Voiko joku tosissaan väittää että oma ja adoptiolapsi ovat yhtä rakkaita?

Biologista lasta kohtaan voi olla erilaisia, voimakkaampia tunteita, mutta eivät nuo tunteet ole rakkautta. Ne ovat omahyväisyyttä omasta, biologisesta jälkeläisestä, ylpeyttä, kokemusta siitä, että lapsen saavutukset ja ominaisuudet ovat minun. Sellainen ei ole rakkautta.

Ei tarvitse edes olla yli-ihminen ajatellakseen näin, vaan normaalisti rakastava ihminen, joka haluaa perheen!

Ei tarvitse edes olla yli-ihminen ajatellakseen näin, vaan normaalisti rakastava ihminen, joka haluaa perheen!

Biologista lasta kohtaan voi olla erilaisia, voimakkaampia tunteita, mutta eivät nuo tunteet ole rakkautta. Ne ovat omahyväisyyttä omasta, biologisesta jälkeläisestä, ylpeyttä, kokemusta siitä, että lapsen saavutukset ja ominaisuudet ovat minun. Sellainen ei ole rakkautta.

on työläs ja kallis, joten nämä omahyväiset vanhemmat kuoriutuu pois ja ne jotka haluavat lapsen RAKASTAAKSEEN häntä ja huolehtiakseen hänestä, jäävät jäljelle. Rakkaus on tahtomista ja mitä enemmän hoivaat jotakuta, sen enemmän myös häneen kiinnyt. Kyllä on aika tunnevammainen ihminen joka hylkii omaa lastaan oli sitten adoptoitu tai biologinen. Ovatko aikuiset nykyään näin lapsellisia vai teinitkö täällä kyselee?

Pitäisin alkeellisena perhettä, joka ei rakastaisi adoptiolastaan samalla tavalla kuin omaa lastansa.



Samalla logiikalla avomies ei ole mitään. Pitää olla avIomies, jotta miestä voi todella rakastaa.

OMG...

Pitäisin alkeellisena perhettä, joka ei rakastaisi adoptiolastaan samalla tavalla kuin omaa lastansa.

että miehen lapsia ei voi rakastaa samalla tavalla kuin omiaan. Ne ovat sentään edes puolison itse tekemiä..

Tiedän muutaman tapauksen jossa on sekä bio- että adoptio/sijoituslapsi. Mun päähän ei mahdu että ne voisivat olla aidosti samalla viivalla perheessä vaikka kaikki niin hymyillen väittää. Kertokaa nyt totuus, onko muut kuin minä yli-ihmisiä?

Tämä kysymys tuntuu minusta jotenkin kummalliselta. En ollenkaan koe että tuo synnyttäminen olisi keskeinen tekijä rakkauden syntymisessä. Tilanne voi tietenkin olla toinen, jos lapsi tulisi adoptioperheeseen vanhempana, eli jo taaperoiän ohittaneena. Itse koen, että jos lapsi tulee adoptioperheeseen vauvana / pienenä taaperona (kuten omassa / tuntemissani tapauksissa), rakkaus kehittyy ihan samoin olipa lapsi biologisesti oma tai ei.

En muuten ymmärtänyt tuota viimeistäkään lausettasi; tarkoititko että vain yli-ihmiset voivat hyväksyä adoptoidut lapset perheeseen 'samalle viivalle'? Itse et ilmeisesti voisi, etkä kertomasi mukaan usko sitäkään kun muut sinulle 'hymyillen näin väittävät'? Sinulla tuntuu olevan asiasta jo vankka, valmis mielipide, vaikka puetkin sen tällaiseen näennäisen kysymyksen muotoon.

Mun tilanne on siis se, että meillä on jo 2 biologista lasta, mutta enempää ei saada. Ollaan harkittu adoptiota tai sijoituslasta, mutta musta tuntuu vaan rehellisesti sanottuna uskomattomalta että voisin rakastaa "uusia" lapsia yhtä paljon kuin omia. Haluaisin tietää onko tämä normaali tunne, vai eikö meidän siis kannata edes lähteä koko juttuun jos tältä tuntuu.

on kyllä aika outo tilanne sulla

ei varmaan kannata lähteä adoptioon, jos asenne on tuota luokkaa!



