Pitkäaikaisesta stressistä toipuminen

Minä selvisin kuuden viikon tauolla työstä, mutta tajusin pitää breikin heti kun tiedostin tilanteen vakavuuden. Se kolme kuukautta vaivannut yskäkin loppui aika pian sairasloman alettua. Ja aivot alkoivat toipua parin viikon tietokoneettomuuden jälkeen (koski siis myös vapaa-ajan surffailua).

9: kaikki osui ja upposi paitsi että päikkärit ei vie yöunia. Mä voisin oikeesti edelleen nukkua, nukkua vaan.

-ap

Minulta toipuminen vei noin vuoden 1. romahduksen jälkeen. Siitä huolimatta vedin itseni sitten uudestaan piippuun parissa vuodessa. Tottakai ikäkin vaikuttaa asiaan, nuorena toipuu nopeammin - toisen kerran jälkeen minä en tullut enää ajattelultani ja oivalluskyvyltäni yhtä nopeaksi kuin olin ollut ennen. Viimeisimmän eli kolmannen romahduksen kohdalla pystyin jo jarruttamaan niin ettei tullut totaalista stoppia vaan jäin pitkälle lomalle ajoissa.  

Lepäämistä suosittelen minäkin, aina kun sinulla on väsynyt olo. Väsymys on kroppasi puolustautumismekanismi, olet rasittanut itseäsi liikaa ja nyt on hiljennettävä tahtia ettet sairastu vielä vakavammin.

Jos ihmiset väsyttää, rajoita yhteydenpitoa niin paljon ettei se stressaa, jos vain voit. Kaikenlaisesta täydellisyyden tavoittelusta niin töissä, kotona kuin harrastuksissakin on vain opeteltava pois, muuten tilanne uusiutuu kerran toisensa jälkeen. Itse lueskelin paljon kaikenlaisia "itsehoito-oppaita" (Opi sanomaan ei, The 7 habits of highly effective people jne.) sitten kun keskittymiskyky oli riittävästi palautunut. Voimia ja kärsivällisyyttä, huomenna on uusi päivä!

Up

Mahtava ketju, kiitos aloittajalle!

Minä lopetin kamalassa, stressaavassa työssä 9kk sitten, ja puolisen vuotta sen jälkeen vasta tunsin oloni normaaliksi. Aloitin 3kk stressin loppumisen jälkeen pitkät kävelylenkit ja joka-aamuisen (helpon) joogan sekä remontoin ruokavalioni iltapainotteisesta isojen annosten syömisestä pienempiin annoksiin pitkin päivää. Tosiaan muutama kuukausi tuolla rytmillä tuntui auttavan.

Nyt mieheni on se, joka ei osaa päästää stressistä irti. On joutunut kantamaan vastuun perheestään 16-vuotiaasta saakka ja painamaan töitä kellon ympäri. On myös luonteeltaan sellainen että ajautuu jokaisessa työpaikassa ottamaan enwmmän vastuuta kuin työnkuvaan kuuluisi. Nyt erityisen rankan työrupeaman jälkeen on ensimmäistä kertaa elämässään rauhallisessa rividuunissa jossa on säännölliset työajat, ja kuukauden lomankin ehti pitämään töiden vaihtuessa. Mies kuitenkin kärsii stressin oireista (uniongelmat ja hirvittävä väsymys koko ajan, ruokahaluttomuus, muisti- ja keskittymishäiriöt, paniikkikohtaukset ja selittämättömät pelkotilat jne) vieläkin. Lääkäriin ei luonnollisesti suostu menemään, eikä kokeilemaan akkamaisia joogia tai rauhallisia kävelylenkkejä. Uimista ja kuntosalia sentään harrastaa, ja alkoholinkäytön lopetti huomattuaan sen pahentavan oireita. Ruokavalioremontti on hänelläkin hyvällä tiellä, mutta oliskos teille vinkkejä miehelle stressistä irti pääsemiseen?

On kauheaa katsoa vieressä kun oma rakas on zombie. Onneksi tämä suostuu puhumaan asiasta ja ainakin näyttää kuuntelevan minunkin ehdotuksiani hyvinvointinsa edistämiseen.

