Voiko joku tosissaan väittää että oma ja adoptiolapsi ovat yhtä rakkaita?

Kyllähän se on totta, että tutkimuksessa on todettu äitien rakastavan biolapsiakin eri määrän. Eli toista enemmän kuin toista. Tutkimuksessa selvisi, että asian tunnustaminen ja kertominen oli äideistä ahdistavaa.

[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 20:33"]Onhan se eri asia oma ja vieras lapsi. Toki vieraisiin voi kiintyä, puolisonkin lapsiin ainakin jotkut, mutta kyllä veri on vettä sakeampaa. Ja outohan sellainen vanhempi olisikin joka rakastaisi vieraita lapsia enemmän kuin omia biologisiaan.
[/quote]

Eihän se adoptoitu ole mikään VIERAS, vaan perheenjäsen! :o

2

Mielenkiintoista, että jonkun mielestä on aivan ok, että esim. isovanhemmat kohtelevat lapsia epätasapuolisesti.

Näköjään vastaus kysymykseen riippuu täysin ihmisestä. Joku pystyy rakastamaan yhtä paljon, joku toinen ei. Itse olen sitä mieltä että pelkkä synnyttäminen ei tee ketään äidiksi, vaan äidiksi tullaan olemalla, tekemällä ja kasvattamalla lasta. Siinä sitä ikäänkuin kasvaa äitiyden saappaisiin. Itselläni on 1v. tyttö ja olen satavarma, että jos joskus adoptoisin lapsen, niin se lapsi olisi silloin täysin tasavertainen biologisen lapseni kanssa. Koska olisin 100% hänen äitinsä vaikken häntä synnyttänytkään.

Edellisissä kommenteissa mainittu koira esimerkki on hyvä vaikkakin kärjistetty: rakastetaanhan sitä koiraakin pennusta vanhuuteen asti ihan älyttömästi vaikkei edes omistaisi pentujen emoa. Ja siitä hetkestä lähtien kun pentu tulee taloon vaikkei olisi sitä koskaan aikaisemmin nähnyt.

Eli kuten laulussa sanotaan, rakkaus ei käyttämällä kulu, se vahvistuu. :-)

Tämä on tabu aihe. Kyllä on varmaan niin, että jos tosipaikka tulisi, niin se biolapsi kuitenkin veisi voiton. Esim Suomeen tulisi niin kova nälänhätä, että toinen olisi annettava Australiaan adoptoitavaksi, niin varmaan se biolapsi jäisi itselle.

Hätätilassa biolapsi olisi kuitenkin se tärkein.

[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 22:13"]Itselläni ei ole vielä lapsia, eli en voi olla tietenkään täysin varma, mutta..

Olen ajatellut, että vaikka olen täysin kykenevä hankkimaan omia lapsia (todnäköisesti), niin adoptoin silti, mieluiten vauvaikäisen. En näe syytä, miksi haluaisin itse synnyttää lapseni ja miksi meidän pitäisi olla "samaa verta". Uskon, että adoptoitua lastani tulisin rakastamaan varmasti yhtä paljon, kuin omaakin. Rakaisin mä omaa isäänikin ihan yhtä paljon, vaikka paljastuisikin että ei olisikaan biologisesti isäni.

Ihmetyttää joidenkin asenne, että jos paljastuu adoptoiduksi, niin pitää etsiä OIKEAT vanhemmat. Minua ei kiinnostaisi ne lapsensa alun perin hylänneet ihmiset lainkaan, vain ne, jotka on kasvattaneet ja olleet perhe, on oikeat vanhemmat. (Tosin voihan adoptiovanhempi olla kuollut tai muuta, mutta silti se kasvattanut vanhempi olisi se oikea.) Exäänikään en tajunnut, kun aina piti erotella adoptoitu serkkunsa jotenkin. Esim. puhui, että "Tädillä on neljä lasta, eli mulla on neljä serkkua. Sitten on se yksi adoptoitu, eli puoliserkku". Sanoin vaan, että eikös sekin ihan täysiserkku ole..

Olisihan se ihanaa olla raskaana ja hienoa nähdä omia piirteitä siinä lapsessa, mutta aika pieni osa lasta se on lopulta. Kasvatus esim luonteeseen vaikuttaa eniten, ja samoja piirteitä esim luonteessa, käytöksessä ja liikkeissä voi nähdä adoptoidussa lapsessakin.

