Voiko joku tosissaan väittää että oma ja adoptiolapsi ovat yhtä rakkaita?

Ja ihan rehellisesti voin sanoa, että yhtä rakas on kuin itsetehdyt lapseni.

rakastanhan mä miestänikin, eikä sekään ole mulle mitään sukua.

joka jätti vaimon ja biologiset lapset ja adoptoi kaksi lasta uuden vaimon kanssa. Ei se biologia paljon näytä painavan kun on uusi nainen kierroksessa.

Totta on, että en rakasta sijoitettua lähellekkään yhtäo´paljoa kuin omiani. Tottakai yritän kohdella samalla tavalla. Mutta jos sijoitettu lapsi tulisi vauvana perheeseen, taikka olsi muutenkin temperamentiltaan samanlainen kuin perheen muut jäsenet, niin kyllä mielestäni voisi olla mahdollista rakastaa häntä aivan yhtä paljon kuin omiakin. Joskin ehkä vähän eri tavalla. Sijoituksessa/adoptiossa kun tulee myös se rakkaus / alussa sääli sitä hylätty reppanaa kohtaan, joka myöhemmin sitten puhkeaa rakkaudeksi. Jos puhkeaa.

joka jätti vaimon ja biologiset lapset ja adoptoi kaksi lasta uuden vaimon kanssa. Ei se biologia paljon näytä painavan kun on uusi nainen kierroksessa.

biokemia (ihastusushormonityms.) ja etenkin alapään fysiologia ja biologia.

Voi olla vaikeaa mutta kyllä siihen pystyy
mutta jos on jo oma lapsi niin varmasti tuntee hänet parempana, kun huomaa yhtenäisyyden.
Heitä voi oppia kohtelemaan tasapuolisesti ja rakastamaan

Rakastaahan ihmiset koiriakin ja pitää niitä ihan täysin lapsen asemassa vaikka harvemmin kai niitä itse synnyttävät.

Onhan se eri asia oma ja vieras lapsi. Toki vieraisiin voi kiintyä, puolisonkin lapsiin ainakin jotkut, mutta kyllä veri on vettä sakeampaa. Ja outohan sellainen vanhempi olisikin joka rakastaisi vieraita lapsia enemmän kuin omia biologisiaan.

[quote author="Vierailija" time="27.11.2012 klo 23:22"]

Tiedän muutaman tapauksen jossa on sekä bio- että adoptio/sijoituslapsi. Mun päähän ei mahdu että ne voisivat olla aidosti samalla viivalla perheessä vaikka kaikki niin hymyillen väittää. Kertokaa nyt totuus, onko muut kuin minä yli-ihmisiä?

[/quote]

Kyllähän jotkut väittävät sinisin silmin, että lapsi ei tarvitse isää ja äitiä ja se biologinen juurettomuus pitäisi nyt myös lainsäädännöllä normalisoida.

Itse olen myös miettinyt  tätä, koska lähipiirissä on naispariskunta. Molemmat heistä ovat synnyttäneet lapsen/lapsia ja toinen on adoptoinut puolison (+spermapankin) lapsen.

Hyvin  heillä menee nyt, mutta hypoteettisesti mietin, vaikka ei oikeasti minulle kuulukaan, että jos esim. tulee ero, niin onko  puolison lapseen samanlainen suhde ja tunneside, kuin mitä omaan itse synnytettyä lapseen.....

Veri ei ole vettä sakeampaa. Meidän sijoitettu lapsonen on kyllä niin rakas, ettei voisi rakkaampi olla. Ihan meidän oma kulta.

[quote author="Vierailija" time="27.11.2012 klo 23:26"]

Harkitsimme nimittäin adoptiota, kun näytti siltä, että raskaaksi tuleminen ei välttämättä koskaan onnistu. Jos olisin adoptoinut ennen oman lapsen syntymää, luultavasti olisin oikeasti rakastanut adoptiolasta kuin omaa. Mutta nyt, kun synnytin oman, on vaikea kuvitella, että adoptoitu ikinä 'pystyisi samaan', oma kun on niin täydellinen, älykäs, kaunis, sopivassa suhteessa isäänsä ja äitiään..

Jotenkin tuntuu, että sitten, kun siinä adoptiolapsessa olisi jotain "vikaa", se johtuisi geeneistä.. Tiedän kyllä, että lapsia ei tule rakastaa täydellisyytensä tai taitojensa vuoksi tms., mutta toisaalta, tunteita ei voi pakottaa. Ja omassakin lapsessani on vikoja, mutta niitä on vaikea vihata, kun näkee, että ne ovat minulta perittyjä.. Eli eiväthän ne niin kovin pahoja vikoja voi ollakaan, jos minullakin on ollut ne tai on edelleen. ;)

[/quote]

Mielenkiintoinen asenne sinulla. 

Minulla puolestaan on tapahtunut siten, että nähdessäni omissa lapsissani omia huonoja ominaisuuksiani, olen ollut harmissani heidän puolestaan. Ei-biologisten lasten kohdalla en voi tietää, mitkä ovat perittyjä ominaisuuksia. Ei-biologisten lasten ns. huonoihin puoliin en suhtaudu yhtä tunteenomaisesti, koska minulla ei niistä ole omakohtaista kokemusta.

