Lue keskustelun säännöt.
Koen alemmuutta ammatistani
23.01.2013 |
Olen valmistumassa nyt keväällä, enkä ole kuitenkaan ylpeä "saavutuksestani". Minusta tulee siis sairaanhoitaja.
Tulen akateemisesta suvusta ja jotenkin kaikille oli itsestään selvää että menisin yliopistoon. Lukiossa harkitsinkin oikeastaan vain yliopisto-opintoja, mutta kaikki alat joista kiinnostuin olivat sellaisia, joista työllistyminen oli hyvin epävarmaa (uskontotiede, jne.).
Siksi olin todella onnellinen kun yhtäkkiä älysin, että voihan sitä muuallekin kuin yliopistoon hakea, ja löysin sairaanhoitajan tutkinnon. Siinä saisin tehdä mielestäni merkityksellistä työtä ja töitä myös varmasti olisi.
Heti kun pääsin kouluun, suhtautuminen minua kohtaan muuttui: olin aina ollut se fiksu tyttö - nyt minuun suhtaudutaan alentuvasti. Tiedän kyllä ettei sairaanhoitajakoulutus sinällään vaadi älyä, mutta ei kai se minua tyhmennäkään?
Tämä arvostuksen puute ahdistaa minua ihan kauheasti ja välillä tekisi mieli pyrkiä yliopistoon ihan vain itsetuntoani kohentaakseni... mutta sepä vasta naurettavaa olisikin!
En oikein tiedä miksi avaudun tänne. Mietin vaan, onko kenelläkään muulla samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (16)
Se on sun elämäsi, eikä kenenkään muun. Sinä päätät ammattisi, puolisosi ja asuinpaikkasi. Sä olet aikuinen, älä anna kummien tai mummien määrätä asioistasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minä. Siksi menin yliopistoon, valmistun viimeistään 2 vuoden päästä.
Alalle ei ole enää ihan helppo päästä. Opiskelu on yhä akateemisempaa ja valitettavasti se näkyy kentällä siinä, etteivät opiskelijat osaa käytännön taitoja eivätkä osaa yhdistää opintojaan käytännön työhön. Yhä useammat hankkivat myös hoitotieteen tutkinnon, jolloin varmasti olisit akateeminen ihminen.
Olen hiukka loukkaantunut asenteestasi, kyllä hoitotyö älyä vaatii, ehkä toisenlaista älyä kuin teologin työ. Itse olen kardiologisella osastolla työssä ja siellä on ymmärrettävä melko paljon sydämen ja verenkiertoelimistön toiminnasta, lääkkeistä ja laitteista. Lisäksi on oltava kielitaitoa ja ihmissuhdetaitoja, potilaita on nkyään vaikka mistä eri kulttuureista ainakin pk-seudulla.
Ryhdistäydy ja kerää ammattiylpeytesi. Voit valita itse, haluatko mennä hoitajana sieltä missä aita on matalin, vai kouluttautua lisää erikoistumiskoulutuksin ja yliopisto-opinnoin. Aivan itse voi opiskella omaa erikoisalaansa ja hankkia tiedollista pääomaa. Palkassa se ei tosin ikävä kyllä näy.
asian pähkäilyyn, kun voisit olla tyytyväinen. Itse kunnioitan sairaanhoitajia, minusta ei olisi siihen, vaativa työ.
Olisin voinut ajatella noin kuin sinä nyt - silloin kun olin nykyistä paljon nuorempi ja tyhmempi.
Itsekin kuvittelin, että yliopiston antamat tutkinnot ovat jotenkin hienompia kuin muiden oppilaitosten.
Nyt, kun ikää ja elämänkokemusta on kertynyt, en tosiaankaan enää ajattele niin. Valitsemasi sairaanhoitajan ammatti on hienoimpia, mitä tiedän. Onnea sinulle urallesi ja elämällesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en tarkoittanut ettei itse työ vaatisi älyä, perustutkinnon suorittaminen ei siis mielestäni vaan kovin paljoa vaatinut.
Tiedän että itse olen tyhmä kun otan tästä asiasta niin kovasti stressiä, mutta huono itsetunto on se minun suurin heikkouteni. Sitten kun valitsee hieman erilaisen tien mitä lähipiiri, niin se ottaa yllättävän koville.
