaehtoisesti lapsettomista naisista löytyisi enemmän samantyylisiä ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko käynyt Mensan testissä? Ongelma kuulostaa tutulta. T: jäsen
Vau, onpa moni ajatteleva ja fiksu ihminen hereillä! Kiitos kaikista vastauksista. Teillä monella on varsin varteenotettavia ajatuksia ja huomioita. Täytyy lukea näitä vielä virkeämpänä myöhemmin.
Muutama vastaus:
1) Olen käynyt tapaamassa ystäviäni myös heidän luonaan, en ainoastaan kutsunut heitä meille. Asumme Helsingissä ja olemme kaikki töissä keskustassa, jonne olen myös usein ehdottanut tapaamisia. En usko, että tapaamispaikka olisi tässä varsinainen ongelma.
2) Lapsi toisi ihan varmasti sisältöä elämään. Harmi, ettei niitä vieläkään saa Wotkinsilta. Kommentoija nro 5:lle pahoittelut puujaloista, sinulla oli monta hyvää pointtia. Kiitos niistä!
3) Ysille: Saatan olla joissakin asioissa hieman liian jäykkä ja pedantti. Se heijastuu varmasti myös kirjoittamaani tekstiin.
4) Oharikommentoijalle: totta, kerta tai viisi vielä menisi.
5) Nro 11: jippii, teitäkin (tai siis meitä) vielä on!
6) Nro 12: joitakin kateuden aiheita ehkä on, eikö kaikilla? En ole vapaaehtoisesti lapseton, joten tuskin tuntisin sielunsisaruutta siinä jengissä.
7: Nro 13: olen. T: Niin minäkin. Olipa yllättävä kommentti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle tuli ensimmäisenä mieleen, että onko sulla ap. minkä verran huumorintajua? Kuulostat sivistyneeltä ja täydelliseltä ihmiseltä, mutta oletko hauskaa seuraa? Itse viihdyn sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa saa nauraa ja hömppäillä, ja tietysti myös olla rohkeasti oma, pöhkö itsensä!
Jos sun ystävät tai kaverit vierastaa sun "virallisuutta" tms?
Nro 14 siis AP, kuten tämäkin.
Nro 15:lle vastaan, että omasta mielestäni olen. Ymmärrän kuitenkin, että huumorintajuni ei välttämättä aukea kaikille. Tässä lienee itsetutkiskelun paikka. Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.06.2013 klo 02:36"]
Nro 14 siis AP, kuten tämäkin.
Nro 15:lle vastaan, että omasta mielestäni olen. Ymmärrän kuitenkin, että huumorintajuni ei välttämättä aukea kaikille. Tässä lienee itsetutkiskelun paikka. Kiitos.
[/quote]
Hei.
Nämä kommenttisi aiheuttavat mussa kaksi hyvin erilaista reaktiota; toisaalta sympatiseeraan sua kovasti (todella ikävä temppu ystäviltäsi) ja toisaalta ahdistun jo pelkästä ajatuksesta että olisin ollut kutsuttuna noihin sun juhliisi. Pahoitteluni, en tarkoita sinulle mitään pahaa.
Miksi ahdistun? Siitä kun mietin sitä että suunnittelit ja odotit ja hioit yksityiskohtia viikon verran täydellistä iltaa varten. Siitä kuinka tyhjää sun elämäsi on kun sulla on loputtomasti aikaa tuollaiseen. Siitä että mulla ei pienten lasten äitinä ole välillä hetkeäkään omaa aikaa enkä todellakaan pystyisi tai edes vaivautuisi vastaavaan suunnitteluun.
Siitä että en ikimaailmassa vaihtaisi paikkaani sun kanssa.
Ja siitä alkukantaisesta pelosta että joutuisin.
Olen pahoillani kun sanoin näin. Toivon sulle sydämestäni kaikkea hyvää elämässäsi.
17 jatkaa...
Otsikkosi on väärin. Kysymys kuuluisi 'miksi naiset eivät pidä minusta?'. Tuossa edellä annoin yhden syyn.
Nro 17: Peukutin kommenttiasi, koska tässä oli jälleen kerran hyvä oivallus. En tullut tänne kerjäämään sympatiaa, vaikka olenkin kiitollinen niistä muutamista kommenteista, joissa sitä jaettiin. Silti, antoisampiahan nämä suorat sivallukset ovat. Ainakin tiedän, mistä on kyse.
Ei AP-allekirjoittamisen unohtava jälleen asialla tässä ja kommentissa 19.
Ei=eli. Myönnän, että olen juonut pari lasia punaviiniä. Miksi muuten tekisin tällaisia avauksia ja valvoisin liian myöhään?
AP
Mä voisin tulla sulle kaveriksi. Itselläni samanlainen tilanne paitsi että alan olla jo ihan tyytyväinen kun olen omissa oloissani. Ei sinussa varmasti ole mitään vikaa, mutta aina ei vain natsaa.
Nauti elämästäsi. Tiellesi tulee vielä niitä ihmisiä, joiden kanssa voit jakaa tosiystävyyden.
Miten usein käyt itse jonkun luona?
En nyt tarkoita syyllistää sinua mitenkään vaikka siltä kuulostaakin =D
Minulla vaan on jonkin verran niitä kavereita jotka aina valittaat että käyn liian harvoin, ja useamminkin saisi tulla jne, mutta tännepäin eivät juuri ikinä tule.
Esim yksi kaveri, hän on kerran tullut käymään luonani (tuparit 2008). Itse kävin hänen luonaan väh. kerran kuussa kun hän pyysi kahville. Jos pyysin tänne niin ikinä ei päässyt, oli niin hankalaa... Eli jotenkin kummasti matka täältä sinne on paljon lyhyempi kuin sieltä tänne. Minä hölmö vielä joskus luulin etä 25km on yhtä pitkä kumpaan tahansa suuntaan...
Nojoo, mutta eipä ole pitkään aikaan huvittanut siellä sitten käydä.
Ehdotan varovasti että voiko olla niin että sattumalta monet tavallaan osoittaa mieltään samaan aikaan siitä ettet ikinä vaivaudu menemään muitten luo, vaan haluat että tavataan teillä?