Miksi ihmiset eivät pidä minusta?

Aloitus on hieman raflaava, mieluummin voisin kysyä, miksi minulla on niin vähän ystäviä.

Parikymppisenä kavereita oli vielä paljon, mutta he ovat vuosi vuodelta kadonneet elämästäni. Läheisiä ystäviä minulla on 2-3 ja he elävät parhaillaan ruuhkavuosiaan. Perhe-elämä ja ura vievät niin paljon aikaa, että ehdimme tapaamaan ehkä joka toinen kuukausi. Muita kavereita minulla on melko vähän, enkä koe aina luontevaksi olla heihin yhteydessä. Tuntuu, että ehdotan tapaamisia usein mutta ihmisillä on harvoin aikaa tai kiinnostusta tavata. Olen hirveän usein yksin.

Minulla on aviomies, joka on erittäin vaativassa työssä ja matkustaa paljon. Viimeisen puolen vuoden aikana matkapäiviä on kertynyt melkein 100. Rakastamme toisiamme ja meillä on mukavaa yhdessä, mutta yhteistä aikaa on vähän. Lapsia emme ole yrityksestä huolimatta saaneet 12 vuoden yhdessäolon aikana. Oma ammatinvalintani ei auta tilannettani: toimin asiantuntijana työssä, jossa ihmiskontakteja on erittäin vähän. Joskus mietin, onko tämä tehnyt minut sosiaalisesti kömpelöksi. Jotain vikaahan minussa täytyy olla, kun ihmiset eivät hakeudu seuraani.

Viime viikonloppu katkaisi kamelin selän. Olin kutsunut kolme ystävääni kylään lauantai-illaksi. Kaikki olivat lupautuneet tulemaan, joten kävin edellisenä päivänä kaupassa ja ostin kassikaupalla herkkuja. Mies oli jälleen matkalla, joten siivosin yksin talon sisältä ja ulkoa, leikkasin nurmikon, viritin terassille aurinkovarjot, riippumatot ja varasin illaksi kynttilät ja huovat. Hyvässä seurassa viihtyisimme rupatellen pikkutunneille saakka. Odotin viikonloppua innokkaasti koko viikon, kunnes yksi kerrallaan perui tulemisensa perjantai-iltana, viimeinen jopa lauantaiaamuna. Olin niin tyrmistynyt, etten edes osannut sanoa muuta kuin että ensi kertaan sitten.

Siellä istuin yksin tyhjässä talossa ja mietin jääkaapissa odottavia sisäfileitä kalakavereineen, haaveeksi jäänyttä kuulumisten vaihtelua ja iloista puheensorinaa ja niiden lisäksi muutamia täysin painokelvottomia ajatuksia. Kaikista kelvottomimmaksi tunsin kuitenkin itseni. Syissähän ei sinänsä ollut mitään vikaa: oli matka, oli työkiireitä ja lapsenkin kanssa piti viettää aikaa. Ihmettelen silti, miten myöhään nämä velvoitteet muistuivat mieleen sekä sitä, kuinka kepeästi ne lausuttiin puhelimessa. Mielipahaani kukaan ei varmaan ymmärtänyt tai edes ajatellut sen kummemmin.

Yksittäisenä tapauksena antaisin koko asian olla. Voisin naureskella puolen vuoden päästä, että olipa huono tuuri silloin kerran, kun ette kukaan päässeet. Näen tässä kuitenkin ihan selkeän jatkumon. Luoksemme tullaan kyllä esimerkiksi juhannuksena, kun pidämme isot juhlat, tai vieraanvaraisuudestamme tullaan nauttimaan mökille myöhemmin kesällä, mutta minua, ihan minua ei vaivauduta tapaamaan, kuin äärimmäisen harvoin. Ei lounaan, ei illallisen, ei kuntoilun tai muunkaan aktiviteetin merkeissä.

Sääli ei kauaa lämmitä, mutta neuvoista olisin kiitollinen. Mikä voi olla syynä, että ihmistä kohdellaan vuodesta toiseen, kuin ilmaa? Että minusta tavallaan pidetään, muutamat paljonkin, mutta minussa on jotain "outoa ja eristäytynyttä", kuten eräs tuttavani asian muotoili. Omasta mielestäni olen kuitenkin sosiaalinen. Miten on mahdollista, että näen itseni niin väärin? 

Kertokaa suoraan: mitkä ovat niitä oikeasti haluttuja piirteitä ystävissänne? Voiko niitä enää oppia yli 30-vuotiaana (tai oppia yleensä!), vai olenko tuomittu yksinäisyyteen loppuelämäkseni?