Nain muuten sukuun, jossa ollaan duunareita - myös mieheni on. Muistatteko kun joku vuosi sitten tuli puhetta siitä, että Suomessa on edelleen yhteiskuntaluokat? Ja kun eräs tutkija kertoi tehneensä luokkaretken duunariperheestä akateemiseksi ja koki sen vuoksi olonsa monesti epämukavaksi.
Onkohan tutkittu heitä (kaltaisiani), jotka ovat tehneet tämän "luokkaretken" toisin päin - akateemisesta suvusta duunariksi? Kaipa silloin myös voi tuntea olevansa vieraassa ympäristössä.
-ap
mitä huomionhakuistA paskaa. Kysytkö sä äidiltäsi luvan ostaa ykkösmaitoa, vaikka suku juo rasvatonta? Äänestääkö suku sun tulevien lasten nimet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en tarkoittanut ettei itse työ vaatisi älyä, perustutkinnon suorittaminen ei siis mielestäni vaan kovin paljoa vaatinut.
Tiedän että itse olen tyhmä kun otan tästä asiasta niin kovasti stressiä, mutta huono itsetunto on se minun suurin heikkouteni. Sitten kun valitsee hieman erilaisen tien mitä lähipiiri, niin se ottaa yllättävän koville.
Nain muuten sukuun, jossa ollaan duunareita - myös mieheni on. Muistatteko kun joku vuosi sitten tuli puhetta siitä, että Suomessa on edelleen yhteiskuntaluokat? Ja kun eräs tutkija kertoi tehneensä luokkaretken duunariperheestä akateemiseksi ja koki sen vuoksi olonsa monesti epämukavaksi.
Onkohan tutkittu heitä (kaltaisiani), jotka ovat tehneet tämän "luokkaretken" toisin päin - akateemisesta suvusta duunariksi? Kaipa silloin myös voi tuntea olevansa vieraassa ympäristössä.
En oikein nähnyt akateemisten vanhempien ammateissa mitään hohtoa. Molemmat valittelivat työn ikävyyttä ja opintovelkojaan. En jaksa edes lukea mitään graduja puhumattakaan muista vastaavista. Miten jaksaisin sellaisen väsätä? En varmaan jaksaisi nykyistä sh-koulutustakaan läpi. Olen varmaan ihan parhaimmillani kun saan tehdä työtä käsilläni, työtä jossa on selkeät silminnähtävät tulokset heti. Mitenkään väheksymättä akateemisia aloja.
Nykypäivänä on myös erittäin iso etu se, että työllistyminen on melkeinpä varmaa. Hoitoala on myös joustava perheen kannalta. Voit tehdä vaikka 50% listaa kun lapset pieniä. On myös todella paljon valinnanvaraa erikoisaloissa, perusterveydenhuollosta erikoissairaanhoitoon. Ja voit tosiaan myös mennä hoitotiedettä lukemaan jos koet että sittenkin haluat olla akateeminen.
mistä tuo lainaus tuohon tuli? Anteeksi pitkä pötkö, alkuosa on siis ap:n tekstiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ole AP ylpeä itsestäsi! Mieluummin työllistetty ja arvokasta työtä tekevä sairaanhoitaja kuin työtön/kaupan kassalla työskentelevä taidehistorijoitsita yms!
Ja jos tuo akateemisen koulutuksen puute niin jatka muutaman työvuoden jälkeen avoimessa yliopistossa/yliopistossa maisteriksi :)
On hienoa, että olet jo noin nuorena löytänyt oman alasi ja valmistunut ammattiin, jossa tehdään todella arvokasta työtä ja jossa vaaditaan tietynlaista omistautumista. Moni työ on sellaista, että sitä voi tehdä vaikkei niin nappaisikaan, mutta sairaanhoitajan työssä on tärkeää, että välittää ihmisistä ja haluaa auttaa heitä. Tuohon ammattiin pitää nimenomaan mennä niiden, jotka siitä työstä ovat kiinnostuneita - olivatpa oman suvun odotukset mitä hyvänsä.
