Pitkäaikaisesta stressistä toipuminen

Aivojen tukemiseksi löytyy vaikka kuinka paljon erilaisia tuotteita. Olen saanut oman aivotoimintani jo lähelle normaalia jättämällä sokerit, keinomakeuttajat ja gluteeniviljat ja syönyt vitamiineja, fosfolipidejä, lesitiiniä, rautaa, ubikinonia jne. 

Minulla myös työuupumusta. Olin liian tunnollinen, kunnianhimoinen ja hyvä työssäni. Ja huono sanomaan vastuulle EI. Olen sairauslomalla ja hyvin väsynyt. Terapia alkaa pian ja pääsen oikomaan vääriä ajatusmallejani, missä varmasti olen hakenut hyväksyntää oman vointini kustannuksella. Pääsen viimein tutustumaan kuka oikeasti olen ja mitä haluan omalta elämältäni ilman ulkopuolisten miellyttämistä. Vaikea tie, mutta vie hyvää ja oikeaa kohden.

Mulla kesti noin 4 vuotta, sitten rupesi meneen vähän paremmin. Kaiken kaikkiaan sanoisin että 8 vuotta, niin loputkin tai suurin osa oireista hävisi.

Käy mittauttamassa aamukortisolisi, selviää jotain. Olisi hyvä olla siellä 400-600. Ei siis liian suuri eikä pieni luku.

Vierailija kirjoitti:

Mulla kesti noin 4 vuotta, sitten rupesi meneen vähän paremmin. Kaiken kaikkiaan sanoisin että 8 vuotta, niin loputkin tai suurin osa oireista hävisi.

Käy mittauttamassa aamukortisolisi, selviää jotain. Olisi hyvä olla siellä 400-600. Ei siis liian suuri eikä pieni luku.

Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä konkreettisia asioita teit toipumisen eteen. Mutta huh, 4-8 vuotta...

21

Millä alalla te työuupumuksesta kärsivät työskentelette?

Minä en palautunut ikinä, aikaa 15 v. On myös psyyk diagnooseja kyllä useita.

Ai kiva jos toipuminen kestää tuplat siitä mitä stressi. No ehkä sitten vuonna 2046 voisi olla toipunut. Paitsi tuossa ajassa kerkeää tulla lisää stressiä.

Olen palanut joskus niin pahasti loppuun, että olin monta viikkoa hullujen huoneella. Muistan että ainakin kokonaisen vuoden ajan olin joka aamu ensimmäisenä herätessäni, toivonut että voisin saman tien kuolla. Että joku tulis ja tappais pois.

Tuntuu olevan luonnollisestikin kilttien ja tunnollisten ihmisten vaiva. Olen huomannut, että itseäni on kaikessa toiminnassani ohjannut kepin välttäminen, ei porkkanan saaminen.

On ollut pakko ylisuorittaa ja välttää aivan kaikki virheet aivan kaikessa olemisessaan ja toiminnassaan, koska ei kestä huutamista ja häpäisemistä.

Koko ajan päässä mokeltaa vihamielinen sättijä.

Vaikka olisi tehnyt jonkun asian hyvin, se ei riitä. Vaikka saisi kiitoksen täydellisestä suorituksesta, aivot eivät palkitse sitä millään mielihyvähormoonilla.

Naurattaa ja itkettää, kun loppuun palaneet ihmiset saavat kuulla syyttelyjä työttömyydestään ja toisten verorahoilla loisimisesta.

Onneksi elämä joskus loppuu.

Toipumiseen voi mennä yllättävän pitkään, kuten aiemmat ovat sanoneet. Minulla stressi aiheutti pahimmillaan muistihäiriöitä ja keskittymisvaikeuksia luokkaa etten saanut luotua ja pidettyä mitään mielikuvia päässäni, vaikka yleensä minulla on hyvä mielikuvitus. Myös turtuneisuutta kropassa, ettei esimerkiksi kylmä vesi tuntunut paljon miltään ja ikään kuin värien havaitseminenkin olisi heikentynyt. Täydellistä napsahtamista ja uupumista ei tullut, mutta selvästi olin jossain "energiansäästötilassa" jossa koin muistuttavani enemmän robottia kuin ihmistä.

Opiskelijastatuksella olen ollut tuona aikana, joten aikaansaamattomuuteen ei heti kukaan kiinnittänyt huomiota ja ihan omin luvin annoin itseni alisuoriutua, vaikka kyllähän se nakersi tehdä asioita hitaaseen tahtiin. Terapiassa tai muussa en käynyt. Olin kontaktissa psykologiin pieniä jaksoja, mutta ongelmien käsittely siellä oli hedelmätöntä. Pahin stressi kesti vuoden ja sen jälkeen meni 1,5 v että aloin olla persoonaltani jotain sellaista mitä olin ollut aiemmin.

Elämä on ollut sen jälkeenkin stressaavaa, vaikka pahimmat huolet tuli ratkaistua. Olen lähinnä päässyt umpikujasta tilanteeseen, jossa on mahdollisuus mennä eteenpäin. Ehkei henkisten kykyjen menetyksestä kannata huolehtia liikaa, vaan tehdä vain pikkuhiljaa asioita jotka edistävät niitä. Vaihtelevaa syötettä aivoille, kuten lapsetkin tarvitsevat kehittyäkseen :) aivot ovat kumminkin neuroplastiset vielä aikuisenakin. Rutiininomainen tekeminen ilman vaihtelua tuhoaa aikuisilla kognitiota vaikkei edes uupuisi.

Minun toipumiseni on kestänyt nyt 1,5 vuotta, mutta olen ollut töissä samalla. En tiedä kuinka paljon nopeampaa olisi ollut, jos olisin voinut pitää kunnon breikin. Muistan käyneeni ensimmäisen kerran Mehiläisen erikoislääkärillä 2011 tai 2012, kun tilanne alkoi ja yritin pysäyttää homman alkuunsa. En saanut mitään apua lääkäreiltä, kävin vuosien saatossa usealla. 

Erilaisiin tutkimuksiin, hoitoihin ja lisäravinteisiin olen käyttänyt muutamia tuhansia euroja tähän mennessä. Veikkaisin nopeasti arvioiden 4 - 5 000 e. Uskon normalisoituvani kokonaan tai lähes ennalleen seuraavan vuoden/ kahden aikana. 

Tiedän neljä ihmistä, jotka eivät toipuneet koskaan. Kolme ystävä/tuttavapiiristä ja yksi äitini työkaveri. Eli kannattaa ottaa homma tosissaan ellei halua "toisenlaista" tulevaisuutta. 

Olisiko lisää toipumisesta kertovia kokemuksia? Jos ne vaikka auttaisivat uskomaan, että kyllä tämä tästä. Ja jos saisi jotain konkreettisia esimerkkejä kuinka tästä sumusta muut ovat pääseet läpi.

Minäkin kuulisin onnellisia loppuja jos niitä tästä aiheesta on olemassa. Kohta kaksi vuotta tarponut sumussa moninaisten oireiden ryydittämänä ja tuntuu että kohta en jaksa enää pakottaa itseäni. On välttämätöntä saada levätä! En vaan pysty enää.

Up