Yllä on aika paljon neuvoja. Jos helpottaa, niin yleisiä ongelmia ja kroppa ja mieli palautuu ajan kanssa kyllä. Itsellä kesti kauan ymmärtää että vaikka romahtaminen ei ole oma vika niin olen vastuussa paranemisestani.

Tuntuu, etten koskaan tule palaamaan entiselleni. Paniikkihäiriöstä ei kai oikein parannuta, ja reagoin stressiin edelleen herkästi oirehtimalla. Toisaalta myös arvot ovat muuttuneet: en enää pidä pärjäämistä, saavuttamista ja suorittamista yhtä tärkeänä asiana. Lisäksi itsetutnemus on parantunut terapian aikana huomattavasti. Tässä on siis hyvätkin puolensa.

Minä kyllä paranin paniikkihäiriöstä, agorafobiasta ja lievistä harhoista ajan kanssa ihan itsekseni. Psykiatria tapasin 2 kertaa mutta lopetin sen kun ei meillä synkannut ollenkaan enkä halunnut syödä lääkkeitä, sairaslomaa otin kyllä. Hankalimmat oireet lähti parissa kuukaudessa mutta n. vuosi meni palautumisessa "normaaliksi".Tämä oli se ensimmäinen romahdus vähän yli kolmekymppisennä.

Toisessa kävin pidempään psykologin juttusilla ja hyödyin siitä omasta mielestäni paljon. Älyllinen nopeus ei palautunut ennalleen kuten kerroinkin jo mutta romahduskaan ei ollut yhtä paha. Se ei myöskään ollut yhtä järkyttävä, ekalla kerralla järkytykseni oli nimittäin valtava. Koska kestokykyni ei ollut silloin milloinkaan pettänyt, en pitänyt sitä edes mahdollisena enkä ymmärtänyt varoitusmerkkejä. Vaikka ympäriltä putoili muita vaikka mille lomille ja heitti pyyhettä kehään, itsellä oli aina aiemmin ollut mistä ottaa energiaa käyttöön.

Terv. Nro 12

Olen tosi kiitollinen kaikista hyvistä ja ymmärtäväisistä vastauksista - palsta osoitti jälleen parhaat puolensa!
Kertomus miehestä yllä muistutti minua, kuinka ainakin itse kaipaan joltakulta ikäänkuin lupaa levätä, kun väsyttää ja sairastaa/olla pois töistä, kun on kipeä. Toivottavasti tämän luvan osaa joskus aidosti itse antaa itselleen, mutta tässä vaiheessa tarvitsen sen ulkopuolelta. Ehkä tälle miehellekin olisi hyvä, jos hänelle sanoisi, että hänelläkin on lupa olla välillä heikko, jos näin ei ole jo tehty?
Hyvää toipumista meille kaikille!
-ap

Mitäs huonoa sairaslomassa on? Jos ei jaksa niin ei jaksa. Myös minä vedin itseni ihan piippuun liialla työnteolla ja seurauksena oli sekä henkinen että fyysinen romahdus. Pahoin pelkään, että minusta ei ole enää tämän työn tekijäksi. Tämä on nimittäin jo kolmas uupumisjaksoni vajaan kymmenen vuoden sisällä. Ensimmäinen oli pahin. Nyt osaan jo ottaa hieman varovaisemmin, mutta en näköjään vieläkään tarpeeksi varovaisesti. Lääkäri jo väläytteli alanvaihtoa, kun menin lääkäriin kolmannen romahdukseni jälkeen. Kieltämättä ajatus tuntuu ajoittain aika houkuttelevalta. 

Voi kestää kauankin. Itsekin toivun. Sitten kun on perusturvallisuus kunnossa, niin kokeile liikuntaa ja joogaa. Itse huomaan että olen helposti hengästynyt ja saan päänsärkyjä ja outoa oloa ilman mitään isompaa rasitusta vaikka olen perusterve ja hyvässä kunnossa. Tuntuu että menee "autopilootilla" ja tosiaan fyysisesti heikko olo jatkuvasti.

itse menetin työkykyni kun uuvuin ja olin saikulla 2 vuotta. Sitten vaihdoin työpaikkaa.

se ottaa oman aikansa. Hoida itseäsi, liiku, nuku mahdollisimman pitkät yöunet.