Moni ei vielä tuon ikäisenä tiedä mitä haluaa ja haahuilee alalta toiselle. Moni haluaa jonnekin, minne ei pääse opiskelemaan ja käy pääsykokeissa vuosi vuoden jälkeen. Vielä useampi suorittaa tutkinnon, jolla ei saa mitään töitä. Ei se akateemisuus mitään pyhitä, jos se ei tarjoa sellaista osaamista, josta työmarkkinoilla ollaan valmiita vastaamaan.
Sinulla on pullat hyvin uunissa: Tutkinto suoritettuna alalta, jossa töitä takuulla riittää ja joka ennen kaikkea on sinun oma alasi. Jos koet tarvetta älylliseen ponnisteluun, uskon että mahdollisuuksia itsensä ja oman ammattitaitonsa kehittämiseen löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuulostaa tutulta... Siis tuo muiden mielipiteistä stressaaminen ja arvostuksen perässä juokseminen.
Minä olen duunariperheestä. Lukiossa kuitenkin huomasin olevani hyvä kielissä ja reaaliaineissa. En päässyt yliopistoon ja vuoden haahuilun jälkeen jotenkin ajauduin sh-koulutukseen.
En kokenut alaa omakseni ja minulle sanottiin, että olen akateemisemmin suuntautunut ja että minun pitäisi olla yliopistossa. Koin jollain tavalla, että minun täytyy toteuttaa tuota kykyä.
Lisää vettä myllyyn antoi aviomieheni isä: hänkin on duunari, mutta hänen lapsensa ovat yliopiston erinomaisesti suorittaneita. Mutta hän sanoi hyvin suoraan, miten sh:t ovat yhteiskunnan pohjasakkaa, miten joutuu olemaan juhlapäivinä ja iltaisin ja öisin töissä. Ja jotenkin hän antoi ymmärtää, etten ole tarpeeksi hyvä hänen fiksulle, akateemiselle pojalleen.
Mutta ei päätös tullut vain ulkoa, myös oma sisäinen palo antoi motivaatiota lukea pääsykokeisiin. Ja koin, että hoitajana jokin minussa ei toteutuisi. Lisäksi tunnistan itsessäni, että tuossa ikävaiheessa minulle oli tärkeää tehdä päinvastoin kuin duunarivanhemmat, joita en silloin arvostanut.
Mutta: nyt en löydä "akateemista" työtä. Hoitotyöstä on liian pitkä aika, että uskaltaisin mihinkään.
Jos saisin kelata muutaman vuoden takaisin, "tyytyisin" sh:n ammattiin. Olisi töitä. Olisin jo ehtinyt vaikka hankkia sisäistä lisäkoulutusta, jonka avulla olisin päässyt etenemään sen työn sisällä. Nyt harmittaa :(((
Harkitsen itsekin nyt hoitoalan koulutusta. Sen jälkeen kun luovuin haaveista taiteilijan uraa koskien, ei minulla ole ollut mitään potentiaalista ammatti-identiteettiä. Olen sen lisäksi lahjakas myös kielissä mutta ensinnäkään täällä missä asun ei sellaista yliopistotarjontaa ole että voisin siitä itselleni tutkintoa saada ja vaikka voisinkin niin eipä se työllistyminen niin itsestäänselvää silti olisi.
Voithan edelleen harrastaa esim.kansalaisopistoa ja kehittää itsellesi siinä sivussa muita opinnollisia ansioita.
Voit iloita siitä että saat olla hyvällä omatunnolla kun tiedät että todennäköisesti tulet työllistymään ja tekemään sellaista työtä jonka hyödyllisyys on perusteltavissa ilman kiertelevää liirumlaarumia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ravitsemusterapeutiksi. Tiedät itsekin miten laajan kokonaisuuden olet käynyt läpi ja seuraavat viisi vuotta työelämässä ovat vasta lämmittelyä. Siis saa kerätä kokemusta että olisi sitten sillä kapealla alalla (vaikka insrtumenttihoitaja) ammattilainen.
Toisekseen: Moni ihminen kokee alemmuutta; ei siihen kuole. Jos häiritsee liikaa, terapia on paikallaan.
Kolmanneksi: Ainahan voit opiskella hoitotiedettä, jos rahkeet riittää.
:D
ensihoitaja amk-tutkinnon; se on vaativampi ja huomattavasti vaikeapääsyisempi kuin sh, joten sukukin hyväksyi sen hieman helpommin.