Onko muita jotka ei enään vanhempana pysty eläytymään elokuviin??

Et sitten varmaan katso mitään hyviä, ajatuksia herättäviä draamoja, joissa huomio kiinnittyy tarinaan tai henkilöhahmoihin eikä tehosteisiin tai muihin teknisiin yksityiskohtiin?

Ap. Oli mitä tahansa draamaa, niin en pysty olla ajattelematta, että se on näyteltyä dialogia. Ehkä mun elämä on ollut yhtä draamaa, et tehty sellainen tuntuu saippualta.

Mä en ole koskaan pystynyt. Sen sijaan kirjoihihn pystyn eläytymään hyvin vahvasti. Olen ajatellut, että elokuva on jotenkin liiaksi valmiiksi pureskeltua, niin että mieleni alkaa harhailla muihin asioihin sen aikana. Kirjaa lukiessa taas täytyy päässään luoda mielikuva maisemista, henkilöistä, tuntemuksista, ja silloin keskityn täysillä ja eläydyn. 

Joitain hyvin harvoja elokuvia on, joista olen aidosti nauttinut. Niissä yhteistä on ollut visuaalisen kerronnan kauneus ja pysäyttävyys. En ole niinkään välittänyt itse tarinasta vaan vain maisemien, paikkojen, pukujen jne kauneudesta.

[quote author="Vierailija" time="28.08.2013 klo 13:30"]

Ap. Oli mitä tahansa draamaa, niin en pysty olla ajattelematta, että se on näyteltyä dialogia. Ehkä mun elämä on ollut yhtä draamaa, et tehty sellainen tuntuu saippualta.

[/quote]

No tottakai draama on kirjoitettua ja itse ajattelen, että se on aina jonkun rajaama esitys aiheesta eikä mikään, joka voisi täysin vastata oikeaa elämää. Väittäisin silti, että hyvä draama on silti hyvää eikä sen arvoa vähennä se, että se on fiktiota. Suhtaudun siis itse draamaan siten, että se on jonkun väittämä esitys jostain asiasta, ei "todellisuuden" jäljitelmä. Jos siis katson draamaa, katson, että joku on halunnut esittää tapahtumat ja henkilöhahmot tietynlaisina ja se voi olla yhtä lailla kiinnostavaa tai olla olematta.

En tiedä mikä on sinulle "vanhempana" kun en tiedä verrokkia.

Olen leffafriikki, joten en kärsi kyseisestä ongelmasta. Olen harrastanut elokuvia. Sinkkuna kävin leffassa noin kerran viikossa. ARvatenkaan en asu perähikiällä. Asuin silloin Stadin ytimessä, mistä oli lyhyt matka hyviin teattereihin.

Kun elokuva on oikeasti tarpeeksi hyvä, vie se mukanaan itsestään.

Tuore esimerkki "hyvästä" elokuvasta on Love before midnight. Olen 46-vuotias.

Kai se jonkinlaisesta mielikuvituksettomuudesta ja luonteen tylsyydestä kertoo, varsinkin jos et pysty eläytymään myöskään esim. kirjoihin.

[quote author="Vierailija" time="28.08.2013 klo 13:45"]

Kai se jonkinlaisesta mielikuvituksettomuudesta ja luonteen tylsyydestä kertoo, varsinkin jos et pysty eläytymään myöskään esim. kirjoihin.

[/quote]

Arvelen kyllä, että jos ap katsoo huonoja tai keskinkertaisia draamoja, näissä tulevat silmiinpistävämmin esiin se, että esimerkiksi ei pidä henkilöhahmoa/hahmoja uskottavina eikä voi eläytyä.

Riippuu myös tietysti elokuvasta tai genrestäkin, kuinka paljon voi samastua. On niin paljon elokuvia, joissa on ohuehkot henkilöhahmot ja esimerkiksi melko perinteinen mies- tai naiskuva (esimerkiksi monet elokuvien naiset pyörivät madonna-huora -akselilla). Voiko noihin sitten aina kovasti aikuinen samastua ja eläytyä, se on hyvä kysymys.:)

5

[quote author="Vierailija" time="28.08.2013 klo 13:45"]

Kai se jonkinlaisesta mielikuvituksettomuudesta ja luonteen tylsyydestä kertoo, varsinkin jos et pysty eläytymään myöskään esim. kirjoihin.

[/quote]

No jaa, itse en ajattele noin. Ei kaikki ihmiset vaan ole sellaisia, että kaipaisivat ihmiskohtaloihin eläytymistä ja niiden mukana elämistä. Jossain muissa asioissa heillä voi olla silti mielikuvitusta paljonkin ja hyvin rikas sisäinen elämä. Miehenikin on tuollainen, ei ole kovin kiinnostunut ihmisten touhuista, varsinkaan vieraiden ja fiktiivisten, mutta mielikuvitusta riittää kun pitää keksiä uusia asioita.

Mä en pysty enää katsomaan väkivaltaisia tai sota-elokuvia. Samoin on mennyt maku CSI:hin... Mua alkaa ahdistaa. Ajattelen vain, että tää on arkipäivää jollekin, että tällaisesta tehdään "viihdettä" ja rahaa. Ikää 28.

Tykkään enemmän piirretyistä ja komedioista. Vaikka ne olisivatkin niin epätodellisia, ne ovat silti kevyempää ja vievät ajatukset ikävistä asioista pois. Väkivaltaa vain on tässä maailmassa jo niin paljon, ettei sitä enää huvikseen tee mieli katsoa... Anteeksi tylsyyteni.

kadotin sen vuosiksi, mutta nyt se on jostain syystä tullut takaisin. Ehkä se mielikuvituksen katoaminen johtui siitä, että omassa elämässä oli niin paljon meneillään, seurustelu, perheen perustaminen jne, mutta nyt kun lapsi jo iso (17 v) on taas (liikaa?) aikaa ja mielikuvitus on tullut takaisin?