Hienosti sanottu! Itsekin olen juuri samaa mieltä.

Rakkaus ei ole se omahyväisyyden tunne. Rakkaus ei riipu biologisesta sukulaisuudesta. Huoh... 

2

minä taas olen ajatellut että adoptiolasta rakastaa vielä enemmän kuin omatekemää, onhan siinä joutunut paljon enemmän miettimään lapsen saamista, aika monelle kun biolapsia tuntuu tulevan ihan ajattelematta lasten hankintaa.

Tosin itsekin toista lasta odottaessani ajattelin että miten ihmeessä pystyn rakastamaan toista yhtä paljon kuin ensimmäistä kun sydän oli pakahtua rakkaudesta esikoiseen, onneksi viisas ystävä sanoi että rakkaus ei ole mikään aineellinen asia, jota on määrätty määrä, vaan se lisääntyy tarpeen mukaan.

2

Mikä vieras lapsi? Eikai perheenjäsen voi olla mikään vieras.

Vieras lapsi???

2

[quote author="Vierailija" time="27.11.2012 klo 23:22"]

Tiedän muutaman tapauksen jossa on sekä bio- että adoptio/sijoituslapsi. Mun päähän ei mahdu että ne voisivat olla aidosti samalla viivalla perheessä vaikka kaikki niin hymyillen väittää. Kertokaa nyt totuus, onko muut kuin minä yli-ihmisiä?

[/quote]

En ymmärrä miksi eivät olisi? Jos haluaisin lapsia, niin adoptoisin enkä tekisi omia. Miksi haluaisin tehdä uuden lapsen kun on jo lapsia jotka tarvitsevat vanhempia ja turvallista, rakastavaa kotia? En minä ainakaan haluaisi kokea raskautta, olla ison vatsan kanssa ja kokea tuskallisen synnytyksen, en muihinkaan tilanteisiin tahallani hankkiudu jotka olisivat niin epämukavia ja kivuliaita. Minusta sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä kellekään saako lapsen jonkun toisen synnyttämänä vai itse, oma lapsihan se siltikin on. Ei kait rakkaus merkitse sitä että se pitää olla itse "tekemää", minä rakastan äärettömästi miestäni sekä kaikkia läheisiä ja kissojani, ei minun tarvitse olla heitä synnyttänyt jotta voin tuntea syvää rakkautta.

Puistattaakin ajatus että adoptiolapsi ja biologinen eivät jollekkin olisi yhtä rakkaita.

Adoptoidusta en tiedä, mutta mä ainakin rakastan miehen lasta ja meidän yhteistä ihan yhtä paljon. Miehen lapsi on asunut mun kanssa alle vuoden vanhasta, kutsuu mua äidiksi jne. Oma lapsi syntynyt pari vuotta myöhemmin. Ihan rehellisesti koko sydämestäni molemmat ovat mulle yhtä rakkaita ja yhtä "omia". Uskon siis että adoptoidun kanssa olisi samoin.

Harkitsimme nimittäin adoptiota, kun näytti siltä, että raskaaksi tuleminen ei välttämättä koskaan onnistu. Jos olisin adoptoinut ennen oman lapsen syntymää, luultavasti olisin oikeasti rakastanut adoptiolasta kuin omaa. Mutta nyt, kun synnytin oman, on vaikea kuvitella, että adoptoitu ikinä 'pystyisi samaan', oma kun on niin täydellinen, älykäs, kaunis, sopivassa suhteessa isäänsä ja äitiään..



Jotenkin tuntuu, että sitten, kun siinä adoptiolapsessa olisi jotain "vikaa", se johtuisi geeneistä.. Tiedän kyllä, että lapsia ei tule rakastaa täydellisyytensä tai taitojensa vuoksi tms., mutta toisaalta, tunteita ei voi pakottaa. Ja omassakin lapsessani on vikoja, mutta niitä on vaikea vihata, kun näkee, että ne ovat minulta perittyjä.. Eli eiväthän ne niin kovin pahoja vikoja voi ollakaan, jos minullakin on ollut ne tai on edelleen. ;)

että lapsia voi silti kohdella tasapuolisesti, kun niin päättää, vaikka tunne olisi erilainen.



/2