Olemmeko perheenä syrjäytynyt, jos meillä ei ole kiire?

nykyisin tuntuu olevan niin, että mitä enemmän on harrastuksia niin sitä parempi ihminen on..

On myös perheitä jotka haluavat sopia tapaamiset hyvissä ajoin, sillä tavallinen arki vie jo niin paljon aikaa ettei ylimääräistä mahdu. Omaa jaksamista myös mietitään, että jäisi edes hieman päiviä jolloin ei ole mitään ennakkoon suunniteltua

Tuota juuri tarkoitin, että tavallinen kahvittelu koetaan joksikin ylimääräiseksi, jonka takia ei vaivauduta. Sitten lupaudutaan kuitenkin kaikenmaailman kilpailuihin, kirpputoreihin ja myyjäisiin , joiden luulisi stressaavan paljon enemmän...Mutta se tuntuu olevan monien tarkoituskin.

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 10:46"]

Tuota juuri tarkoitin, että tavallinen kahvittelu koetaan joksikin ylimääräiseksi, jonka takia ei vaivauduta. Sitten lupaudutaan kuitenkin kaikenmaailman kilpailuihin, kirpputoreihin ja myyjäisiin , joiden luulisi stressaavan paljon enemmän...Mutta se tuntuu olevan monien tarkoituskin.

Jaa, varmaan tuollaisiakin on, mutta tunnen myös heitä jotka eivät missään ylimäärin käy. Kyllä tavallinen kahvittelukin voi olla rasittavaa pitkän työpäivän päätteeksi. Kuudelta töihin, kiireinen työ, kotona viideltä. Lastenhoito ja kauppa-asiat päälle. Hankala jos joka päivä joku on tulossa kahville.

[/quote]

Jaa, mä taas olen sitä mieltä että nää "kiireiset" ihmiset alkaa olla so last season, eihän kukaan oikeesti voi ajatella että kiireisellä olisi jotenkin hohdokkaampi elämä??

Ette te syrjäytyneitä liene, mutta varmaan onnellisia :)

Ap:n näkökulma on ihan hyvä. Sillä ainakin minä olen kokenut paineita siitä, että lasten mukamas pitää harrastaa jotain, jotta saavat kavereita, jotta kehittyvät taitaviksi jossain (jotta heilläkin on jotain millä päteä), jotta kasvavat sosiaalisiksi, jotta heillä on elämää kodin ja koulun ulkopuolellakin.

Samalla tuo on kuitenkin tuntunut siltäkin, että mikä pakko on harrastaa mitään. Harrastukset sitoo koko perhettä aika lailla, kaikkeen ei riitä aikaa, joten valintoja joutuu tekemään. Ja tosiaan mukavinta kuitenkin olisi, että ihan vain kyläiltäsiin ja turistaisiin kavereiden ja sukulaisten kanssa. Sukulaisten kesken vielä kyläilläänkin, kun lapsilla on synttäreitä. Mutta kavereiden ja naapureiden kanssa sitä kyläilykulttuuria ei juurikaan ole.

Minä kaipaan tuota vilkkaampaa kyläilykulttuuria. Minulla kyllä on siihen syyni, sillä teen töitä kotona, enkä siten työn puolesta tapaa päivittäin muita ihmisiä. Kaipaan aikuisseuraa vapaa-ajalla. Ja muilla ihmisillä on sitten juuri toisin päin: He näkevät ihmisiä töissä, joten vapaalla kaipaavat enemmän omaa rauhaa.

Mutta aloitukseen palatakseni. Ennen saatettiin ihan vain tupsahtaa kylään. Nykyään sellainen on melkein ennenkuulumatonta. Ihan tavallinen kyläily pitää sopia etukäteen, jotta isäntäperheellä on aikaa siivota ja leipoa ja valmistautua. Eli tavallisesta kahvittelusta on tullut niin suuri tapahtuma, että kynnys sen toteuttamiseenkin on noussut.

Ekana kyllä tuli mieleen, että ne, jotka ovat todella tärkeitä ja menestyviä, niin he ovat sellaisessa asemassa, että pystyvät järjestämään riittävästi aikaa itselleenkin. Ne kiireiset ihmiset ovat niitä keskisarjan pomoja, joilla on vielä näyttämisen tarvetta ja jotka eivät ole vielä siinä asemassa, että voivat palkata itselleen riittävästi alaisia ja apuja.

Näin siis työelämässä, mutta sen työtilannehan vaikuttaa paljon siihen, miten vapaa-aikaa jää.

Tämäkin on nykyajassa outoa. Miksei voisi kahvitella ihan muuten vain? Pari kertaa on työkaveri kutsunut kahvittelemaan, ja olen ihmetellyt itsekseni..Talo hohtaa puhtauttaan, pöydässä on kaikkea itse leivottua, mm. suolaisia piirakoita, juustokakkua, salaattia ym. Tulee sellainen olo, että valmistautumiseen on mennyt tuntikausia, ja toinen jo odottaa pääsevänsä lepäämään suurinpiirtein silloin, kun vasta astun ovesta sisään. Itse olen ehkä vastaavassa tilanteessa imuroinut murut pöydän alta ja iskenyt kaupan pullapitkon pöytään. 

Tuntuu ikävältä mennä kyläilemään, jos toinen ottaa siitä itselleen kauhean stressin, ja suurinpiirtein valittaa uupumustaan seuraavana päivänä töissä. 

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 11:01"]

Ap:n näkökulma on ihan hyvä. Sillä ainakin minä olen kokenut paineita siitä, että lasten mukamas pitää harrastaa jotain, jotta saavat kavereita, jotta kehittyvät taitaviksi jossain (jotta heilläkin on jotain millä päteä), jotta kasvavat sosiaalisiksi, jotta heillä on elämää kodin ja koulun ulkopuolellakin.

Samalla tuo on kuitenkin tuntunut siltäkin, että mikä pakko on harrastaa mitään. Harrastukset sitoo koko perhettä aika lailla, kaikkeen ei riitä aikaa, joten valintoja joutuu tekemään. Ja tosiaan mukavinta kuitenkin olisi, että ihan vain kyläiltäsiin ja turistaisiin kavereiden ja sukulaisten kanssa. Sukulaisten kesken vielä kyläilläänkin, kun lapsilla on synttäreitä. Mutta kavereiden ja naapureiden kanssa sitä kyläilykulttuuria ei juurikaan ole.

Minä kaipaan tuota vilkkaampaa kyläilykulttuuria. Minulla kyllä on siihen syyni, sillä teen töitä kotona, enkä siten työn puolesta tapaa päivittäin muita ihmisiä. Kaipaan aikuisseuraa vapaa-ajalla. Ja muilla ihmisillä on sitten juuri toisin päin: He näkevät ihmisiä töissä, joten vapaalla kaipaavat enemmän omaa rauhaa.

Mutta aloitukseen palatakseni. Ennen saatettiin ihan vain tupsahtaa kylään. Nykyään sellainen on melkein ennenkuulumatonta. Ihan tavallinen kyläily pitää sopia etukäteen, jotta isäntäperheellä on aikaa siivota ja leipoa ja valmistautua. Eli tavallisesta kahvittelusta on tullut niin suuri tapahtuma, että kynnys sen toteuttamiseenkin on noussut.

[/quote]

please, voisivatko lainaajat kirjoittaa vasta sen quote-sanan perään, jotta näkee, mikä on lainaattua ja mikä vastaajan omaa tekstiä.