Mulla vähän sama ongelma. Olen jopa lähtenyt kesken pois elokuvista kun oli niin tylsää. Tuntuu siltä, että on nähnyt jo kaikki jutut eikä mikään enää yllätä. Suurimmalle osalle genre-elokuvista on joku kaava. Esim. maailmanloppu tulee, on kaunis pariskunta jolla on jokin kriisi menossa + lapsi, mies pelastaa maailman ja pariskunnan kriisi ratkeaa. Kuinka monta tällästä elokuvaa jaksaa katsoa kunnes kyllästyttää? 

Tv-sarjoja olen jaksanut katsoa koska ne tuntuvat jotenkin enemmän dokumentaarisilta. Varsinkin komediasarjoja pystyn katsomaan. Jokin aika sitten katsoin jonkun vanhan tv-sarjan jakson ja jäin miettimään, että mitäköhän tämän käsikirjoittaja on tällä halunnut sanoa. Oli hämmentävää, että jakson tapahtumat esitettiin ikään kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet mutta mitään lähteitä ei esietty, ketään ei haastateltu, ei kerrottu päivämääriä tai paikkakuntaa. Nykyään tälläinen ei tulisi kuulookaan.

Luulen ettei tämä ole ikäkysymys vaan olemme ihmiskuntana muuttuneet tosi-tv:n ja internetin myötä. Kun on huomannut, että maailmassa on niin paljon itsessään mielenkiintoisia asioita, kulttuureja, ihmisiä ja luontoa, niin mihin tarvitsemme käsikirjoitettuja ohjelmia jotka pohjimmiltaan kertovat vain tietyn käsikirjoittajan maailmankuvasta. Huumorin tuottamiseen tarvitaan edelleen huumorintajuisia ihmisiä.

Mä taas luin joskus jostain sen peruskaavan, jonka mukaan oikeastaan kaikki leffat pyörivät. Joten jokaista leffaa katsoessa mietin että koska tulee se ongelma, ensimmäinen ratkaisu siihen, onnelliselta näyttävä loppu, sitten kamala riita jossa nämä henkilöt jotenkin erkaantuvat ja sitten taas sopivat. Tiedättekö mistä puhun? Tämä kulku toimii oikeastaan kaikissa leffoissa mitä olen lukemani jälkeen katsonut. Niin komedioissa, toimintapätkissä sun muissa. Onhan se totta että se on aika ilmiselvää, mutta ärsyttää kun leffaa katsoessa tietää jo valmiiksi mitä tulee tapahtumaan.

[quote author="Vierailija" time="28.08.2013 klo 14:02"]

 Tuntuu siltä, että on nähnyt jo kaikki jutut eikä mikään enää yllätä. Suurimmalle osalle genre-elokuvista on joku kaava.

[/quote]Tottakai on, genrehän nimenomaan tarkoittaa että seurataan tiettyä kaavaa. Jos ei ole kaavaa, ei ole genreä.

Kannattaisi monen teistä kommentoijista hieman laajentaa elokuvakenttää, ja katsoa niitä muitakin elokuvia kuin top10 -listalle päässeitä. Esim. Netflixistä löytyy määrättömästi persoonallisia, jopa outoja, elokuvia, joista et edes puolivälissä tiedä mitä lopussa tulee tapahtumaan. En minäkään jaksa enää katsoa yhtä ainoaa romanttista draamaa tms. paskaa, jossa tosiaan jo ekan minuutin jälkeen on selvää mikä on juoni ja loppu.

Olen vasta ympäripyöreästi 25~v ja olen jo menettänyt taidon. Joskus pystyn ukon kanssa katsomaan jotain kauhugenreä, mutta sekin pitää sitten olla splatteri vailla sen kummempaa juonta, kuin " yy- kaaa- kooo PÖÖ" ja henkilö x jonkun murha-aseen kanssa.

Luen kyllä mielelläni kirjoja ja dekkareita ja pidän niistä enemmän. Saan ihan itse luoda kirjan henkilöt päähäni ja tarina tuntuu värikkäämmältä, kuin ruudulta katseltuna. Ruudulla ei pääse tarpeeksi " osallistumaan" ja sitten on tämäkin ongelma, että roolin x esittäjää on tosi vaikea ottaa vakavasti enää uudessa roolissa. Esim. frendien Phoebe on Phoebe ja Buffy vampyyrintappaja on Buffy Vampyyrintappaja. En jotenkin pysyty hyväksymään, että joku Supernaturalin arkkienkeliä esittävä setä löytyisikin vuoden romanttisesta komediasta, jonka juoni olisi tasoa "nussi Jennifer Anistonia".

Tunsin kerran ihmisen, joka ei koskaan katsonut elokuvia. Kysyin siihen syytä. Hän vastasi, että koska ne ovat näyteltyjä. Menin aivan äimäksi ja sanoin, etteihän elokuva voi muuta ollakaan kuin näytelty, muutoinhan se olisi dokumentti, ajankohtaisohjelma tai jokin luontoraina.

Myöhemmin sitten kävi ilmi, että ko. henkilö oli persoonallisuushäiriöinen. Häneltä puuttui tyystin kyky eläytyä mihinkään. Eläytymiseen tarvitaan tunneskaala ja tältä ihmiseltä puuttuivat tunteet kokonaan.

En missään nimessä tarkoita, että ap olisi tällainen! Kerroin vain oman kokemukseni, että joskus elokuvien katsomattomuuden takana voi olla jokin todella hyytävä syy.