Adoptiolapsi on OMA, vaikka ei ole biologinen. Niin oma, että lasta rakastaa koko sydämestään.



Itselläni yksi lapsi, adoptoitu, enkä voisi edes kuvitella, että rakastaisin biologista lasta yhtään enempää. Niin rakas lapsi minulle ja miehelleni on. Lapsi ansaitsee kodin, jossa häntä rakastetaan ehdoitta, geeneillä ei tässä asiassa ole mitään tekemistä!

Sitä paitsi ekan biologisen lapsen synnyttyä olin taas raskaana ja pelkäsin että miten käy tokan lapsen, että voinko oikeasti rakastaa sitäkin kun olin jo pakahtua rakkaudesta siihen ekan lapseen. Noh, sanomattakin selvää että kun se toka lapsi syntyi niin pakahduin taas rakkaudesta.

Vertaus siihen ettei miehen lapsia pysty rakastamaan kuin omiaan ei ole ihan oikein. Adoptiossa sinusta tulee lapsen vanhempi. Äitipuolena sinulla ei ole samaa statusta. Iso ero.

Tämä kysymys tuntuu minusta jotenkin kummalliselta. En ollenkaan koe että tuo synnyttäminen olisi keskeinen tekijä rakkauden syntymisessä. Tilanne voi tietenkin olla toinen, jos lapsi tulisi adoptioperheeseen vanhempana, eli jo taaperoiän ohittaneena. Itse koen, että jos lapsi tulee adoptioperheeseen vauvana / pienenä taaperona (kuten omassa / tuntemissani tapauksissa), rakkaus kehittyy ihan samoin olipa lapsi biologisesti oma tai ei.

Ei varmaan juuri se synnyttäminen ole ratkaiseva asia, mutta kyllä itse koen että raskausaikana muodostuneilla mielikuvilla vauvasta ja sillä että on tuntenut liikkeet, nähnyt ultrakuvat, kuullut sydämen sykkeen jne on aika iso merkitys sille, että se syntyvä vauva on jo tavallaan osa perhettä ja jollain tavalla "tuttu", vaikka mielikuvat ei sitten ihan vastaisikaan sitä mitä on todellisuus.

Toisaalta myös adoptiovanhemmilla on tällainen kypsyttely-ja vanhemmuuteen kasvuaika, usein paljon pidempi kuin mitä biologinen raskausaika on. Adoptiovanhemmat myös joutuvat biologisia enemmän läpikäymään omaa vanhemmuuden toivettaan, ja uskoisin tämän lisäävän sitoutumista siihen tulevaan lapseen.

Rakkauden ja kiintymyksen määrää tai laatua lienee aika vaikea määrittää millään mittareilla. Tunteet myös biologisia lapsia kohtaan voi olla erilaisia, ei jokaista kohtaan välttämättä tunne samalla tavalla. Adoptoitujen lasten kohdalla se rakkaus ja kiintymys varmasti kehittyy eri reittiä kuin biologisten kohdalla, mutta kenellä on kyky määrittää onko se rakkaus jotenkin parempaa tai huonompaa kuin biologisia lapsia kohtaan..?

Mun tilanne on siis se, että meillä on jo 2 biologista lasta, mutta enempää ei saada. Ollaan harkittu adoptiota tai sijoituslasta, mutta musta tuntuu vaan rehellisesti sanottuna uskomattomalta että voisin rakastaa "uusia" lapsia yhtä paljon kuin omia. Haluaisin tietää onko tämä normaali tunne, vai eikö meidän siis kannata edes lähteä koko juttuun jos tältä tuntuu.

Jo tämän viestin perusteella sinä et ole sopiva 'äiti' adoptiolapselle saatikka sijaiskotilapselle.

Lapsille se olisi pahin mahdollinen kohtalo joutua kataisesi ihmisen kotiin 'kasvatettavaksi'.