Ketään jo toipunutta linjoilla antamassa jonkinlaista aika-arviota? Pikkuhiljaa olen tajunnut, että toipuminen taitaa olla sitä pidempi mitä kauemmin stressiä on jatkunut, mutta tällaiseen en kieltämättä ollut varautunut. Ikävä ajatus sairikselle jäädä uudesta työpaikasta, ja kuinka pitkä aika sitä sitten tarvittaisiin. Ei, teen vajaata työviikkoa ja toivon, että se + kohta alkava loma auttaa asiaa.

Liikkumaan olen pyrkinytkin, mutta usein kova-kova väsymys töiden jälkeen vie voiton. Ja flunssat sun muu puolikuntoisuus verottaa osansa myös.

Onko toivoa palautua skarppien kirjoihin, vai jäänkö tällaiseksi "vähän hitaaksi". Todella kiusallista, en yhtään keksi, miten tässä olisi järkevä toimia.

-ap

En osaa auttaa, mutta kuulisin mielelläni muiden neuvoja lisääkin. Olen uupunut kerran kunnolla työtahdin alle, nyt on sama tulossa uudelleen. Ensimmäisen uupumuksen jälkeen osaan lukea jo merkkejä joista tiedän olevani uupunut: väsymys, fyysinen heikkous, tietynlaiset unet, jatkuva sisäänhengittämisen tunne, vastuun välttäminen, keskittymiskyvyn puute. Joskus väsymys on niin suurta että aamulla sängystä noustessani tuntuu kuin olisin pienessä humalassa! Kroppani turpoaa ja olo on kuin olisin hieman kuumeinen. 

Haluan keventää työtahtiani, sillä kärsin liiasta kiltteydestä. Olen yrittänyt tehdä itseni kanssa töitä jotta opettelisin sanomaan EI, mutta minusta tuntuu että jään ulkopuoliseksi tai jotain mahtavaa tapahtuu juuri silloin kun olen jostain tehtävästä kieltäytynyt. 

Nuo hengitysongelmat minullekin tuttuja. Työpaikkalääkärillä tutkittiin astman mahdollisuutta, mutta aika hyvin ilma kulkee nyt, kun vaihdoin töitä. Tähän liittynyt jatkuva yskä käytännössä kokonaan loppunut.

Eniten minun menoani haittaa tämä jatkuva väsymys ja höhlä olo. Tuntuu, että pitäisi töissä selittää taustoja, jotteivät luule minua hölmöksi, mutten kehtaa. Tämä kaikki kun vähän juontaa juurensakin siihen, että pitää olla täydellinen.

Mä olen myös aina halunnut olla tekemisen ytimessä, hyvä työssäni, ja eteninkin oikein mukavasti, kunnes fysiikka alkoi iskeä hanttiin. Enää en viitsi juosta oravanpyörässä, mutta kun nyt saisi tämän nykyisen homman hoidettua kunnialla.

-ap

älä yritä pyristellä väsymystä vastaan. Lepää hetki silloin kun väsyttää, mutta älä liikaa ettei se vie yöunia. Minimoi kaikki turhat menot, tee vain niitä asioita joita haluat ja jotka antavat sinulle virtaa. Ehkä yhä uskot työn olevan kovin tärkeäkin asia elämässä? Onko sinulla paineita näyttää menestystä ulospäin, haetko kehuja,oletko perso vastuulle ja ylimääräisille haasteille? Niitä vastaan voi opetella puolustautumaan, kun tiedät, että se tie vei nykyiseen olotilaasi.

Nyrkkisääntö on, että paraneminen kestää kaksi kertaa sen ajan, mitä stressi kesti.