Rakkauden määrää ei ole missään rajattu. Rakkaus ei myöskään edellytä biologista suhdetta. Rakastanhan myös miestäni, jonka geeniperimä on täysin erilainen kuin omani.

[quote author="Vierailija" time="27.11.2012 klo 23:37"]

Pitäisin alkeellisena perhettä, joka ei rakastaisi adoptiolastaan samalla tavalla kuin omaa lastansa.

että miehen lapsia ei voi rakastaa samalla tavalla kuin omiaan. Ne ovat sentään edes puolison itse tekemiä..

Mutta kun tässä tulee vastaan se kateus. Kateus miehen menneisyydestä, jonka hedelmiä nuo lapset ovat. Ja heillä on jo äiti, se saakelin exä, jolla vieläkin on jonkinlainen valta MUN miehen yli ja käyttää näitä lapsia välineinä siinä.

Tämä tuntuu olevan yleisin sellaisen av-mamman ajatustapa, jonka miehellä on lapsia edellisestä liitostaan. Kuulostaa kovin ikävältä, eikö.

On se nyt kumma, ettei voi pilluaan repimättä rakastaa lastaan.

Mulla ei ole omaa eikä adoptiolasta, mutta isäpuolena yrittänyt olla vuosikymmenen ajan tytölle, ja jos tuo ihku pimu vaikka tarttisi uuden sydämen niin lahjoittaisin omani mielelläni eikä tarttisi kahta kertaa miettiä.

Itselläni ei ole vielä lapsia, eli en voi olla tietenkään täysin varma, mutta..

Olen ajatellut, että vaikka olen täysin kykenevä hankkimaan omia lapsia (todnäköisesti), niin adoptoin silti, mieluiten vauvaikäisen. En näe syytä, miksi haluaisin itse synnyttää lapseni ja miksi meidän pitäisi olla "samaa verta". Uskon, että adoptoitua lastani tulisin rakastamaan varmasti yhtä paljon, kuin omaakin. Rakaisin mä omaa isäänikin ihan yhtä paljon, vaikka paljastuisikin että ei olisikaan biologisesti isäni.

Ihmetyttää joidenkin asenne, että jos paljastuu adoptoiduksi, niin pitää etsiä OIKEAT vanhemmat. Minua ei kiinnostaisi ne lapsensa alun perin hylänneet ihmiset lainkaan, vain ne, jotka on kasvattaneet ja olleet perhe, on oikeat vanhemmat. (Tosin voihan adoptiovanhempi olla kuollut tai muuta, mutta silti se kasvattanut vanhempi olisi se oikea.) Exäänikään en tajunnut, kun aina piti erotella adoptoitu serkkunsa jotenkin. Esim. puhui, että "Tädillä on neljä lasta, eli mulla on neljä serkkua. Sitten on se yksi adoptoitu, eli puoliserkku". Sanoin vaan, että eikös sekin ihan täysiserkku ole..

Olisihan se ihanaa olla raskaana ja hienoa nähdä omia piirteitä siinä lapsessa, mutta aika pieni osa lasta se on lopulta. Kasvatus esim luonteeseen vaikuttaa eniten, ja samoja piirteitä esim luonteessa, käytöksessä ja liikkeissä voi nähdä adoptoidussa lapsessakin.

Pahoittelut, että kaikki tulee yhteen putkeen, kun puhelimella kirjoitan.

Uskomaton kysymys. Minulla on sekä biologinen että adoptoitu lapsi ja ovat todellakin yhtä rakkaita. Rakkaus kasvaa yhdessä vietetystä ajasta, toisaalta olen rakastanut molempia ensitapaamisesta ja jo odotusaikana. Pieni on sen äidin sydän, johon mahtuvat vain "omat" lapset (adoptiolapseni on myös omani).

Kyllä adoptiolapsi tuntuu omalta, kun hänen kanssaan elää.

Se mikä tuntuu jännältä, että joillekin isovanhemmille on niin erityisen tärkeää ottaa huomioon adoptiolapset, että muut lapsenlapset jäävät paitsioon. Se ei minusta ole oikein. Sama pätee muuhunkin eriarvoistamiseen.

Uskon että adoptiolapsia rakastaa ihan kuin omaansa. Siitä en oo varma että rakastaako miehen lapsia kuin omiaan. 

Ei se rakkaus pohjimmiltaan ole kuin biologiaa, biokemiallinen reaktio aivoissa. Tietenkin se on vahvempi biologista lasta kohtaan. Luonnossa urokset pyrkivät tappamaan "käenpoikaset". Turha tästä on edes väitellä. Siis moraalisesti oikeinhan se ei ole ja ajatuksena se on vaikea ehkä hyväksyä, koska tuntuu karulta ja eläimelliseltä. Ihminenkin on lopulta vain eläin. Käyttäytymiseensä voi kyllä vaikuttaa, kun ei alistu vietteihinsä ja varmasti kiintyäkin voi kehen tahansa ihmiseen. Mietitäänpä asetelma: äidillä olisi mahdollisuus pelastaa vain joko adoptiolapsi tai biologinen lapsi, 99% luultavasti valitsisi biologisen, jos olisi siis pakko valita.