Sijoitetut ja adoptoidut lapset ansaitsevat rakastavan, terveen ihmisen äidikseen. Sellaisen, joka pystyy heitä rakastamaan aivan yhtä paljon kuin biologisia lapsiaankin. Sinulla näitä ominaisuuksia ei ole...luovu ajoissa, ettet tee joitakin lapsia tosi onnettomaksi...tässähän on nimeomaan kyse pienten lasten koko elämästä..kai sinä sen ymmärrät.

Sinä katsot asiaa siltä kannalta, että kun minä haluan lisää lapsia jne. asenteesi on väärä..adoptio ja sijoitustoiminta on nimenomaan sitä, että lähtökohta on tarjota rakastava koti lapsille, joilla vanhemmat ovat kuolleet tai vanhemmat eivät pysty lapsesta huolehtimaan.

Luovu koko ajatuksesta.

2

Onhan se totta että vatsassa vauvalla ja äidillä on jokin yhteys..henkinen yhteys joka vahvistuu. se on myös sitä äidin vaistoa..

Mulla on adoptiolapsi ja se on mulle tasan yhtä rakas kuin mitä biologinenkin olisi. Jos nyt syntyisi biologinen, en voisi kuvitellakaan pitäväni sitä jotenkin parempana.
Tosin, laittaahan monet äidit ikävä kyllä myös biologiset lapsensa paremmuusjärjestykseen, että en ihmettele jos joku ei kykene kaikkia tasapuolisesti rakastamaan. Esimerkiksi oma äitini. Minä olen aina ollut se idioottilapsi jonka ei olis ees pitänyt syntyä ja siskoni täydellinen :/

AP, älä missään nimessä lähde adoptio-sijaislapsi polulle se olisi todella väärin lasta kohtaan. Jos sun täytyy tollasta kysyä nii tämä ei ole sulle. Itse antaisin vaikka henkeni adoptiolapseni takia jos sellainen tilanne tulisi niin rakas hän on mulle. Viisi vuotta häntä odotin eikä enkä hetkeäkään odotusaikana miettinyt ettenkö tulisi rakastamaan häntä. Hän on kaikkeni ja maailman rakkain. Adoptiolapsen kanssa alkutaival voi olla vaikea, kiintymissuhteen rakentamiseen tarvitaan aikaa joten jos epäilee noin kovasti niin sille tielle ei voi lähteä. Usko kuitenkin että toiset pystyy rakastamaan vaikka itse et pystykään.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän muutaman tapauksen jossa on sekä bio- että adoptio/sijoituslapsi. Mun päähän ei mahdu että ne voisivat olla aidosti samalla viivalla perheessä vaikka kaikki niin hymyillen väittää. Kertokaa nyt totuus, onko muut kuin minä yli-ihmisiä?

Voi todellakin väittää! Mun adoptiolapsi on maailman ihanin ja rakas! Ihmettelen miten joku väittää että jonkun biolapsi voi olla yhtä rakas sille kun mun lapsi mulle. Oma lapsi on oma lapsi on sitten adoptoitu tai ei.

Sinä katsot asiaa siltä kannalta, että kun minä haluan lisää lapsia jne. asenteesi on väärä..adoptio ja sijoitustoiminta on nimenomaan sitä, että lähtökohta on tarjota rakastava koti lapsille, joilla vanhemmat ovat kuolleet tai vanhemmat eivät pysty lapsesta huolehtimaan.

Luovu koko ajatuksesta.[/quote]

Niin siis tosiasiassahan adoptioprosessissa nimenomaan varmistetaan että tulevat vanhemmat ovat liikkeellä itsekkäistä syistä - siksi että haluavat lapsen. Ja hyvä niin. Kamala kohtalo lapselle joutua perheeseen, jossa hänelle on "tehty palvelus" pelastamalla köyhistä oloista tms.

Vierailija kirjoitti:

Mun tilanne on siis se, että meillä on jo 2 biologista lasta, mutta enempää ei saada. Ollaan harkittu adoptiota tai sijoituslasta, mutta musta tuntuu vaan rehellisesti sanottuna uskomattomalta että voisin rakastaa "uusia" lapsia yhtä paljon kuin omia. Haluaisin tietää onko tämä normaali tunne, vai eikö meidän siis kannata edes lähteä koko juttuun jos tältä tuntuu.

Ei todellakaan kannata!