Lue keskustelun säännöt.
Millaisiin töihin pers.häiriöinen soveltuu?
14.05.2013 |
Itselleni on diagnosoitu tunne-elämältään epävakaapersoonallisuushäiriö.
En ole mistään pahimmasta päästä. Minulla on myös paniikki ja ahdituneisuushäiriö ja sosiaalistentilanteiden pelko. Masennuskausia nykyään harvemmin tulee.
Jäädäkö eläkkeelle vai yrittääkö vielä?
Kouluun meno jännittää, sillä toisinaan motivaatio saattaa pettää ja saatan jäädä kotiin kyhjöttämään viikoiksikin jos koulussa/töissä on jotain sellaista mikä pistää ahdistamaan.
Kommentit (12)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä jää eläkkeelle! Sain saman diagnoosin nuorena aikuisena, ja silloin se vaikuttikin työntekoon, kun olin tavallista useammin työkyvtön. Sain kuitenkin Kelan terapian 3 vuodeksi, enkä sen jälkeen ole ollut 10 vuoteen päivääkään töistä pois mt-syistä. Olen erinomaisessa työkunnossa, ja muutenkin elämä on äärettömän paljon helpompaa. Yksi psykiatri sanoikin terapian päätyttyä, että hän ei enää diagnosoisi epävakautta minulle, vaikka yleensä sen ajatellaan olevan melko pysyvä diagnoosi. Nykyään minulla on tosi vastuullinen työ sairaanhoitajana teholla. Tsemppiä, älä ikinä, ikinä luovuta!
Älä jää eläkkeelle!
Saatko terapiaa? Millaista? Minkä ikäinen olet?
Persoonallisuushäiriöiden "haittaavuus" ja myös esiintyvyys vähenee kolmenkympin jälkeen.
Mulla ei ole koskaan diagnosoitu epävakaata persoonallisuushäiriötä, mutta pitkän psykoterapian mittaan tajusin, että sehän sopii muhun kuin tikku silmään. Terapia auttoi mua tän persoonallisuusproblematiikan käsittelyssä todella paljon. En ole lainkaan yhtä ahdistunut enää, siedän ahdistusta ja muita tunteita paljon paljon paremmin, en ole yhtä rajussa tunnevuoristoradassa, pystyn sitoutumaan omiin projekteihini, pystyn asettamaan muiden ihmisten (kuten lasteni) tarpeet omieni edelle, pystyn samaistumaan muiden ihmisten tunnetiloihin, en koe niin voimakasta syyllisyyttä enää jne jne... Listaa voisi jatkaa ja jatkaa.
Ajattelen, että mulla on ollut jotain tosi tärkeitä vahvuuksiakin, etten saanut elämääni enempää sekaisin nuorena. Menin naimisiin ihan kunnollisen ja rakastavan ja kärsivällisen miehen kanssa. Paljon, paljon huonomminkin olisi voinut käydä. Riippuvuuksia mulla ei ole peleihin, päihteisiin, seksiin jne.
Aloitin terapian aikana amk-koulutuksen ja sain sen käytyä loppuun. Terapian loppumisen aikoihin menin töihin ja olen pärjännyt työelämässä tosi hyvin.
Tunnistan edelleen persoonallisuudessani tiettyä "vajaavaisuutta", mutta tärkein oivallus terapian loppupuolella on ollut se, ettei kukaan meistä ole täydellinen ja kaikilla on omat ongelmansa. Persoonaliisuushäiriö ei ole minun syyni, taustalla on perimä ja tosi ankea lapsuus. Olennaisinta on toipua ja kuntoutua sille mallille, että oma elämä maistuu hyvälle ja pystyy toteuttamaan edes joitakin unelmiaan.
Samat sanat, terpiaan kannattaa hakeutua! Voit kuule menestyä vielä työelämässäkin, noita asioita voidaan hoitaa ja ainakin ne voidaan saada hallintaan niin että elämästä voit alkaa vielä ihan nauttiakin! Tsemppiä!
Hei nelonen, mäkin olen tehon sairaanhoitaja! Hassua!
5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.05.2013 klo 22:51"]
Hei nelonen, mäkin olen tehon sairaanhoitaja! Hassua!
5
[/quote]
No on kyllä sattuma! Teho, se mt-kuntoutujien loppusijoituspaikka :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 26 vuotias. Minulla on hoitokontaksti psykiatrianpolilla. Käyn siellä keskustelemassa sairaanhoitajan tai vastaavan kanssa. En ole varma hänen ammattinimikkeestään.
Lääkityksenä minulla on ainoastaan opamox tarvittaessa, sillä miitkään mieliala/masennuslääkkeet eivät sopineet minulle. Sen jälkeen kun lopetin nuo lääkitykset olen pikku hiljaa alkanut "normaalisoitumaan".
Lääkitys minulla aloitettiin kun olin 13 vuotias joten luulen että lääkkeiden käyttö on osittain estänyt minua oppimasta tulemaan tunteideni kanssa toimeen.
Sairaalajaksoja ei ole ollut muutamaan vuoteen, eivätkä nekään niin hirveästi auttaneet paitsi silloin kuin olin vielä alaikäinen. Päiväosastosta oli hyötyä, mutta jouduin myös lopettamaan siellä käynnin.
Opiskelin joskus maa ja metsätaloutta, mutta koulussa oli niin paljon oppilaita joita ei kiinnostanut opiskella, että lähinnä ahdistuin siellä.
Hevosiakin olen työkseni hoitanut, mutta viimeinen työpaikka oli kuin suoraan helvetistä työnantajan toimesta. Ei sillä tallila viihtyneet ne normaalitkaan työntekijät, joten persoonallisuushäiriöni ei tainnut vaikuttaa siihen että lopetin tai työnantajan käytökseen minua kohtaan.
Olen huono ilmaisemaan itseäni joten työnhakukin teettää hankaluuksia.
Kiitos vastauksista! En todellakaan haluaisi jäädä eläkkeelle, mutta jos minusta ei ole mihinkään niin sitten ei ole muuta vaihtoehtoa.
Täällä yks epävakaa ja kaikkia muita pers häiriöitä ripaus seassa paitsi narsismi.
Masennusjaksoja ja helvetin vaikeita niitä tulee enemmän kun jaksan laskea 16 vuoden ajalta.
Ahdistus, sosiaalisten tilanteiden pelko..
olo on hirveä lähes päivittäin, terapiaa monta vuotta takana.
Olo ei helpota ja takana monen monet potkut. Pää ei vain kestä.
Elämässä ei oo ollu yhtään päivää ettei oo tarvinnu pelätä tai olla huolissaan.. rahaa ei oo, opiskelupaikan saanti mahdotonta, oon nyt 700km säteellä yrittänyt päästä kouluun ja ammattiin mihin haluan, ihan amis koulutus, mutta ei vittu niin ei..
en enää jaksa, viime viikolla heitin pyyhkeen kehään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pers. häiriöiselle sopii hanuristin hommat
Vaikka parturiksi tai kosmetologiksi ja oma liike pystyyn. Sisulla ja sitkeydellä.
Sellasiin, mis ei tarvii istua?