Kunnon loma, minimissään kuukausi. Pois kaikki tekemiset, jotka tuntuvat pakoilta ja rasitteilta. Liikuntaa omassa mittakaavassa, kävelylenkki tai venyttelykin on jo liikuntaa. Kun jotenkin saisit rauhoituttua ja kuulosteltua, kuka sinä oikein olet ja elätkö yhtään sellaista elämää, jota haluat ja joka sinulle sopii. Pääsisit oikein tylsistymään olemiseen ja katsoisit sitten, mitä jaksat ja haluat ottaa elämääsi pelkän olemisen lisäksi.

Tsemppiä! Kuuntele itseäsi. Väsymys menee ohi, vaikka sitten lopullisen romahduksen kautta.

Onpa lohdullista lukea muidenkin uupumuskokemuksista. Minäkin olen altistunut pitkäaikaiselle stressille, vaikkakin ensisijasesti perhe-elämän haasteista johtuvaan. Taustalla vuosikausia erilaisia ongelmia, joita olemme yrittäneet saada ratkottua, mutta ollaankin saatu vain lisää ja lisää haasteita. Alkoi toisen lapsen vauva-ajan huonounisuudella, sitten lähipiirissä kuoli ihmisä toinen toisensa perään todella lyhyessä ajassa, muutto ulkomaille, puolison sairastuminen paniikkihäiriöön ja vakavaan masennukseen, taloudellista stressiä, lisää muuttoja, työttömyysjaksoja ja yleistä epävarmuutta, vakavia sairauksia lähipiirissä, puolison masennuksen paheneminen ja siihen päälle pari uutta kroonista sairautta sekä lievä alkoholisoituminen, lasten oireilu vanhempien uupuessa... Tämän kaiken keskellä minä olin sitten se, joka kantoi viimeiset kymmenen vuotta 80% kaikesta vastuusta. Yhden burnoutin jälkeen vaihdoin unelmatyöni vähemmän haastavaan, jotta minulla olisi ollut paremmin enrgiaa perheelle. Mutta jatkuva alisuorittaminen töissä oli myös väsyttävää ja lisäksi katkeroiduin puolisolleni, tuin jatkuvasti häntä, mutta ajanmittaan tajusin ettei minun hetkeäni saada tukea taida koskaan tulla. Kun sitten päätin erota, ennenkuin olen läpeensä katkeroitunut, olinkin yllättäen raskaana...

Olin liian pitkällä voidakseni tehdä abortin ja perus optimistina ajattelin, että kyllä minä tästäkin selviän. Mutta kyllä se oli se viimeinen pisara. Vaikka kuinka taas yritimme saada asiat toimimaan, aloin nyt itse vaipumaan järkyttävään synkkyyteen. Olin vain niin järjettömän uupunut. Elämä ei tuntunut lainkaan mielekkäältä, enkä osannut nähdä enää  mitään positiivista tulevaisuudessa. Raahautuessani tylsään suorittavaan työhöni pyörittelin joka aamu erilaisia mahdollisuuksia tehdä itsemurha. Ainoastaan velvollisuudentunto lapsia kohtaan esti.

Jostain sain viimein sen verran voimia, että sain erottua puolisostani. Olin niin helpottunut. Suurin energiasyöppö oli poissa. Heräsin taas eloon ja ensimmäiset kuukaudet liitelin pilvissä. Mutta nyt runsas vuosi erosta ja huomaan olevani todella perustavanlaatuisesti väsynyt edelleenkin. Nyt kun voin jo paremmin, väsymys ikäänkuin vasta oikeasti tulee tajuntaani. Siihen vielä lasten ongelmat, joita he ovat ikäänkuin pantanneet kun olin niin huonona... Olen nyt kolmen lapsen lähes totaali yh. Aivoni tuntuvat olevan yhtä höttöä, keskittymiskyky todella huono enkä enää oikein tiedä kuka olen ja mitä nyt haluaisin. Haluaisin vihdoinkin taas elää omanlaistani elämää, innostua uusista asioista ja ihmisistä. Mutta kun väsyttää. Pelkään, että elämä lipuu ohitseni. Jossain syvällä koen jatkuvaa pientä paniikkia. On vaikeaa olla itselle armollinen vaikka ymmärrän, että tarvitsen aikaa ja rauhaa. Mutta kuinka paljon?!